4. osa

Tiede – ihmisten jatkuvaa totuuden etsintää

Vallankumous elvyttää tieteen

MAAILMA eli 1700-luvun jälkipuoliskolla sekavissa oloissa vallankumousten mullistaessa politiikan näyttämöä ensin Pohjois-Amerikassa ja sen jälkeen Ranskassa. Samoihin aikoihin oli Englannissa alkanut toisenlainen vallankumous, teollinen vallankumous. Se oli läheisesti yhteydessä erääseen toiseen vallankumoukseen, tieteen vallankumoukseen.

Jotkut katsovat tieteen uudestisyntymisen tapahtuneen 1540-luvulla, jolloin tähtitieteilijä Nikolaus Kopernikus ja belgialainen anatomi Andreas Vesalius julkaisivat kirjoja, jotka syvällisesti vaikuttivat tieteelliseen ajatteluun. Toiset sijoittavat tämän muutoksen varhaisemmalle ajalle, vuoteen 1452, jolloin Leonardo da Vinci syntyi. Tämä uupumaton kokeidentekijä vei tiedettä eteenpäin monella alalla, sillä jotkin hänen keksimistään ideoista olivat siemenenä keksinnöille, jotka kehitettiin käyttökelpoisiksi vasta vuosisatojen kuluttua. Näitä ovat esimerkiksi lentokone, panssarivaunu ja laskuvarjo.

Columbian yliopiston täysinpalvellut professori Ernest Nagel kuitenkin sanoo, että tiede sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme ”vakiinnutti asemansa pysyvänä instituutiona länsimaisessa yhteiskunnassa vasta 1600- ja 1700-luvulla”. Tällöin oli saavutettu tärkeä ihmisen historian taitekohta. Kirjassa The Scientist todetaan: ”Noin vuosina 1590–1690 joukko erittäin lahjakkaita ihmisiä – – nosti tutkimustyön sellaiseen kukoistukseen, että sille tuskin mikään muu sadan vuoden ajanjakso vetää vertoja.”

Huijarit tien pimentäjinä

Näennäistieteet puhkesivat myös kukkaansa, ja ne olivat kuin huijareita, jotka väärillä teorioillaan estivät aitoa tiedettä menemästä eteenpäin. Yksi näistä oli flogiston-teoria. ”Flogiston” on kreikkaa ja tarkoittaa ”palanutta”. Sen esitteli George Ernst Stahl vuonna 1702, ja hänen mukaansa palavat aineet sisältävät flogistonia, joka palaessa poistuu niistä. Hänen mielestään se ei ollut todellista ainetta, vaan jonkinlainen periaate, mutta vuosien mittaan vahvistui se käsitys, että se on todellista ainetta. Vasta Antoine-Laurent Lavoisier pystyi vuosina 1770–90 kumoamaan tämän teorian.

Kirja The Book of Popular Science myöntää, että vaikka flogiston-teoria ”oli täysin väärä, se kuitenkin tarjosi joksikin aikaa työhypoteesin, jonka katsottiin selittävän monia luonnonilmiöitä. Se oli vain yksi monista tieteen hypoteeseista, jotka on punnittu vaa’assa ja havaittu köykäisiksi vuosien kuluessa.”

Alkemia oli toinen huijari. Kirjan Harrap’s Illustrated Dictionary of Science määritelmän mukaan se on ”sekoitus filosofiaa, mystiikkaa ja kemiallista teknologiaa, joka on peräisin esikristilliseltä ajalta ja joka yrittää milloin muuttaa epäjaloja metalleja kullaksi, milloin pidentää elämää, milloin selvittää kuolemattomuuden salaisuutta”. Jo ennen kuin alkemia heitettiin yli laidan, se oli ollut laskemassa perustaa nykyaikaiselle kemialle, joka sai muotonsa 1600-luvun loppupuolella.

Vaikka flogiston-teoria ja alkemia olivat huijareita, oli niillä sentään ollut jotain arvoakin. Samaa ei voida sanoa ihmishuijareista, jotka uskonnollisen vakaumuksensa vaikutuksesta edistivät tieteenvastaista asennoitumista. Koska sekä tiede että teologia kumpikin tunnustautuivat ainoaksi auktoriteetiksi maailmanarvoitusten selittäjänä, ne ovat toistensa kanssa kilpaillessaan törmänneet monesti vastakkain.

Esimerkiksi toisella vuosisadalla maineikas tähtitieteilijä Ptolemaios kehitti maakeskinen maailmanteorian. Sen perusajatuksena oli, että samalla kun planeetat kiertävät kukin ympyrää, tämän ympyrän keskipiste, ns. episykli, liikkuu pitkin toisen ympyrän kehää. Se oli matemaattista kekseliäisyyttä parhaimmillaan, ja se selitti jollakin tavalla auringon, kuun, planeettojen ja tähtien näennäiset liikkeet taivaalla. Tämä teoria oli vallalla 1500-luvulle asti.

Kopernikus (1473–1543) kehitti toisenlaisen teorian. Hän oli sitä mieltä, että aurinko on paikallaan pysyvä kappale, jota planeetat, myös maapallo, kiertävät. Jos tällainen ajatus – että maapallo liikkuu eikä ole maailmankaikkeuden keskipisteenä – on tosi, sillä olisi kauaskantoiset seuraukset. Vajaat sata vuotta myöhemmin italialainen tähtitieteilijä Galileo Galilei teki kaukoputkilla havaintoja, jotka saivat hänet vakuuttuneeksi siitä, että Kopernikuksen hypoteesi Maasta Auringon kiertolaisena tosiaankin oli paikkansapitävä. Katolinen kirkko kuitenkin piti Galilein käsityksiä harhaoppisuutena ja pakotti hänet pyörtämään julkisesti puheensa.

Väärät uskonnolliset käsitykset olivat saaneet kirkon teologit kiistämään tieteellisen totuuden. Ehti kulua melkein 360 vuotta, ennen kuin kirkko peruutti Galileihin kohdistamansa harhaoppisuussyytökset. Sanomalehti L’Osservatore Romano myönsi 4. marraskuuta 1992, kerran viikossa englanniksi ilmestyvässä numerossaan, että Galilein tapauksessa oli tapahtunut ”subjektiivinen arviointivirhe”.

Huijareita on yhä

Vastaavasti ovat kristikunnan uskonnot tällä vuosisadalla osoittaneet samanlaista totuuden halveksuntaa. Ne ovat pitäneet todistamattomia tieteellisiä teorioita parempana kuin totuutta, niin tieteellistä kuin myös uskonnollista totuutta. Parhaana esimerkkinä on evoluutioteoria, jota ei kyetä todistamaan oikeaksi – tämä pahasti puutteellisen tieteellisen ”tiedon” ja väärien uskonnollisten opetustena äpärälapsi.

Charles Darwin julkaisi kirjansa On the Origin of Species by Means of Natural Selection (Lajien synty luonnollisen valinnan kautta) 24. marraskuuta vuonna 1859. Silti kehitysoppi on ajatuksena jo esikristillisen ajan perua. Esimerkiksi kreikkalainen filosofi Aristoteles kuvasi ihmisen alemmasta eläinkunnasta ylöspäin etenevän kehityksen huipuksi. Ensin papit torjuivat Darwinin teorian, mutta kirjassa The Book of Popular Science silti todetaan: ”Evoluutio ei [myöhemmin] jäänyt vain tieteellisen teorian asemaan – – Siitä tuli taisteluhuuto ja jopa elämänkatsomus.” Ajatus sopivimpien eloonjäämisestä vetosi niihin, jotka ponnistelivat ankarasti kavutakseen mahdollisimman ylös yhteiskunnan tikapuilla.

Papiston vastustus tyrehtyi pian. The Encyclopedia of Religion sanoo, että ”Darwinin evoluutioteoria ei saanut osakseen ainoastaan tunnustusta, vaan sitä myös tervehdittiin raikuvin suosionhuudoin”, ja että ”hänen kuollessaan vuonna 1883 olivat jo useimmat ajattelevat ja kaunopuheiset kirkonmiehet tulleet siihen tulokseen, että evoluutio on täysin sovitettavissa yhteen valistuneen Raamatun tuntemuksen kanssa”.

Näin siitä huolimatta, mitä kirjassa The Book of Popular Science sanotaan: ”Biologista evoluutiota koskevan opin vankimpienkin kannattajien oli pakko tunnustaa, että Darwinin alkuperäinen teoria oli monella tapaa hyvin ylimalkainen ja että siinä oli valtavia aukkoja.” Mainittuaan ensin sen, että ”Darwinin alkuperäiseen teoriaan on tehty paljon muutoksia tai se on monilta osin hylätty”, kirja kuitenkin sanoo, että evoluution ”vaikutus on ollut melkeinpä kaikilla ihmistoiminnan aloilla erittäin suuri. Teoria on vaikuttanut mullistavasti historiaan, arkeologiaan ja kansatieteeseen.”

Nykyään monet syvällisesti ajattelevat tiedemiehet suhtautuvat evoluutioteoriaan hyvin varauksellisesti. Sir Fred Hoyle, Cambridgen teoreettisen tähtitieteen tutkimuslaitoksen perustaja ja Yhdysvaltain tiedeakatemian varajäsen, kirjoitti kymmenisen vuotta sitten: ”Minulla on sen suuntaisia epäilyksiä, että tulevaisuudessa tieteenhistorian tutkijoita askarruttaa se, miksi tällaiseen teoriaan, joka voitiin havaita kelvottomaksi, lopulta uskottiin niin yleisesti.”

Tarkastellessaan ihmisen alkuperää evoluutioteoria ei anna Jumalalle sitä kunniaa, joka siitä hänelle ansaitusti kuuluu. Se myös väittää valheellisesti olevansa tiedettä, eikä se anna hyvää kuvaa niistä, jotka ovat jatkaneet tieteellisen totuuden etsintää. Karl Marx oli iloinen, kun hän sai evoluutiosta ja sopivimpien eloonjäämisestä tukea kommunismin nousulle. Silti evoluutio on viheliäisimpiä huijareita, mitä on ollut.

Ketkä ovat uhreja?

Kaikista, jotka on harhautettu uskomaan näennäistieteellisiin teorioihin, tulee uhreja. Toisaalta tieteellisiin totuuksiin uskomisessa on siinäkin omat vaaransa. Tieteen vallankumousta seuranneen ajan häikäisevät tieteelliset saavutukset saivat monet siihen käsitykseen, ettei tieteelle ollut enää mikään mahdotonta.

Tällaista käsitystä voimisti se, että tieteellinen edistys jatkuvasti heikensi tieteenvastaista asennetta, jota väärä uskonto aiemmin oli edistänyt. Kauppiaat ja poliitikot alkoivat tajuta, miten tehokas apuväline tiede olisikaan niille niiden pyrkiessä saavuttamaan tavoitteitaan, olivat ne sitten rahaa tuottavia tai poliittista valtaa lujittavia.

Tiede oli kiistatta kehittymässä hiljakseen jumalaksi, mikä on saanut aikaan sen, että tieteisusko on lisääntynyt. Webster’s Ninth New Collegiate Dictionaryn määritelmän mukaan tieteisusko (scientism) on ”liiallista luottamusta siihen, että luonnontieteen menetelmiä voidaan tehokkaasti soveltaa kaikkiin tutkimusaloihin”.

1800-luvun lähestyessä loppuaan ihmiset pohtivat, mitä 1900-luku mahtaisi tuoda tullessaan. Loisiko tiede ”taivaan ihanuudet maan päälle”, mihin monet ajattelivat sen pystyvän? Vai olisiko sen huijareiden jäljiltä tieteen vallankumouksen taistelukentällä yhä enemmän ansaan jääneitten uhrien ruumiita? Vastaukset saamme tämän lehden seuraavasta numerosta, kirjoituksesta ”Tiede – 1900-luvun ’ihmeidentekijä’”.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 14]

Sähköstä riippuvainen maailmamme

SÄHKÖÄ pidettiin vielä 1800-luvun alkupuolella kiintoisana ilmiönä, jolla arveltiin olevan vain vähän käytännön merkitystä. Sellaiset eri maissa ja erilaisissa olosuhteissa työskennelleet tiedemiehet kuin H. C. Ørsted (1777–1851), M. Faraday (1791–1867), A. Ampère (1775–1836) ja B. Franklin (1706–90) kuitenkin tekivät merkittäviä havaintoja ja keksintöjä, jotka todistivat asian olevan aivan päinvastoin. Heidän työnsä loivat perustan nykyiselle sähköä käyttävälle maailmalle – maailmalle, joka hiljenee ja seisahtuu sähkövirran katketessa.

[Kuvat s. 15]

Nikolaus Kopernikus

Galileo Galilei

[Lähdemerkintä]

Valokuvat kirjasta Giordano Bruno und Galilei