Rikas hengellinen perintömme
KERTONUT PHILLIP F. SMITH
”Soihtu on sytytetty, ja se loistaa läpi pimeimmän Afrikan.” Tunsimme suurta iloa, kun luimme nuo sanat Jehovan todistajien vuosikirjasta 1992 sivulta 75! Ne kirjoitti vuonna 1931 isoisämme Frank W. Smith kirjeessään veli Joseph F. Rutherfordille, Vartiotorni-seuran silloiselle presidentille. Isoisä raportoi siinä saarnamatkasta, jonka hän oli tehnyt veljensä kanssa.
VUODEN 1992 Vuosikirjassa selitettiin: ”Kaksi rohkeaa tienraivaajapalvelijaa Kapkaupungista [Etelä-Afrikasta], Gray Smith ja hänen vanhempi veljensä Frank, lähtivät matkaan kohti Brittiläistä Itä-Afrikkaa ottamaan selkoa siitä, miten hyvää uutista voitaisiin levittää. He ottivat mukaansa De Soto -merkkisen auton, josta he olivat tehneet asuntoauton, lastasivat sen 40 kirjalaatikon kera laivaan ja matkasivat Mombasaan Keniaan.”
Veli Rutherfordille lähettämässään kirjeessä isoisä kuvaili matkaa Mombasasta Nairobiin, Kenian pääkaupunkiin: ”Lähdimme kauheimmalle moottoriretkelle, mitä milloinkaan olen tehnyt. – – [580 kilometrin taittamiseen] meni meiltä neljä päivää, vaikka kuljimme kaikki päivät. – – Maili mailin jälkeen minun oli lapiolla tasoitettava harjukkeita, täytettävä kuoppia, katkottava elefanttiruohoa ja puita täyttääkseni rämeitä, jotta pyörät voisivat vieriä.”
Saavuttuaan Nairobiin Frank ja Gray levittivät raamatullista kirjallisuutta 21 päivää yhteen menoon. ”Päättäen asioista, joita me kuulemme”, isoisä kirjoitti, ”on työ kääntänyt uskonnollisen Nairobin nurin.” Sen jälkeen isoisä halusi palata kotiin kaksivuotiaan poikansa Donovanin ja vaimonsa Phyllisin luo, joka odotti heidän toista lastaan, isäämme Frankia. Isoisä lähti Mombasasta ensimmäisellä mahdollisella laivalla, mutta kuoli malariaan ennen kuin ehti kotiin.
Kun mietimme sisareni ja veljeni kanssa tuota Vuosikirjan kertomusta, ajatuksemme kääntyivät rakkaaseen isäämme. Hän oli kuollut sydänleikkauksen komplikaatioihin toukokuussa 1991, vain joitakin kuukausia ennen kuin saimme vuoden 1992 Vuosikirjan. Vaikkei hän ollut koskaan tavannut isäänsä, hän rakasti Jehovaa yhtä syvästi kuin tämä. Miten isoisä olisikaan iloinnut, jos hän olisi tiennyt, että 28 vuotta myöhemmin, vuonna 1959, hänen poikansa seuraisi hänen jalanjälkiään Itä-Afrikkaan kristittynä sananpalvelijana!
Isän elämän alkuvaiheita
Isämme syntyi 20. heinäkuuta 1931 Kapkaupungissa kaksi kuukautta oman isänsä kuoleman jälkeen. Hän sai nimensä tämän mukaan. Isä ilmaisi rakkauttaan Jehovaa kohtaan pienestä pitäen. Ollessaan vasta yhdeksänvuotias hän seisoi Kapkaupungin päärautatieasemalla todistaen mainoskilvin samalla kun hänen koulutoverinsa virnistelivät hänelle. 11-vuotiaana hän kävi vesikasteella sen vertauskuvaksi, että hän oli vihkiytynyt Jehovalle. Toisinaan isälle annettiin tehtäväksi todistaa kokonaisella kadulla yksin. 18-vuotiaana hän johti jo Vartiotornin tutkistelua iäkkäiden kristittyjen sisarten ryhmälle Kapkaupungin esikaupunkialueella.
Vuonna 1954 Vartiotorni-seura ilmoitti, että Euroopassa pidettäisiin seuraavana vuonna kansainvälisiä konventteja. Isän teki kovasti mieli lähteä, mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rahaa matkustaa sinne Kapkaupungista. Siksi hän teki kolmen kuukauden työsopimuksen, joka vei hänet kemistiksi Pohjois-Rhodesian (nykyisen Sambian) kuparikaivoksille. Mineraalinäytteet analysoitiin pensastoalueella sijaitsevassa laitoksessa.
Isä tiesi, että Pohjois-Rhodesiassa olisi paljon afrikkalaisia Jehovan todistajia, joten saavuttuaan paikalle hän etsi heidät ja sai tietää, missä he kokoontuivat. Vaikkei hän osannutkaan paikallista kieltä, hän oli siitä huolimatta heidän kanssaan ja kävi säännöllisesti Jehovan todistajien seurakunnan kokouksissa kaivoksella. Alueen eurooppalaisilla oli rotuennakkoluuloja, ja he näyttivät sen solvaten afrikkalaisia tämän tästä. Isä oli kuitenkin aina ystävällinen.
Noiden kolmen kuukauden lopussa eräs afrikkalainen työntekijä, joka ei ollut todistaja, tuli isän luo ja kysyi: ”Tiedättekö miksi me sanomme teitä?” Mies sanoi hymyillen: ”Sanomme teitä bwana [herra] Vartiotorniksi.”
Vuonna 1955 isä pääsi ”Voittoisan Valtakunnan” konventteihin Eurooppaan. Siellä hän tapasi Mary Zaharioun, josta tuli seuraavana vuonna hänen vaimonsa. Naimisiinmenon jälkeen he muuttivat Parmaan Ohioon Yhdysvaltoihin.
Itä-Afrikkaan
Erään Yhdysvalloissa pidetyn piirikonventin aikana konventtivieraille esitettiin kutsu palvella alueilla, missä tarvittiin enemmän palvelijoita. Vanhempamme päättivät lähteä Itä-Afrikkaan. He tekivät juuri niin kuin Vartiotorni-seura ehdotti. He säästivät rahaa meno-paluulippuun varautuakseen siihen mahdollisuuteen, ettei isä saisi työtä, sillä noilla seuduilla eivät saaneet asua muut kuin ne, joilla oli työlupa.
Saatuaan passit, viisumit ja rokotukset isä ja äiti matkustivat heinäkuussa 1959 kauppalaivalla New Yorkista Mombasaan Kapkaupungin kautta. Matka kesti neljä viikkoa. Mombasan satamassa heidät ottivat lämpimästi vastaan kristityt veljet, jotka olivat jo aiemmin tulleet palvelemaan alueelle, jolla julistajista oli suurempi tarve. Nairobissa, jonne he jatkoivat matkaa, isää odotti kirje. Hän oli hakenut kemistin paikkaa Entebben geologisesta tutkimusosastosta Ugandasta, ja tässä oli vastaus. Isä ja äiti lähtivät junalla Kampalaan Ugandaan, missä isää haastateltiin ja hänet otettiin töihin. Siihen aikaan Entebben-Kampalan seudulla oli vain yksi muu todistaja, George Kadu.
Siirtomaahallitus maksoi isälle paikallisen kielen, gandan, opiskelusta aiheutuvat kustannukset. Hän ilahtui siitä, sillä hän oli aikonut opetella sen joka tapauksessa ollakseen tehokkaampi palveluksessa. Myöhemmin isä jopa auttoi kirjasen ”Tämä hyvä uutinen valtakunnasta” kääntämisessä gandaksi.
Isä todisti muille pelottomasti. Hän puhui kaikille osastonsa eurooppalaisille ja saarnasi säännöllisesti ugandalaisille. Hän todisti jopa Ugandan afrikkalaiselle ylimmälle lainopilliselle neuvonantajalle. Tuo mies paitsi kuunteli Valtakunnan sanomaa myös kutsui isän ja äidin päivälliselle.
Sisareni Anthe syntyi vuonna 1960, ja minä tulin mukaan kuvaan vuonna 1965. Perheemme siteet pääkaupungin Kampalan pienen mutta kasvavan seurakunnan veljiin ja sisariin muotoutuivat hyvin läheisiksi. Naapurikaupungin Entebben ainoina valkoihoisina todistajina meille sattui huvittavia kokemuksia. Kerran eräs isän ystävä pysähtyi yllättäen Entebbessä ja yritti löytää isän. Se ei onnistunut ennen kuin hän kysäisi: ”Tiedättekö sen täkäläisen eurooppalaisen pariskunnan, joka on Jehovan todistajia?” Hänet ohjattiin heti suoraan isän ja äidin talolle.
Koimme myös vaikeita aikoja; olemme muun muassa nähneet kaksi aseellista kapinaa. Hallituksen joukot ampuivat yhteen aikaan jokaisen tiettyyn etniseen ryhmään kuuluvan ihmisen. Ammuskelua jatkui taukoamatta yötä päivää. Koska iltakuudesta aamukuuteen oli voimassa ulkonaliikkumiskielto, kokoukset pidettiin iltapäivisin vanhempieni kotona Entebbessä.
Kun ulkonaliikkumiskielto myöhemmin poistettiin, isä vei meidät autolla Kampalaan Vartiotornin tutkisteluun. Muuan sotilas suuntasi kiväärinsä meitä kohti, pysäytti auton ja kysyi, minne olimme menossa. Minä olin silloin vasta sylivauva ja Anthe oli viiden vanha. Isä vastasi rauhallisesti näyttäen sotilaalle Raamattumme ja kirjallisuutemme, ja tämä päästi meidät menemään.
Oltuaan lähes kahdeksan vuotta Ugandassa vanhempamme päättivät vuonna 1967 palata Yhdysvaltoihin terveysongelmien ja perhevelvollisuuksien vuoksi. Meistä tuli Canfieldin seurakunnan jäseniä Ohiossa, ja isä palveli siellä vanhimpana. Vanhempamme oppivat rakastamaan noita veljiä yhtä lämpimästi kuin olivat rakastaneet pientä Kampalan seurakuntaa.
Rakkaudellinen kristillinen kasvatus
Veljeni David syntyi vuonna 1971. Varttuessamme meitä hoivattiin kodissa, jonka ilmapiiri oli hyvin rakkaudellinen ja lämmin. Tämä epäilemättä juonsi juurensa vanhempiemme välillä vallinneesta rakkaudellisesta suhteesta.
Kun olimme pieniä, isällä oli tapana lukea meille nukkumaanmenoaikaan jokin Raamatun kertomus, esittää rukous ja antaa meille sitten – äidin tietämättä – suklaata, joka oli kääritty kiiltävään kultapaperiin. Tutkimme Vartiotornimme aina yhdessä perheenä, olimmepa missä tahansa. Ollessamme lomalla tutkimme sitä kerran vuorella ja toisella kertaa meren levittäytyessä eteemme. Isä totesi usein, että nuo hetket kuuluivat hänen onnellisimpiin muistoihinsa. Hän sanoi, että hänen kävi sääli niitä, jotka jäivät vaille perhetutkistelun tuomaa suurta iloa.
Mitä taas tuli rakkauden osoittamiseen Jehovaa kohtaan, isä opetti omalla esimerkillään. Aina kun saimme uuden Vartiotornin tai Herätkää!-lehden tai jonkin muun Vartiotornin julkaisun, isä luki sen innokkaasti kannesta kanteen. Opimme häneltä, että Raamatun totuuteen ei saanut suhtautua kevyesti vaan sitä piti arvostaa kallisarvoisena aarteena. Arvokkaimpiin tavaroihimme kuuluu hänen viiteraamattunsa. Käytännöllisesti katsoen joka sivu on täynnä merkintöjä tutkimisen jäljiltä. Kun nykyään luemme hänen reunahuomautuksiaan, voimme yhä melkein kuulla hänen opettavan ja neuvovan meitä.
Uskollinen loppuun saakka
Ollessaan kenttäpalveluksessa 16. toukokuuta 1991 isä sai sydänkohtauksen. Joidenkin viikkojen kuluttua hänelle tehtiin avoin sydänleikkaus, joka näytti onnistuneen. Mutta leikkauksen jälkeisenä yönä meille soitettiin sairaalasta. Isä vuoti verta ja lääkärit olivat erittäin huolestuneita. Hänet leikattiin uudelleen kaksi kertaa tuona yönä verenvuodon tyrehdyttämiseksi, mutta turhaan. Isän veri ei hyytynyt.
Seuraavana päivänä isän kunnon heiketessä nopeasti lääkärit pyysivät ensin äidin ja sitten pikkuveljeni sivuun ja painostivat heitä suostumaan siihen, että isälle annettaisiin verensiirto. Isä oli kuitenkin aiemmin sanonut lääkäreille, ettei hän suostuisi verensiirtoon missään olosuhteissa. Hän oli selittänyt heille raamatulliset syyt kieltäytymiseensä verestä mutta sanonut hyväksyvänsä verettömät vaihtoehdot (3. Mooseksen kirja 17:13, 14; Apostolien teot 15:28, 29).
Useiden lääkintähenkilöstöön kuuluvien pohjimmainen vihamielisyys kiristi huomattavasti teho-osaston ilmapiiriä. Kun isän tila vielä huononi jatkuvasti, tilanne tuntui ajoittain ylittävän voimamme. Anoimme Jehovalta apua ja yritimme lisäksi soveltaa saamiamme käytännön neuvoja. Niinpä mennessämme teho-osastolle olimme aina pukeutuneet siististi ja kohtelimme henkilöstöä kunnioittavasti. Ilmaisimme aktiivista kiinnostusta isän tilaa kohtaan tekemällä merkityksellisiä kysymyksiä ja kiitimme jokaista työntekijää, joka oli mukana isän hoitamisessa.
Ponnistelumme ei jäänyt henkilöstöltä huomaamatta. Kireä ilmapiiri lauhtui muutamassa päivässä ystävälliseksi. Isästä huolehtivat sairaanhoitajat seurasivat hänen paranemistaan, vaikkei se kuulunutkaan enää heidän tehtäviinsä. Eräs lääkäri, joka oli ollut hyvin tyly meitä kohtaan, pehmeni jopa siinä määrin, että kysyi äidiltä tämän vointia. Myös seurakuntamme ja sukulaisemme tukivat meitä rakkaudellisesti. He lähettivät ruokaa ja monia lohduttavia kortteja sekä rukoilivat puolestamme.
Suruksemme hoito ei auttanut isää. Hän kuoli kymmenen päivän kuluttua ensimmäisestä leikkauksestaan. Ikävöimme häntä syvästi. Aika ajoin menetys tuntuu musertavalta. Onneksi Jumalamme lupaa, että hän ”päivittäin kantaa kuorman puolestamme”, ja olemme oppineet tukeutumaan häneen paremmin kuin koskaan ennen (Psalmit 68:20, UM).
Me kaikki olemme myöskin päättäneet jatkaa Jehovan uskollista palvelemista, niin että saamme ilon nähdä isän uudessa maailmassa (Markus 5:41, 42; Johannes 5:28; Apostolien teot 24:15).
[Kuva s. 21]
Frank Smith äitinsä Phyllisin kanssa Kapkaupungissa
[Kuva s. 22]
Isä ja äiti naimisiinmenonsa aikaan
[Kuva s. 23]
Veljet vuokrasivat erään afrikkalaisen päällikön uima-altaan Entebben ensimmäistä kastetilaisuutta varten
[Kuva s. 23]
Tervehdys perinteiseen tapaan
[Kuva s. 24]
Isä ja äiti vähän ennen isän kuolemaa