Rohkeutta asettaa Jumala ensi sijalle

PUHELIMEMME pirisi uhkaavasti kolmelta aamulla. Siellä oli eräs isän liikekumppani, joka oli juuri ollut läsnä eräässä Yhdysvaltain sotaveteraanijärjestön kokouksessa. Hän oli suunniltaan. ”Wally”, hän huusi isälleni, ”jos et heti soita Philadelphia Inquirer -lehteen ennen kuin lehden aamupainos ehtii painoon ja kerro, että te tervehditte lippua, väkijoukko hyökkää kauppasi ja perheesi kimppuun tänään, ja minä en vastaa seurauksista!” Isä ja äiti olivat saaneet aikaisemminkin maistaa roskajoukon väkivaltaa. He olivat nyt täysin hereillä ja alkoivat rukoilla.

Aamunkoitteessa he herättivät meidät kuusi lasta. Isä käski veljeäni Billiä viemään nuorimmat lapsista isovanhempiemme luokse. Sen jälkeen autoin Billin kanssa kotitöissä ja kaupassa normaaliin tapaan. Isä meni Minersvillen poliisipäällikön luo ja kertoi hänelle uhkauksesta. Pennsylvanian osavaltion poliisin auto ajoi tuota pikaa paikalle ja pysäköi liikkeemme eteen koko päiväksi. Toimitimme tehtäviämme kaupassa ja palvelimme asiakkaita, mutta katseemme oli nauliutunut jalkakäytävälle. Sydämemme jyskytti aina kun paikalle pysähtyi ihmisryhmä. Väkijoukkoa ei kuitenkaan koskaan kuulunut. Ehkäpä heidän tunteensa jäähtyivät päivänvalossa – ja heidän nähdessään poliisiauton!

Löydämme totuuden

Mikä oli johtanut tähän tulenarkaan tilanteeseen? Se liittyi uskontoomme. Vuonna 1931, ollessani seitsenvuotias, isovanhempamme muuttivat luoksemme joksikin aikaa. He olivat raamatuntutkijoita, joina Jehovan todistajat tuohon aikaan tunnettiin.

Isoisä ei todistanut isälle, mutta kun isovanhemmat olivat ulkona, isällä oli tapana mennä heidän huoneeseensa nähdäkseen, mistä heidän kirjallisuudessaan oikein oli kysymys. Hän luki sitä ahmimalla! Voin yhä kuulla hänen riemuitsevan äänensä: ”Katsokaapa mitä Raamatussa sanotaan!” Totuus teki hänet valtavan iloiseksi. Äitikin luki heidän kirjojaan, ja vuoteen 1932 mennessä hän oli eronnut metodistikirkosta ja meille johdettiin Raamatun kotitutkistelua. Olin aivan yhtä suunniltani ilosta kuin hekin saadessani kuulla suurenmoisesta paratiisista, joka tulisi maan päälle. Omaksuin totuuden heti alusta lähtien.

Loppuvuodesta 1932 äiti kysyi, olisinko valmis lähtemään saarnaamaan talosta taloon. Tuohon aikaan menimme oville yksin, olimmepa nuoria tai vanhoja. Käytimme todistuskorttia. Sanoin vain: ”Hyvää huomenta, minulla on tärkeää asiaa. Olisitteko hyvä ja lukisitte tämän.” Jos ovenavaaja vaikutti vähääkään kielteiseltä, en sanonut aluksi juuri muuta kuin ”kiitos ja näkemiin”, kun hän oli lukenut kortin.

Ennen pitkää alkoi ilmetä vastustusta. Keväällä 1935 todistimme New Philadelphian kaupungissa. Muistan, kuinka seisoin rappusilla puhumassa eräälle miehelle, kun poliisi tuli hakemaan minut ja toiset pois. Ovenavaaja näytti kauhistuneelta, kun he pidättivät tällaisen 11-vuotiaan tytön. He veivät meidät kaksikerroksiselle paloasemalle. Ulkopuolella tungeksi noin tuhannen ihmisen metelöivä väkijoukko. Nähtävästi kirkot olivat sinä sunnuntaina päästäneet väen pois aikaisemmin yllyttääkseen kaikkia olemaan mukana. Kun meitä vietiin tungoksen läpi, joku tyttö löi minua käsivarteen. Pääsimme kuitenkin turvallisesti sisälle, ja aseelliset vartijat estivät väkijoukkoa murtamasta ovea.

Meitä oli 44 ahtautuneena paloasemalle, ja meidän täytyi istua portailla. Olimme kaikkea muuta kuin alakuloisia; meistä oli mukava tutustua joihinkin Shenandoahin seurakunnan todistajiin, jotka olivat tulleet avuksemme, kun saarnasimme tässä kaupungissa. Tapasin siellä Eleanor Walaitisin, ja meistä tuli uskolliset ystävät. Muutaman tunnin kuluttua poliisi päästi meidät menemään.

Kysymys lipun tervehtimisestä nousee esiin

Jehovan todistajien merkityksellisessä Washingtonin konventissa vuonna 1935 joku kysyi veli Rutherfordilta, Vartiotorni-seuran presidentiltä, pitäisikö koululaisten tervehtiä lippua. Hän sanoi, että olisi uskottomuutta Jumalalle, jos tervehtisi maallista vertauskuvaa pelastuksen lähteenä; hän sanoi, ettei itse tekisi niin. Se teki Billiin ja minuun vaikutuksen. Puhuimme asiasta vanhempiemme kanssa ja katsoimme Raamatusta 2. Mooseksen kirjan 20:4–6:n, 1. Johanneksen kirjeen 5:21:n ja Matteuksen 22:21:n. Äiti ja isä eivät koskaan painostaneet meitä tai saaneet meitä tuntemaan itseämme syyllisiksi. Kun koulut alkoivat syyskuussa, tiesimme tarkkaan, miten meidän pitäisi toimia. Joka kerta, kun opettaja katsoi meihin päin, me nostimme kuitenkin raukkamaisesti kätemme ja liikutimme huuliamme. Yksi ongelmistani oli se, että pelkäsin maailmallisten koulutovereitteni hylkäävän minut, jos ilmaisisin asenteeni.

Kun sitten eräät tienraivaajat vierailivat luonamme, kerroin heille, mitä teimme. En koskaan unohda, mitä yksi sisarista sanoi: ”Lillian, Jehova vihaa ulkokultaista ihmistä.” Sitten 6. lokakuuta veli Rutherford piti koko maan käsittävän radiopuheen aiheesta ”Lipun tervehtiminen”. Hän selitti, että me kunnioitamme lippua, mutta että seremonian suorittaminen jonkin kuvan tai vertauskuvan edessä oli todellisuudessa epäjumalanpalvelusta. Suhteemme Jehovaan esti sellaisen ehdottomasti.

Bill – tuolloin vain kymmenvuotias – oli pelkkää hymyä tullessaan 22. lokakuuta koulusta kotiin. ”Lakkasin tervehtimästä lippua!” hän sanoi voitonriemuisesti. ”Opettaja yritti nostaa käteni, mutta pidin sen taskussani.”

Menin seuraavana aamuna sydän jyskyttäen opettajan luokse luokan eteen, jotten antaisi periksi pelkuruudelle. ”Neiti Shofstal”, änkytin, ”en voi enää tervehtiä lippua. Raamattu kieltää 2. Mooseksen kirjan 20. luvussa meitä pitämästä muita jumalia Jehova Jumalan rinnalla.” Yllätyksekseni hän vain halasi minua ja sanoi, miten herttainen tyttö olin. Kun sitten tervehtimisseremonia alkoi, en osallistunut siihen.a Hetken päästä kaikki tuijottivat minua. Olin riemuissani. Jehova antoi minulle rohkeutta, niin etten osallistunut tervehtimiseen!

Tytöt, joista pidin, olivat kauhuissaan. Yksi tai kaksi heistä kysyi, miksi olin toiminut niin, ja sukeutui hyviä keskusteluja. Useimmat lapsista alkoivat kuitenkin karttaa minua. Tullessani aamulla kouluun muutamat pojat huusivat aina: ”Jehova tulee!” ja heittelivät minua pikkukivillä. Koulussa seurattiin tilannetta kaksi viikkoa. Sitten koululautakunta päätti toimia. Se tapasi isäni ja äitini sekä erään toisen Jehovan todistaja -pojan vanhemmat 6. marraskuuta. Tarkastaja, professori Charles Roudabush väitti menettelyämme niskoitteluksi; muut lautakunnan jäsenet olivat samaa mieltä. Meidät erotettiin koulusta.

Kotiopetus alkaa

Saimme pitää oppikirjamme, joten ullakollemme perustettiin heti oma koulu; sitä valvoi eräs nuori tyttö, joka auttoi äitiä kotona. Pian tuli kuitenkin kirje, jossa sanottiin, että jos meillä ei olisi pätevää opettajaa, meidät lähetettäisiin koulukotiin.

Paul ja Verna Jones, joilla oli maatila 50 kilometrin päässä, soittivat meille muutaman päivän kuluttua. ”Luimme, että teidän lapsenne on erotettu koulusta”, Paul kertoi isälle. He olivat poistaneet seinän olo- ja ruokailuhuoneen välistä tehdäkseen niistä luokkahuoneen. He kutsuivat meidät luokseen. Nuori totuudesta kiinnostunut naisopettaja Allentownista otti mielellään tämän työpaikan, vaikka hän ei pystynytkään ansaitsemaan läheskään niin paljon kuin julkisissa kouluissa. Samanlaisia todistajien kouluja alkoi ilmaantua joka puolelle maata.

Joneseilla oli neljä lasta itsellään; silti he majoittivat ainakin kymmenen lisää. Meitä nukkui kolme lasta yhdessä sängyssä, ja käänsimme kylkeä yhtä aikaa keskinäisestä sopimuksesta! Lähellä asuva todistajaperhe otti hoiviinsa lähes yhtä monta lasta, ja pian koulun oppilasmäärä oli kasvanut yli 40:n. Hauskanpitoa ja kikatusta oli yllin kyllin, mutta oli meillä arkiaskareitakin. Nousimme kuudelta aamulla. Pojat auttoivat ulkona, tytöt tekivät keittiötöitä. Vanhempamme hakivat meidät perjantaina koulun jälkeen viikonlopuksi kotiin. Eräänä päivänä tulivat Walaitisien lapset, ystäväni Eleanor heidän joukossaan.

Tämän tästä ilmaantui koulunkäyntiin liittyviä ongelmia. Rakas veli Jones kuoli, joten isä teki avopakettiautostamme koulubussin viedäkseen meidät 50 kilometrin päähän kouluun. Sitten muutamien meistä olisi pitänyt siirtyä yläluokille ja saada sitä varten pätevä opettaja. Näytti siltä, että aina kun ilmaantui esteitä, Jehova auttoi poistamaan ne.

Oikeuteen

Seura halusi sillä välin viedä lipuntervehtimiskysymykseen liittyvät väärinkäytökset oikeuteen. Meistä sadoista, jotka olimme ottaneet lujan asenteen, oli tullut nyt tuhansia. Perhe toisensa jälkeen valittiin, mutta osavaltioiden tuomioistuimet eivät ottaneet heidän tapauksiaan käsiteltäväksi. Meidänkin perhettämme lähestyttiin, ja Seuran lakimies sekä Yhdysvaltain kansalaisoikeusjärjestön lakimies nostivat toukokuussa 1937 kanteen liittovaltion piirioikeudessa Philadelphiassa. Oikeudenkäynti määrättiin pidettäväksi helmikuussa 1938.

Billin ja minun oli määrä todistaa oikeudessa. Muistan yhä, miten tietoisuus siitä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni! Seuran lakimies kävi kanssamme mahdollisia kysymyksiä läpi yhä uudelleen ja uudelleen. Ollessamme sitten oikeustalossa Bill todisti ensin. He kysyivät, miksi hän ei tervehtinyt lippua, ja hän vastasi lainaamalla 2. Mooseksen kirjan 20:4–6:ta. Sitten tuli minun vuoroni. Sama kysymys. Kun vastasin: ”1. Johanneksen kirjeen 5:21”, vastapuolen lakimies kivahti: ”Vastustan!” Hänen mielestään yksi raamatunkohta riitti! Seuraavaksi todisti professori Roudabush, joka väitti, että meihin oli iskostettu tällainen asenne ja että me levitimme ”halveksuntaa – – lippua ja maata kohtaan”. Tuomari Albert Maris teki kuitenkin meille suotuisan päätöksen.

”Älkää yrittäkökään tulla takaisin kouluun!” oli koululautakunnan viesti. ”Teemme jutusta valituksen.” Siispä takaisin Philadelphiaan, tällä kertaa liittovaltion muutoksenhakutuomioistuimeen. Marraskuussa 1939 kolmihenkinen tuomaristo teki meille suotuisan päätöksen. Koululautakunta oli raivoissaan. Edessä oli Yhdysvaltain korkein oikeus!

Korkein oikeus

Olimme innoissamme kuullessamme, että itse veli Rutherford toimisi puolustusasianajajana jutussamme! Muutamat meistä tapasivat hänet oikeudenkäyntiä edeltävänä iltana Unionin rautatieasemalla Washingtonissa. Mikä hetki! Oli vuoden 1940 huhtikuu ja vielä hieman viileää. Oikeussali oli seuraavana päivänä täpötäynnä Jehovan todistajia. Lopulta tuli meidän vuoromme, ja veli Rutherford nousi puhumaan. En koskaan unohda, kuinka hän vertasi meitä todistajien lapsia uskolliseen profeettaan Danieliin ja tämän kolmeen heprealaiseen toveriin sekä muihin Raamatun henkilöihin. Se oli sähköistävä puhe, ja yleisö kuunteli hievahtamatta.

Mieleemme ei koskaan juolahtanut, että oikeuden päätös voisi olla muuta kuin suotuisa. Olimmehan voittaneet kaksi aiempaa juttua. Kesäkuun 3. päivän aamuna vuonna 1940 työskentelin kuitenkin äidin kanssa keittiössä radion soidessa taustalla. Yhtäkkiä alkoi uutislähetys. Tuomarien päätös oli meille kielteinen – eikä millään niukalla enemmistöllä vaan äänin 8–1! Äiti ja minä vain seisoimme jähmettyneinä paikoillemme uskomatta kuulemaamme. Sitten juoksimme alakertaan kertomaan isälle ja Billille.

Päätös päästi valloille sellaisen vainon aallon, jota pystyy tuskin kuvittelemaan. Jehovan todistajia vastaan saatiin koko maassa toimia vapaasti. Ihmiset luulivat, että heidän isänmaallinen velvollisuutensa oli hyökätä kimppuumme. Muutamassa päivässä Kennebunkissa Mainessa oleva valtakunnansali poltettiin. Illinoisissa väkijoukko hyökkäsi 60 todistajan kimppuun, jotka olivat saarnaamassa, kaatoi heidän autonsa ja hävitti heidän kirjallisuutensa. Pennsylvaniassa Shenandoahin alueen hiilikaivoksessa, vaatetustehtaissa ja kouluissa järjestettiin lipuntervehtimisseremonioita tiheässä tahdissa. Niinpä Jehovan todistaja -lapset erotettiin kouluista ja heidän vanhempansa menettivät työpaikkansa yhden päivän aikana.

Selviydymme vainosta

Juuri noihin aikoihin perhettämme uhattiin väkijoukon hyökkäyksellä, kuten alussa kerroin. Pian sen epäonnistuttua Minersvillen kirkko julisti kauppamme boikottiin. Myynti romahti. Se oli ainoa elinkeinomme, ja perheeseemme kuului nyt kuusi lasta. Isän täytyi ottaa lainaa selviytyäksemme. Ajan mittaan boikotti kuitenkin hellitti; asiakkaita alkoi tulla takaisin. Jotkut jopa tuhahtivat, että heidän pappinsa ”meni hitusen liian pitkälle” määrätessään, mistä he saavat ostaa ruokatavaransa. Monet Jehovan todistaja -perheet menettivät kuitenkin työnsä ja kotinsa noina vuosina.

Eräänä iltana minä ajoin autoa, kun perheemme oli palaamassa kotiin joistakin raamatuntutkisteluista. Juuri kun vanhempani olivat hypänneet autoon, nuorisojoukko tuli esiin piilostaan ja piiritti sen. He alkoivat päästää ilmaa renkaista. Äkkiä huomasin edessämme ihmismuurissa aukon. Polkaisin kaasua, ja niin sitä mentiin! ”Lillian, älä koskaan enää tee noin”, isä neuvoi. ”Olisit voinut vahingoittaa jotakuta.” Pääsimme joka tapauksessa kotiin turvallisesti ja vahingoittumattomina.

Koko sinä aikana, kun tuo kiihkomielinen väkivalta kesti, lehdistö oli hyvin myötämielinen meille. Ainakin 171 johtavassa sanomalehdessä tuomittiin vuonna 1940 tehty lipun tervehtimistä koskeva päätös. Vain kourallinen kannatti sitä. Eleanor Roosevelt, presidentin vaimo, puolusti meitä sanomalehtikolumnissaan ”Minun päiväni”. Mitään helpotusta ei silti ollut näköpiirissä.

Vihdoinkin muutos

Vuoteen 1942 tultaessa jotkut korkeimman oikeuden tuomareista tunsivat kuitenkin tehneensä väärän päätöksen meidän jutussamme. Seura nosti sen vuoksi esiin Barnettin, Stullin ja McCluren tapauksen; he olivat Jehovan todistaja -lapsia, jotka oli erotettu koulusta Länsi-Virginiassa. Tuon osavaltion asioita hoitava liittovaltion piirioikeus teki yksimielisesti Jehovan todistajille suotuisan päätöksen! Osavaltion kouluhallituksen vetoomuksesta juttu meni nyt Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen. Perheemme oli Washingtonissa, kun Seuran lakimies Hayden C. Covington esitti voimakkaan puolustuksen korkeimman oikeuden edessä. Päätös tuli Amerikan lipun päivänä, 14. kesäkuuta 1943: kuusi kolmea vastaan Jehovan todistajien hyväksi!

Tämän jälkeen tilanne alkoi rauhoittua kaikkialla maassa. Tietenkin oli muutamia leppymättömiä, jotka osasivat tehdä nuorempien sisarustemme elämän vaikeaksi, kun nämä palasivat kouluun, mutta Bill ja minä olimme jo ohittaneet kouluiän reilusti. Oli kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun olimme ottaneet lujan kantamme.

Ura Jehovan palveluksessa

Jehovan palveluksessa uramme olivat kuitenkin vasta aluillaan. Bill ryhtyi tienraivaajaksi 16-vuotiaana. Eleanor Walaitisista (nykyään Miller) ja minusta tuli tienraivaustoverit, ja palvelimme Bronxin kaupunginosassa New Yorkissa. Vuoden kuluttua olin riemuissani, kun sain aloittaa palveluksen Brooklynin Beetelissä, Vartiotorni-seuran maailmankeskuksessa. Sielläkin solmin ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet läpi elämän.

Kesällä 1951 olin Euroopassa konventtimatkalla, kun tapasin Erwin Klosen. Hän ja muutamat muut saksalaiset veljet lauloivat kauniisti viihdyttääkseen meitä eräässä tilaisuudessa Saksassa. Kehuin innoissani hänen kaunista ääntään. Hän nyökkäsi kohteliaasti, ja minä jatkoin puhumista. Hän ei ymmärtänyt puheestani sanaakaan! Näin Erwinin kuukausia myöhemmin Brooklynin Beetelissä New Yorkissa, kun hän oli tullut Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin, jossa hän sai valmennusta lähetystyöhön. Jälleen puhuin hänelle pitkään toivottaessani hänet tervetulleeksi Brooklyniin, ja jälleen hän hymyili kohteliaasti. Hänellä oli edelleen hieman vaikeuksia ymmärtää minua! Vähitellen opimme kuitenkin ymmärtämään toisiamme. Eikä aikaakaan, kun olimme kihloissa.

Minusta tuli lähetystyöntekijä, ja liityin Erwinin seuraan palvelemaan Itävallassa. Erwinin terveys kuitenkin heikkeni, mikä johtui siitä, että natsit olivat kohdelleet häntä raa’asti, koska hän oli Jehovan todistaja. Samaan aikaan kun minä olin ollut erotettuna koulusta, hän oli ollut vankiloissa ja keskitysleireillä.b Palasimme Yhdysvaltoihin loppuvuodesta 1954.

Meillä on sen jälkeen ollut ilo palvella siellä, missä on ollut suurempi tarve, ja kasvattaa kaksi erinomaista lasta Jehovan mielen mukaisesti. Kun lapsemme menivät kouluun, huomasin, ettei kaikki ole kokonaan muuttunut. Sekä Judithin että Stephenin kimppuun hyökättiin heidän vakaumustensa vuoksi, ja me olimme Erwinin kanssa pakahtua ylpeydestä, kun hekin ottivat lujan asenteen sen puolesta, mikä on oikein. Olen myös aina huomannut, että kouluvuoden päättyessä heidän opettajansa ovat ymmärtäneet, etteivät Jehovan todistajat ole mikään fanaatikkojen joukkio, ja olemme solmineet hyvin sydämellisiä suhteita opettajien kanssa.

Katsoessani taakse jääneisiin vuosiin voin nyt todellakin havaita Jehovan siunanneen perhettämme. Tällä hetkellä sukuumme kuuluu kaikkiaan 52 Jehovan palvelijaa. Kahdeksan on saanut taivaallisen palkintonsa tai odottaa ylösnousemusta maan päälle, heidän joukossaan rakkaat vanhempani, jotka jättivät suurenmoisen perinnön pitäessään Jehovan ensi sijalla elämässään. Olemme viime vuosina ajatelleet paljon heidän esimerkkiään. Elettyään hyvin toiminnantäyteisen ja tuottoisan elämän Erwin on kamppaillut hermo-lihasperäisen sairauden kanssa, joka rajoittaa suuresti hänen elämäänsä.

Tämänkaltaisista koettelemuksista huolimatta katsomme tulevaisuuteen hyvin iloisina ja luottavaisina. Kumpikaan meistä ei ole koskaan katunut päätöstään palvoa yksinomaan Jehova Jumalaa. (Kertonut Lillian Gobitas-Klose.)

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 17]

Miksi Jehovan todistajat eivät tervehdi lippua?

JEHOVAN TODISTAJAT korostavat erästä palvonnan periaatetta enemmän kuin muut uskonnolliset ryhmät: yksinomaista antaumusta. Jeesus esitti tuon periaatteen Luukkaan 4:8:ssa: ”Jehovaa, Jumalaasi sinun tulee palvoa, ja yksin hänelle sinun tulee suorittaa pyhää palvelusta.” Sen vuoksi Jehovan todistajat haluavat karttaa palvomasta ketään tai mitään koko kaikkeudessa paitsi Jehovaa. Minkä tahansa valtion lipun tervehtiminen on heille palvontateko, joka häiritsisi ja vahingoittaisi heidän Jehovalle osoittamaansa yksinomaista palvontaa.

Sekä israelilaisia että varhaiskristittyjä varoitettiin toistuvasti palvomasta mitään, minkä ihminen on tehnyt. Sellainen tuomittiin epäjumalanpalvelukseksi. (2. Mooseksen kirja 20:4–6; Matteus 22:21; 1. Johanneksen kirje 5:21.) Voidaanko lippua todella sanoa epäjumalaksi? Harvat väittäisivät tosissaan, että se on vain kankaanpala. Sitä pidetään yleisesti pyhänä vertauskuvana, vieläpä sitäkin suuremmassa arvossa. Katolinen historioitsija Carlton Hayes sanoi seuraavasti: ”Kansallismielisyyden uskon pääasiallinen vertauskuva ja palvonnan keskeinen kohde on lippu.”

Tämä ei merkitse sitä, että Jehovan todistajat halveksisivat lippua tai niitä, jotka tervehtivät sitä. He seisovat yleensä kunnioittavasti tervehtimisseremonioiden aikana niin kauan kuin heitä ei vaadita osallistumaan niihin. He uskovat todellisen lipun kunnioittamisen merkitsevän sitä, että noudattaa sen maan lakeja, jota tuo lippu edustaa.

Useimmat ihmiset myöntävät, ettei lipun tervehtiminen ole vielä tae sen kunnioittamisesta. Tätä tosiasiaa valaisee eräs Kanadassa sattunut tapaus. Opettaja ja rehtori käskivät erästä pikkutyttöä, joka tervehti lippua, sylkemään sen päälle; hän teki niin. Sitten he käskivät samalla luokalla olevaa nuorta Jehovan todistaja -tyttöä tekemään samoin, mutta tämä kieltäytyi päättäväisesti. Lipun kunnioittaminen on Jehovan todistajille syvään juurtunut periaate. Heidän palvontansa kuuluu kuitenkin yksin Jehovalle.

[Kuva s. 16]

Erwin ja Lillian Wienissä Itävallassa 1954

[Kuva s. 17]

Lillian nykyään

[Lähdemerkintä]

Dennis Marsico