Vanhempamme opettivat meitä rakastamaan Jumalaa

KERTONUT ELIZABETH TRACY

Aseistautuneet miehet, jotka olivat aiemmin samana päivänä johtaneet väkijoukon meitä vastaan, pakottivat äidin ja isän ulos autosta. Sisareni ja minä jäimme yksin takapenkille ja mietimme, näkisimmekö vanhempiamme enää koskaan. Mikä johti tähän pelottavaan tapaukseen, joka sattui lähellä Selmaa Alabamassa Yhdysvalloissa vuonna 1941? Ja miten vanhempiemme meille opettamat asiat liittyivät tähän?

ISÄNI, Dewey Fountain, kasvoi sukulaisensa hoivissa eräällä maatilalla Texasissa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa kuolivat hänen ollessaan vielä aivan pieni. Myöhemmin hän meni töihin öljykentille. Vuonna 1922, kun hän oli 23-vuotias, hän avioitui Winnien, sievän nuoren texasilaistytön kanssa ja alkoi suunnitella aloilleen asettumista sekä perheen perustamista.

Hän rakensi talon Itä-Texasin metsäseudulle lähelle Garrisonin pikkukaupunkia. Hän viljeli siellä monenlaisia kasveja, muun muassa puuvillaa ja maissia. Hän kasvatti myös kaikenlaisia karjaeläimiä. Aikanaan me lapset tulimme maailmaan – Dewey nuorempi toukokuussa 1924, Edwena joulukuussa 1925 ja viimein minä kesäkuussa 1929.

Opimme Raamatun totuuden

Äiti ja isä ajattelivat tuntevansa Raamatun, sillä he kuuluivat Kristuksen kirkkoon. Mutta vuonna 1932 G. W. Cook jätti sedällemme Monroe Fountainille Jehovan todistajien julkaisemat kirjat Vapautus ja Hallitus. Monroe halusi innokkaasti kertoa oppimastaan vanhemmilleni, ja hän tuli usein aamiaisaikaan, luki jonkin kirjoituksen Vartiotorni-lehdestä ja jätti lehden sitten meille ”vahingossa”. Äiti ja isä tapasivat lukea sen jälkeenpäin.

Eräänä sunnuntaiaamuna Monroe-setä kutsui isän naapuritaloon raamatuntutkisteluun. Hän vakuutti isälle, että herra Cook osaisi vastata kaikkiin hänen raamatullisiin kysymyksiinsä. Kun isä palasi tutkistelusta, hän sanoi perheelle innoissaan: ”Sain vastauksen joka ikiseen kysymykseeni ja enemmänkin! Luulin tietäväni jo kaiken, mutta kun herra Cook alkoi kertoa helvetistä, sielusta, Jumalan maata koskevasta tarkoituksesta ja siitä, miten Jumalan valtakunta toteuttaa sen, minusta alkoi tuntua, että en itse asiassa tiennyt Raamatusta mitään!”

Kotimme oli jonkinmoinen kohtauspaikka. Kun sukulaiset ja ystävät tulivat vierailulle, teimme kermakaramelleja ja paukkumaissipalloja ja lauloimme äidin soittaessa pianoa. Vähitellen näiden tilaisuuksien sijaan tulivat raamattuaiheiset keskustelut. Vaikka me lapset emme ymmärtäneetkään kaikkea, mitä puhuttiin, vanhempiemme voimakas rakkaus Jumalaan ja Raamattuun oli niin ilmeinen, että jokainen meistä kehitti samanlaisen rakkauden Jumalaan ja hänen Sanaansa.

Myös toiset perheet tarjosivat kotinsa viikoittaisia raamatullisia keskusteluja varten, jotka keskittyivät yleensä johonkin tuoreimman Vartiotorni-lehden aiheeseen. Kun naapurikaupungeissa Applebyssä ja Nacogdochesissa asuvat perheet pitivät kokouksia, sullouduimme A-mallin Fordiimme ja ajoimme sinne, satoi tai paistoi.

He toimivat oppimansa mukaisesti

Ei kestänyt kauan, kun vanhempamme tajusivat, että oli tehtävä jotakin. Rakkaus Jumalaan vaati kertomaan opituista asioista myös muille (Apostolien teot 20:35). Uskon julistaminen julkisesti tuntui kuitenkin haastavalta askeleelta varsinkin, kun vanhempamme olivat luonnostaan ujoja, vaatimattomia ihmisiä. Rakkaus Jumalaan kuitenkin kannusti heitä, ja tämä vuorostaan auttoi heitä opettamaan meitä luottamaan lujasti Jehovaan. Isä ilmaisi asian näin: ”Jehova tekee sadonkorjaajistakin saarnaajia!” Vuonna 1933 äiti ja isä kastettiin Jehovalle vihkiytymisensä vertauskuvaksi eräässä kalalammikossa lähellä Hendersonia Texasissa.

Vuoden 1935 alussa isä kirjoitti Vartiotorni-seuralle ja esitti monia kysymyksiä, jotka koskivat kristillistä ikuisen elämän toivoa (Johannes 14:2; 2. Timoteukselle 2:11, 12; Ilmestys 14:1, 3; 20:6). Paluuposti tuli suoraan silloiselta Seuran presidentiltä Joseph F. Rutherfordilta. Hän ei vastannut isän esittämiin kysymyksiin, vaan kutsui hänet Jehovan todistajien konventtiin, joka pidettäisiin toukokuussa Washingtonissa.

’Mahdotonta!’ isä tuumi. ’Mehän olemme maanviljelijöitä, ja meillä on 26 hehtaaria viljelyksiä. Sitä paitsi sato täytyy juuri tuolloin korjata talteen ja viedä myyntiin.’ Vähän myöhemmin tuli kuitenkin tulva, joka vei mennessään hänen tekosyynsä – sadon, aidat ja sillat. Niinpä matkustimme muiden todistajien kanssa vuokratussa koulubussissa, joka kuljetti meidät konventtiin 1 600 kilometrin päähän koilliseen.

Isä ja äiti olivat aivan ihastuksissaan, kun he kuulivat konventissa selväsanaisen selityksen siitä, mikä on ”suuri joukko”, joka tulee säilymään elossa ”suuresta ahdistuksesta” (Ilmestys 7:9, 14). Koko heidän loppuelämänsä ajan he pitivät toivoa ikuisesta elämästä paratiisimaassa innostavana, ja he kannustivat meitä lapsia hankkimaan ”lujan otteen todelliseen elämään”, mikä meille merkitsisi Jehovan tarjoamaa ikuista elämää maan päällä (1. Timoteukselle 6:19; Psalmit 37:29; Ilmestys 21:3, 4). Vaikka olin tuolloin vain viisivuotias, nautin valtavasti siitä, että sain olla perheemme kanssa tuossa onnellisessa tilaisuudessa.

Konventista palattuamme uusimme viljelyksemme, ja myöhemmin saimme kaikkien aikojen mahtavimman sadon. Tämä tosiaan auttoi äitiä ja isää vakuuttumaan siitä, että täysi luottamus Jehovaan ei koskaan tuottaisi pettymystä. He ottivat osaa erikoistyömuotoon, jossa he sitoutuivat käyttämään sananpalvelukseen 52 tuntia kuukaudessa. Seuraavan viljelykauden alkaessa he sitten myivät tilan kaikkineen päivineen! Isä rakennutti noin 14 neliömetrin suuruisen asuntovaunun asunnoksi meille viidelle ja osti tuliterän kaksiovisen Fordin vetämään sitä. Monroe-setä teki samoin, ja hänkin muutti perheineen asuntovaunuun.

Saamme opetusta totuudesta

Isä ja äiti aloittivat lokakuussa 1936 tienraivauksen, kuten kokoaikaista sananpalvelusta kutsutaan. Perheemme alkoi saarnata Itä-Texasin piirikunnissa, joissa Valtakunnan sanomaa oli saarnattu harvoin. Lähes vuoden ajan siirryimme jatkuvasti paikasta toiseen, mutta kaiken kaikkiaan nautimme kovasti tällaisesta elämästä. Äiti ja isä opettivat meitä sanoin ja esimerkillään olemaan samanlaisia kuin varhaiskristityt, jotka omistautuivat Raamatun totuuden kertomiseen muille.

Me lapset ihailimme erityisesti äitiä niiden uhrausten vuoksi, joita hän teki luopuessaan kodistaan. Oli tosin jotain, mistä hän ei luopuisi, ja se oli hänen ompelukoneensa. Tämä olikin viisasta. Koska hän oli taitava ompelija, hän piti meidät aina hyvin puettuina. Meillä oli jokaisessa konventissa uudet, viehättävät vaatteet.

Muistan hyvin, kun Herman G. Henschel saapui perheineen Vartiotorni-seuran ääniautolla samalle seudulle, jossa me olimme. He tapasivat pysäköidä auton tiheään asutulle alueelle, soittaa lyhyen äänitetyn puheen ja vierailla sen jälkeen henkilökohtaisesti ihmisten luona kertomassa heille lisää totuudesta. Dewey nuorempi viihtyi hyvin Hermanin pojan Miltonin seurassa. Milton oli tuolloin noin viidentoista. Nykyään hän on Vartiotorni-seuran presidentti.

Edwena kastettiin konventissa, joka pidettiin Columbuksessa Ohiossa vuonna 1937, ja äidille ja isälle tarjottiin tilaisuutta palvella erikoistienraivaajina. Siihen aikaan tuo työ merkitsi sitä, että saarnaamistyöhön käytettiin vähintään 200 tuntia kuussa. Kun katson ajassa taaksepäin, tajuan, miten paljon äidin hieno esimerkki on auttanut minua tukemaan miestäni hänen kristillisissä tehtävissään.

Kun isä alkoi tutkia Raamattua erään perheen kanssa, hän otti meidät lapset mukaansa antaakseen tuon perheen lapsille hyvän esimerkin. Hän pyysi meitä etsimään ja lukemaan raamatunkohtia ja vastaamaan joihinkin peruskysymyksiin. Tämän johdosta monet noista nuorista, joiden kanssa tutkimme, palvelevat nyt Jehovaa uskollisesti. Myös me saimme lujan perustan kestävälle rakkaudelle Jumalaa kohtaan.

Kun Dewey nuorempi varttui, hänestä tuntui vaikealta elää niin ahtaasti kahden nuoremman sisarensa kanssa. Vuonna 1940 hän sitten päätti lähteä tienraivauspalvelukseen erään toisen todistajan kanssa. Aikanaan hän avioitui Audrey Barronin kanssa. Sitä kautta myös Audrey sai paljon opetusta vanhemmiltamme, ja hän oppi rakastamaan heitä syvästi. Kun Dewey nuorempi joutui vuonna 1944 vankilaan kristillisen puolueettomuutensa vuoksi, Audrey muutti joksikin aikaa luoksemme pieneen asuntovaunuumme.

Suuressa konventissa, joka pidettiin Saint Louisissa Missourissa vuonna 1941, veli Rutherford kohdisti sanansa suoraan 5–18-vuotiaille lapsille, joita varten oli varattu omat istuimet salin etuosasta. Edwena ja minä kuuntelimme hänen tyyntä, selvää ääntään; hän oli kuin rakastava isä, joka ohjasi lapsiaan kotona. Hän kannusti vanhempia: ”Kristus Jeesus – – on koonnut meidän päivinämme liittokansansa eteensä ja muistuttaa heitä mitä suurimmalla ponnella opettamaan lapsilleen vanhurskauden tietä.” Hän lisäsi: ”Pitäkää lapsenne kotona ja opettakaa heille totuutta!” Onneksi vanhempamme tekivät näin!

Tuossa konventissa saimme uuden kirjasen ”Jehovan palvelijain puolustus”, jossa tarkasteltiin Jehovan todistajien voittamia oikeusjuttuja, muun muassa sellaisia, jotka oli käsitelty Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa. Isä tutki kirjasen kanssamme perheenä. Emme tuolloin arvanneet, että valmistauduimme siihen, mitä tapahtuisi muutaman viikon kuluttua Selmassa Alabamassa.

Joukkoväkivaltaa Selmassa

Sen päivän aamuna, jolloin tuo pelottava tapaus sattui, isä oli vienyt seriffille, pormestarille ja Selman poliisipäällikölle kirjeen, jossa kerrottiin perustuslaillisesta oikeudestamme suorittaa sananpalvelustamme lain suojeluksessa. Tästä huolimatta he päättivät ajaa meidät pois kaupungista.

Myöhään iltapäivällä viisi aseistautunutta miestä tuli asuntovaunullemme, ja he ottivat äidin, sisareni ja minut panttivangeiksi. He ryhtyivät penkomaan asuntovaunua läpikotaisin löytääkseen jotakin kumouksellista aineistoa. Isä oli ulkopuolella, ja miehet käskivät häntä, koko ajan aseilla uhaten, kiinnittämään asuntovaunun autoon. Tuossa vaiheessa en vielä pelännyt. Koska tuntui niin naurettavalta, että nämä miehet pitivät meitä vaarallisina, sisareni ja minä aloimme tirskua. Isän meihin luoma silmäys sai kuitenkin hymymme hyytymään.

Kun olimme valmiit lähtemään, miehet halusivat, että Edwena ja minä menisimme heidän autossaan. Isä piti puolensa. ”Vain kuolleen ruumiini yli!” hän sanoi. Pienen keskustelun jälkeen perheemme sai luvan ajaa yhdessä, ja aseistautuneet miehet seurasivat meitä omalla autollaan. Noin 25 kilometrin päässä kaupungista miehet antoivat meille merkin, jotta pysähtyisimme tien varteen, ja he ottivat äidin ja isän ulos autosta. Sitten he yrittivät vuorotellen taivutella heitä: ”Jättäkää tuo uskonto. Palatkaa maatilalle ja kasvattakaa tyttärenne kunnolla!” Isä yritti perustella kantaamme, mutta tuloksetta.

Viimein yksi miehistä sanoi: ”Menkää, ja jos ikinä tulette takaisin Dallasin piirikuntaan, tapamme teidät kaikki!”

Helpottuneina ja jälleen yhdessä matkustimme useita tunteja, kunnes pysähdyimme yöksi. Olimme panneet muistiin miesten auton rekisteritunnuksen. Isä ilmoitti kaikesta viipymättä Vartiotorni-seuralle, ja muutaman kuukauden kuluttua miehet tunnistettiin ja pidätettiin.

Lähetyskoulu Gileadiin

Edwena sai kutsun Vartiotornin raamattukoulun Gileadin seitsemännelle kurssille South Lansingiin New Yorkin osavaltioon vuonna 1946. Albert Schroeder, yksi opettajista, kehui Edwenaa entiselle tienraivaustoverilleen Bill Elrodille, joka palveli tuolloin Betelissä, Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa.a Edwena ja Bill esiteltiin toisilleen, ja noin vuoden kuluttua siitä, kun Edwena valmistui Gileadista, he menivät naimisiin. He olivat kokoaikaisessa palveluksessa useita vuosia, muun muassa viisi yhteistä vuotta Betelissä. Sitten eräänä päivänä vuonna 1959 veli Schroeder ilmoitti Gileadin 34. kurssille, että hänen rakkaasta ystävästään oli tullut kaksosten, pojan ja tytön, isä.

Vuoden 1947 loppupuolella, kun palvelin vanhempieni kanssa Meridianissa Mississipissä, me kaikki kolme saimme kutsun Gileadin 11. kurssille. Olimme aivan ällistyneitä, sillä pääsyvaatimusten perusteella minä olin liian nuori ja äiti ja isä olivat liian vanhoja. Mutta meidän tapauksessamme tehtiin poikkeus, ja meille tarjoutui ansaitsemattoman hieno tilaisuus saada syvällistä opetusta Raamatusta.

Lähetyspalveluksessa vanhempieni kanssa

Meidät määrättiin lähetystyöhön Kolumbiaan Etelä-Amerikkaan. Kuitenkin vasta yli vuosi valmistumisemme jälkeen, joulukuussa 1949, saavuimme Bogotán lähetyskotiin, jossa asui ennestään kolme lähetystyöntekijää. Isä oli aluksi melko varma, että olisi helpompi opettaa ihmisille englantia kuin hänen oppia espanjaa! Koettelemuksiakin siis oli, mutta miten valtavia olivatkaan siunaukset! Vuonna 1949 Kolumbiassa oli alle sata todistajaa, mutta nyt siellä on heitä pitkälti yli 100 000!

Kun olimme palvelleet Bogotássa viisi vuotta, äiti ja isä lähetettiin Cali-nimiseen kaupunkiin. Sillä välin, vuonna 1952, minä avioiduin Robert Tracyn kanssa, joka myös palveli lähetystyössä Kolumbiassa.b Olimme tuossa maassa vuoteen 1982 saakka, jolloin meidät määrättiin Meksikoon, missä olemme palvelleet tähän saakka. Vuonna 1968 vanhempieni oli palattava Yhdysvaltoihin saamaan lääkärinhoitoa. Toivuttuaan he jatkoivat erikoistienraivaajina lähellä Mobilea Alabamassa.

Huolenpito vanhemmistamme

Vuosien mittaan äidin ja isän vauhti alkoi hidastua, ja he tarvitsivat enemmän tukea ja huolenpitoa. Omasta pyynnöstään heidät määrättiin palvelemaan Athensiin Alabamaan lähelle Edwenaa ja Billiä. Myöhemmin veljemme Dewey nuorempi ajatteli, että perheenjäsenten olisi viisasta muuttaa lähemmäksi toisiaan Etelä-Carolinaan. Niinpä Bill asettui perheineen Greenwoodiin äidin ja isän kanssa. Tämän rakkaudellisen järjestelyn ansiosta me saatoimme Robertin kanssa jatkaa lähetyspalvelustamme Kolumbiassa tietäen, että vanhemmistani pidettiin hyvää huolta.

Sitten vuonna 1985 isä sai halvauksen, minkä johdosta hän menetti puhekykynsä ja joutui vuoteenomaksi. Kokoonnuimme kaikki perheenä keskustelemaan siitä, miten voisimme parhaiten huolehtia vanhemmistamme. Päätettiin, että Audrey olisi isän pääasiallinen hoitaja, ja Robert ja minä voisimme auttaa parhaiten lähettämällä viikoittain kirjeen, jossa kertoisimme rohkaisevia kokemuksia, sekä käymällä vanhempiemme luona niin usein kuin mahdollista.

Muistan yhä elävästi viimeisen käyntini isän luona. Hän ei pystynyt yleensä puhumaan selvästi, mutta kerrottuamme hänelle, että palaisimme Meksikoon, hän sai suurin ponnistuksin ja liikuttuneena sanotuksi yhden sanan: ”Adios!” Tästä tiesimme, että hän antoi sydämessään tukensa päätöksellemme jatkaa lähetyspalvelustamme. Hän kuoli heinäkuussa 1987, ja äiti kuoli yhdeksän kuukautta tämän jälkeen.

Kirje, jonka sain leskeksi jääneeltä sisareltani, ilmaisee hyvin sen arvostuksen, jota kukin meistä tuntee vanhempiamme kohtaan. ”Minä vaalin kallisarvoista kristillistä perintöäni, eikä minusta ole koskaan hetkeäkään tuntunut siltä, että olisin ollut onnellisempi, jos vanhempamme olisivat päättäneet kasvattaa meidät toisin. Heidän esimerkkinsä vahvasta uskosta, uhrautuvuudesta ja täydellisestä luottamuksesta Jehovaan on auttanut minut niiden masennuksen aikojen yli, joita olen elämässäni kohdannut.” Edwena päätti kirjeensä: ”Kiitän Jehovaa vanhemmista, jotka sanoin ja esimerkillään näyttivät, miten onnellisia voimme olla, jos rakennamme elämämme rakkaudellisen Jumalamme Jehovan palveluksen ympärille.”

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 22, 23]

Fountainin perhe: (vasemmalta oikealle) Dewey, Edwena, Winnie, Elizabeth, Dewey nuorempi; oikealla: Elizabeth ja Dewey nuorempi Henscheleiden ääniauton lokasuojien päällä (1937); alhaalla oikealla: Elizabeth 16-vuotiaana kenttäpalveluksessa yllään mainoskilpi