Barcelonan olympialaiset – oliko olympiakunnia hintansa arvoista?

Herätkää!-lehden Espanjan-kirjeenvaihtajalta

VIIME heinäkuun 25. päivänä yksinäinen jousimies jännitti jousensa valonheittimen valaisemana. Hänen kärjestä palava nuolensa singahti tarkasti tähdättynä iltataivaalle. Alkaessaan laskeutua nuoli liiti jättimäisen, valtavalle stadionille pystytetyn soihdun yli. Olympiatuli syttyi. Barcelonan olympialaiset olivat alkaneet.

Yksitoista tuhatta urheilijaa oli saapunut 172 maasta kilpailemaan 1691 olympiamitalista. Sopusoinnussa olympialaisten moton ”nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin” kanssa kilpailijat ponnistelivat ollakseen nopeampia, päästäkseen korkeammalle ja ollakseen vahvempia kuin koskaan ennen, ja jotkut heistä onnistuivat siinä. Arviolta 3,5 miljardia televisionkatsojaa eli mukana voitoissa ja pettymyksissä.

Vaikka urheilijat ovat vain lyhyen aikaa parrasvaloissa, olympiavoiton katsotaan antavan toiveita kunniasta ja maineesta ja rikastumisesta. Barcelonan olympialaiset eivät olleet poikkeus. Jotkut kuuluisat kilpailijat ansaitsivat jo ennen kisoja miljoonasummia mainossopimuksillaan, joita he olivat tehneet urheiluvaatteitten, lenkkitossujen, aurinkolasien ja jopa elektroniikan valmistajien kanssa.

Täydellinen urheilulle omistautuminen – olympiakunnian avain

Vaikka monien urheilijoiden, etenkin voimistelijoiden ja uimahyppääjien, taiturimaiset suoritukset ovat vaivattoman näköisiä, taitojen hiominen on vaatinut vuosien tarmokkaan harjoittelun. Jotkut ovat harjoitelleet viiden vuoden ikäisestä saakka. Jos urheilija mielii menestyä, hänen täytyy antaa urheilulle etusija elämässään.

Espanjalainen uimari Martín López Zubero, 200 metrin selkäuinnin voittaja, sanoi – kenties hieman liioitellen: ”Olen viettänyt kolmasosan elämästäni vedessä.” Hänen harjoitteluohjelmansa alkaa aamuviideltä, ja hän arvioi uineensa pelkästään yhden vuoden kuluessa 8000 kilometriä.

Harjoittelu merkitsee paitsi kieltäymyksiä myös kärsimyksiä. Jackie Joyner-Kersee, Soulin ja Barcelonan kisojen seitsenottelun kultamitalisti, selittää: ”Kilpaileminen on kiehtovaa. Harjoitteleminen ei ole. – – Asiaa kysyttäessä jokainen urheilija vastaa: me kaikki tunnemme kipua kaiken aikaa. Vaadin ruumistani suoriutumaan seitsemästä erilaisesta tehtävästä. Se, että vaatisin sitä olemaan kipuilematta, on liikaa.” Voimistelijoitten varsinkin täytyy osoittaa mestarillista kestävyyttä. Heidän täytyy pitää kiinni harjoitteluohjelmasta, joka viedään läpi kahdesti päivässä, huolimatta ranteitten tai nilkkojen nyrjähdyksistä, lihasten tai nivelsiteitten venähdyksistä ja jopa rasitusmurtumista. Lopulta tällainen täydellinen urheilulle omistautuminen kuitenkin tuottaa voittajia ja silmiä hivelevää katseltavaa.

Jännitystä ja kullan kimallusta

Ei ole epäilystäkään siitä, että olympialaiset voivat olla vaikuttava näytelmä. Ne tarjoavat kihelmöiviä hetkiä yleisölle ja näyttämön ainutlaatuisille urheilusaavutuksille. Barcelona ei ollut tässä suhteessa poikkeus.

Valko-Venäjän Vitali Štšerbo teki miesten voimistelussa uuden mitaliennätyksen voittamalla kuusi kahdeksasta mahdollisesta kultamitalista. Kiinalainen miesvoimistelija Li Xiaoshuang teki uskomattomalta tuntuvan kolmoisvoltin permantovoimistelussa. Carl Lewis teki olympiahistoriaa voittaessaan pituushypyn kolmannen kerran peräkkäin. Toisaalta naisten maratonin japanilainen hopeamitalisti Yuko Arimori keräsi kohteliaisuudellaan myrskyisät suosionosoitukset. Hän näet lopen väsyneenä kiersi stadionin ja kumarteli japanilaiseen tapaan yleisölle ja lopuksi vielä voittajalle.

Monikansalliset liikeyritykset eivät olleet väheksyneet olympialaisten tarjoamia kaupallisia mahdollisuuksia. Tukemalla suoraan olympiakisoja tai kansallisia olympiajoukkueita suurilla rahasummilla ne pääsivät paistattelemaan olympiakunnian loisteessa.

Kunniaa ja mainetta lääkeaineiden avulla

Niin tärkeitä kuin hellittämätön harjoittelu ja luontainen kyvykkyys ovatkin, ne eivät ole ainoita olympiamenestyksen avaimia. Monet urheilijat turvautuvat lääkeaineisiin yltääkseen tavallista parempiin urheilusuorituksiin. Tällaisia aineita ovat esimerkiksi: anaboliset steroidit eli ihmisen kasvuhormonit, jotka kasvattavat lihasmassaa (lähinnä painonnostajien ja kenttäurheilijoitten käyttämiä aineita); beetasalpaajat, jotka rauhoittavat sydämen sykettä (parantavat jousiampujien ja ampujien tuloksia); ja erytropoietiini, joka lisää punasolujen muodostumista (parantavat pyöräilijöiden ja pitkänmatkanjuoksijoiden suorituskykyä).

Vaikka urheilijat tuntevat kiellettyjen aineitten vaarat, heistä tuntuu, että heidän on suorastaan pakko käyttää niitä. Saksalainen urheilija Gaby Bussmann, jonka joukkuetoveri Birgit Dressel kuoli vuonna 1987 käytettyään 20:tä erilaista lääkevalmistetta, selittää: ”Joidenkin lajien harrastajien on vaikea päästä olympialaisiin ilman lääkeaineiden käyttöä.”

Urheilijat käyttävät kiellettyjä aineita useimmiten valmentajiensa tieten, ja nämä ovat jopa saattaneet suositella niiden käyttämistä. Entinen itäsaksalainen valmentaja Winfried Heinicke myöntää: ”Sanoin heille, että heidän täytyy alkaa tehdä näin [käyttää lääkeaineita], jos he haluavat päästä olympialaisiin.” Epäilemättä huomattava osa kilpailijoista pitää voittoa tärkeämpänä kuin rehellisyyttä – jopa tärkeämpänä kuin terveyttään. Eräässä hiljattain tehdyssä tutkimuksessa huippu-urheilijoilta kysyttiin, mitä he tekisivät, jos keksittäisiin aine, joka varmasti tekisi heistä voittajia, vaikka se viiden huipullaolovuoden jälkeen veisikin heiltä hengen. 52 prosenttia sanoi haluavansa käyttää tuollaista ainetta.

Englantia edustanut pikajuoksija Jason Livingston sai lähteä häpeän saattelemana kotiin jäätyään kiinni anabolisten steroidien käytöstä. Yhdysvaltain Harry Reynolds, 400 metrin juoksun maailmanennätysmies, ei juossut näissä kisoissa. Hän sai vuonna 1990 kahden vuoden kilpailukiellon sen jälkeen, kun hänen testinäytteestään oli löytynyt kiellettyjä aineita, ja tämä maksoi hänelle paitsi todennäköisen olympiakullan myös miljoona dollaria menetettyinä mainossopimuksina.

Useimmat dopingin harrastajat eivät kuitenkaan jää kiinni. Vaikka Barcelonan kisoissa tehtiin lähes 2000 doping-testiä, epärehelliset urheilijat saattoivat välttyä kiinni joutumiselta vaihtamalla käyttämänsä aineet sellaisiin aineisiin, jotka eivät näy virtsakokeissa. ”Voiton ja rahan ahneus ovat paljastaneet synkeän maailman, jossa on vaikea erottaa moraalia epärehellisyydestä”, kommentoi espanjalainen sanomalehti El País.

Monilla mitalinsaajilla menestys ei tietenkään ollut lääkkeitten, vaan yksinkertaisesti monien vuosien uhrausten ansiota. Ovatko uhraukset olleet hintansa arvoisia?

Pysyvä kunnia ja maine

Naisten 100 metrin juoksun yllätysvoittaja Gail Devers oli riemuissaan voittonsa jälkeen. ”Jos joku uskoo unelmien toteutumiseen, niin minä ainakin”, hän sanoi. Vajaat kaksi vuotta sitten hän pystyi tuskin kävelemään, ja silloin jopa harkittiin hänen molempien jalkojensa amputointia kilpirauhasen liikatoimintaa hoidettaessa syntyneiden komplikaatioiden takia. Pablo Morales, joka oli jättänyt kilpauinnin mutta alkoi vain vuotta ennen olympialaisia harjoitella uudelleen ja voitti 100 metrin perhosuinnin kultamitalin, oli samaa mieltä: ”Vihdoinkin tuli minun vuoroni, ja unelma toteutui.”

Väistämättä käy niin, että useimmat urheilijat eivät koskaan yllä mestaruuteen. On totta, että joidenkuiden mielestä ”tärkeintä olympialaisissa ei ole voittaminen, vaan osallistuminen”. Toiset urheilijat olivat kuitenkin pitäneet voittoaan varmana, mutta he joutuivat palaamaan kotiin murskaantunein haavein. Painonnostaja Ibragim Samadov oli asettanut tavoitteekseen kultamitalin, mutta jäikin sarjassaan kolmanneksi. ”Kultamitalin avulla olisin saanut suunnan elämälleni, voinut opiskella johonkin ammattiin ja auttaa perhettäni. Nyt en tiedä mitä tehdä”, hän huokaisi. Voittajillekin on järkyttävä kokemus se, kun he havaitsevat suorituskykynsä alkavan heiketä.

Entinen neuvostoliittolainen tenniksenpelaaja Anna Dmitrieva sanoo: ”[Neuvostoliiton] urheilujärjestelmä ei ollut kiinnostunut ihmisistä. Sen ajatuksena oli vain tämä: ’Kun sinä lähdet, löydämme tilallesi kymmenen samanlaista.’” Tokiossa vuonna 1964 kaksi kultamitalia voittanut Henry Carr oli samaa mieltä: ”Sittenkin kun jostakusta tulee paras, se on petosta. Miksi? Koska se ei ole kestävää eikä tyydytystä tuottavaa. Tähtiurheilijoitten tilalle tulee pian uusia ja heidät yleensä unohdetaan.”

Ohi menevää olympiakunniaa ei voida verrata ikuisen elämän palkintoon, jonka Jumala on luvannut antaa niille, jotka palvelevat häntä. Tämän palkinnon saaminen edellyttää urheiluharjoitusten asemesta hengellistä valmentautumista. Paavali kirjoittikin Timoteukselle: ”Sillä ruumiillisesta valmennuksesta [kirjaimellisesti: ”urheiluharjoituksista”] on hyötyä vähään, mutta jumalisesta antaumuksesta on hyötyä kaikkeen, koska se sisältää nykyisen ja tulevan elämän lupauksen.” (1. Timoteukselle 4:8.)

Olympiakisat puolustavat ruumiin harjoittamisen tarjoamia etuja, jotka parhaimmillaankin ovat väliaikaisia. Ne näyttävät maailmalle, mihin urheilijat pystyvät urheilulle omistautumisensa ja kieltäymystensä avulla. Nämä ominaisuudet ovat välttämättömiä myös voiton saamiseksi kristillisessä kilpajuoksussa. Tämä kilpailu kuitenkin eroaa kaikista olympialaisista siinä, että se tuottaa pysyviä siunauksia kaikille, jotka juoksevat maaliin asti. Kristityt tekevätkin hyvin, kun eivät ota mallia urheilijoista, vaan Jeesuksesta Kristuksesta ja saattavat valmennuksensa päätökseen ja juoksevat kilpajuoksunsa kestävinä (1. Pietarin kirje 5:10; Heprealaisille 12:1).

[Kuvat s. 23]

Uimahyppääjien kilpailua olympialaisissa. Taustalla Barcelona

[Lähdemerkintä]

Valokuvat: Sipa Sport

[Kuva s. 24]

Kilpailua nojapuilla

[Lähdemerkintä]

Valokuva: Sipa Sport

[Kuva s. 25]

Naisten 100 metrin loppukilpailu; kultamitalin voittaja äärimmäisenä oikealla

[Lähdemerkintä]

Valokuva: Sipa Sport