Poliisista kristityksi sananpalvelijaksi
HELMIKUUSSA 1942 olin vankilassa Adelaidessa Etelä-Australiassa kieltäydyttyäni kantamasta asetta toisessa maailmansodassa. Mies, jonka oli määrä parturoida minut, tunnisti minut niiltä ajoilta jolloin olin ollut oikeussaleissa Etelä-Australian poliisivoimien virkailijana. ”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi hämmästyneenä. Hän tiesi, että olin aiemmin toiminut usein oikeudessa todistajana rikollisia vastaan. Selitin hänelle siksi kristillisen vakaumukseni.
Myös tuomari, joka oli käsitellyt juttuni joitakin päiviä aikaisemmin, tunsi minut hyvin. Hänkin kuunteli tarkkaavaisesti selitystäni siitä, miksi kristillinen omatuntoni ei sallinut minun tarttua aseeseen. Hän kiitti minua selvästä perustelusta ja lähetti minut kuukaudeksi vankilaan.
Asuin nyt samojen ihmisten parissa, joita olin vähän aikaa sitten valokuvannut ja joilta olin ottanut sormenjälkiä. Pystyin kuitenkin todistamaan uskostani monille vartijoille ja vangeille, jotka kysyivät kristillisestä puolueettomuudesta.
Seuraavana vuonna jouduin taas oikeuteen ja sain sillä kertaa puoli vuotta pakkotyötä. Minut lähetettiin Yatalaan, jossa murhaajat kärsivät elinkautista tuomiotaan. Sain kuitenkin jälleen tilaisuuksia kertoa toisille Jumalan valtakunnan toivosta ja siitä, kuinka tuo valtakunta toisi pysyvän rauhan tähän sodan repimään maailmaan.
Aina ennen oikeuden eteen joutumistani minut vietiin armeijan kasarmille. Ollessani siellä ensimmäistä kertaa luutnantti Laphorn pilkkasi ja solvasi minua, koska olin kieltäytynyt vannomasta sotilasvalaa. Kun sitten ilmestyin kolmannen kerran hänen eteensä, hän sanoi: ”Luulin sinua pelkuriksi. Mutta olen seurannut, miten kestät rangaistuksesi. Luovuit hyvästä urasta, ja olet todistanut uskosi tulemalla tänne takaisin yhä uudelleen.”
Kun minut oli määrä lähettää kolmannen kerran vankilaan, tehtiin anomuksia sen puolesta, että minua käsiteltäisiin omantunnonarkana. Tuomarin oli pakko suostua, koska olin eronnut poliisista vuonna 1940 omantunnon vuoksi. Hän osoitti kuitenkin ennakkoluulonsa sanoessaan: ”Haluan pöytäkirjaan merkinnän siitä, että mielestäni on vaarallista päästää sinun kaltaisesi fanaatikko vapaalle jalalle.”
Taustani
Olen syntynyt vuonna 1908 Gawlerissa lähellä Adelaidea Etelä-Australiassa. Ollessani noin kuusivuotias kuulin Sarah Marchantilta, äitini hyvältä ystävältä, että helvetti on ihmiskunnan yhteinen hauta eikä tulisen piinan paikka. Hän kuului Kansainvälisiin raamatuntutkijoihin, jolla nimellä Jehovan todistajat tuolloin tunnettiin.
Ollessani vähän vanhempi kysyin kerran eräältä baptistipapilta, mitä eroa Kristuksella ja Jumalalla on, eikä hän kyennyt vastaamaan tyydyttävästi. Menetin siksi kiinnostukseni kirkkoihin, vaikka kuuntelinkin mielelläni Sarah Marchantia tavatessamme silloin tällöin.
Vuonna 1924 aloin toimia Adelaidessa Etelä-Australian poliisipäällikön, prikaatinkomentaja Sir Raymond Leanen, sihteerinä. Sitten vuonna 1927 hän ehdotti parlamentille, että minut nimitettäisiin osavaltiomme poliisivoimien nuoremmaksi sormenjälkien ottajaksi ja rikosvalokuvaajaksi.
Opin Raamatun totuuden
Ollessani kerran lomalla Gawlerissa vaimoni sukulaisten luona – olin avioitunut kolme vuotta aiemmin vuonna 1928 – käteeni osui kirja Luominen, jonka Vartiotornin raamattu- ja traktaattiseura oli julkaissut vuonna 1927. Sarah Marchant oli jättänyt sen heille. Kirjassa selitettiin, että ihminen itse on sielu, eikä hänellä ole mitään erillistä näkymätöntä sielua. Se kuulosti järkevältä. Halusin kuitenkin nähdä sen itse Raamatusta. Kaivoin siksi esiin perheraamatun, Kuningas Jaakon käännöksen, ja luin 1. Mooseksen kirjan 2:7:stä: ”Ja HERRA Jumala muodosti ihmisen maan tomusta ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen; ja ihmisestä tuli elävä sielu.”
Se teki minuun syvän vaikutuksen, joten jatkoin lukemista. En voinut laskea Luominen-kirjaa kädestäni. Mietin itsekseni, että tämän täytyi olla totuus. Halusin lukea lisää Vartiotorni-seuran julkaisuja. Tuossa perheessä oli kuitenkin lisäksi vain kirja, jonka nimi oli Elämä. Luin myös sen läpi.
Palasimme muutaman päivän kuluttua Adelaideen ja muutimme toiseen taloon. Muuttopäivänämme Sarah Marchant kävi yllättäen luonamme. Anoppini oli kertonut hänelle kiinnostuksestani, ja Sarah tuli käymään nähdäkseen, miten uuteen kotiin asettuminen sujui, ja arvioidakseen, minkälaista hengellistä apua tarvitsin. Seuraavana aamuna uusi naapurimme huikkasi minulle aidan yli: ”Sinua varmaankin kiinnostaa tuomari Rutherfordin [silloisen Vartiotorni-seuran presidentin] kirjoitukset.”
”Kuinka sinä sen tiedät?” kysyin.
”Pikkulinnut vain lauloivat”, hän vastasi.
Ilmeisestikin Sarah oli kertonut hänelle. Tuo mies, James Irvine, oli tuolloin Adelaiden pohjoisten esikaupunkien ainoa Jehovan todistaja. Hän oli tienraivaaja, Jehovan todistajien kokoaikainen sananpalvelija, ja hän alkoi tutkia kanssani Raamattua.
Edistyn Raamatun totuudessa
Kun palasin töihin poliisilaitokselle, hehkuin innosta oppimieni hienojen asioiden johdosta. Aloin siksi aina tilaisuuden tullen kertoa työtovereilleni juuri löytämästäni uskosta. Olin kuitenkin pettynyt, kun innostukseni sai osakseen vain virnuilua.
Yllättäen vaimonikin alkoi vastustaa sitä, että osoitin kiinnostusta Raamattuun. Jehovan avulla kuitenkin kestin hänen vastustustaan. Vihin elämäni Jehovalle vuonna 1935, ja menin kasteelle. Tuohon aikaan Adelaidessa oli vain yksi seurakunta, ja ainoastaan noin 60 henkeä oli läsnä viikoittaisessa Vartiotornin avulla käydyssä raamatuntutkistelussa.
Eräänä päivänä Harold Jones, seurakunnan esivalvoja, sanoi minulle: ”Meillä on sinulle tehtävä. Tarvitsisimme jonkun huolehtimaan aluekortistostamme.” Tehtävä sopi minulle mainiosti, sillä poliisin työssäni ajelin kaikkialla Adelaidessa. Tunsin kaupungin läpikotaisin ja pystyin siksi helposti valmistamaan saarnaamistyössä käyttämämme aluekartat.
Huhtikuussa 1938 Vartiotorni-seuran presidentti Joseph Rutherford vieraili Australiassa ja piti Sydneyssä puheen, jota oli kuulemassa yli 12000 ihmistä, vaikka Australiassa oli tuolloin vain 1300 Jehovan todistajaa. Meitä oli Adelaidessa parikymmentä sellaista, jotka emme pystyneet tekemään 1800 kilometrin matkaa Sydneyyn. Vuokrasimme siksi vanhan Tivoli-teatterin ja järjestimme puhelinyhteyden, jonka välityksellä kuulimme Rutherfordin puheen Sydneystä. Mainostimme tilaisuutta radiossa, minkä johdosta noin 600 ihmistä tuli kuuntelemaan puhetta Adelaidessa.
Menetän poliisin työni
Vuonna 1939 syttyi toinen maailmansota, ja Jehovan todistajien puolueettomuus joutui viranomaisten tutkivan katseen kohteeksi. Erään kerran kaksi Truth-lehden toimittajaa tuli valtakunnansalille ja yritti hyvin epäystävällisesti päästä sisään. En päästänyt heitä, koska heillä näytti olevan paha mielessä. Seuraavana aamuna tuossa sanomalehdessä oli otsikko: ”E[telä]-A[ustralian] poliisi JT:n valtakunnansalin ovivahtina.”
Tuon tapauksen johdosta työtoverini karttoivat minua. Lähin esimieheni, joka oli vannoutunut katolilainen, esitti poliisipäällikkö Raymond Leanelle minusta vääriä tietoja. Elokuussa 1940 minut kutsuttiin yllättäen Leanen eteen; hän oli se mies, jonka alaisuudessa olin aloittanut työni 16 vuotta aikaisemmin. Syytöksenä oli se, etten noudattanut kaikkia hänen käskyjään.
”Ampuisitko jonkun, jos käskisin sinua tekemään niin?” hän kysyi.
”Tilanne on täysin teoreettinen”, sanoin, ”mutta en varmasti ampuisi ketään.”
Hän koetti kahden tunnin ajan osoittaa minulle, kuinka typerää oli kuulua järjestöön, joka oli virallisesti mustalla listalla ja todennäköisesti jossain vaiheessa kiellettäisiin Australiassa. Hän sanoi lopuksi: ”Ja niin paljon kuin olen tehnyt hyväksesi antaessani sinulle hyvän uran.”
”Olen siitä kiitollinen”, vastasin. ”Ja olen yrittänyt osoittaa sen olemalla ahkera. En voi kuitenkaan asettaa sinua Jehova Jumalan palvonnan edelle.”
”Sinun on parasta jättää joko Jehovan todistajat tai virkasi”, poliisipäällikkö vastasi.
Erosin työstäni heti. Elokuussa 1940 Truth-lehdessä oli otsikko: ”Rutherfordilainen poliisi jättää virkansa.” Nyt minun täytyi kertoa asiasta vaimolleni ja etsiä toinen työ. Pääsin onneksi paikalliseen kirjapainoon, jossa painettiin Lohdutus-lehteä (nykyään Herätkää!) Australiaa varten.
Palvelusta kiellon alaisena
Työskentelin mielelläni uudessa ammatissani aina tammikuuhun 1941 saakka, jolloin Jehovan todistajien työ kiellettiin koko maassa. Kirjallisuutemme painaminen loppui kokonaan, tai ainakin viranomaiset luulivat niin. Tosiasiassa perustettiin maanalaisia painoja – kaikki olivat Sydneyn alueella – emmekä me jääneet paitsi ainoatakaan Vartiotornin numeroa kiellon aikana!
Pian työmme kieltämisen jälkeen kärsin alussa mainitut kaksi vankilatuomiota. Lopulta kesäkuussa 1943 Australian korkein oikeus päätti, että kielto oli vastoin perustuslakia, joten hallitus palautti Vartiotorni-seuralta takavarikoimansa omaisuuden.
Jälkeenpäin ajateltuna on vaikea uskoa, että poliisit tunkeutuivat koteihimme (minunkin kotiini) noina vuosina. Vastustuksesta huolimatta me kuitenkin jatkoimme saarnaamista talosta taloon vain Raamattua käyttäen. Poliisit seurasivat meitä usein. Siviilipukuisia poliiseja tuli jopa kokouksiimme, joita pidettiin yksityiskodeissa. Esitellessäni kerran Sydneyn haaratoimiston edustajan huomautin: ”Joukossamme on kaksi miestä Etelä-Australian poliisista. Emmeköhän toivota heidät tervetulleiksi!” He yllättyivät ja menivät hämilleen, mutta jäivät kokoukseen ja nauttivat siitä. Jälkeenpäin he sanoivat, että he voivat kirjoittaa vain suotuisan raportin.
Uskonnollista suvaitsemattomuutta
Huhtikuussa 1945 järjestimme konventin kaupungintalossa, joka sijaitsi eräässä Adelaiden esikaupungissa. Sunnuntaina 29. huhtikuuta oli määrä pitää laajalti mainostettu esitelmä ”Nöyrät perivät maan”. Varhain aamulla alkoi kuitenkin ilmetä hankaluuksia. Koska olin konventinvalvoja, menin poliisiasemalle varoittamaan uhkaavista ikävyyksistä. Käyntiini ja valitukseeni ei kuitenkaan kiinnitetty minkäänlaista huomiota.
Kun oli aika aloittaa esitelmä, paikalle kerääntyi väkijoukko. Muutamat tulivat sisään heti puheen alettua. Useita vahvoja miehiä vyöryi eteenpäin ja yritti hajottaa äänilaitteet. Sitten alkoi tulla kiviä ikkunoista sisään. Radioasemat saivat kuulla tapauksesta, ja ne kertoivat nopeasti, että oli syntymässä mellakka. Ulkopuolelle kerääntyi tuhansia uteliaita katselijoita.
Jouduimme valitettavasti keskeyttämään kokouksen. Mutta kun olimme lähdössä salista, poliisi avasi meille kulkuväylän ja koko väkijoukko hiljeni. Kaikki pystyivät näkemään vastustajien typeryyden, kun ulos tuli tavallisia ihmisiä, myös vanhuksia ja pieniä lapsia. Tuo uskonnollinen kiihkoilu tuomittiin seuraavina päivinä lehtien yleisönosastoilla.
Silti Etelä-Australian Jehovan todistajat eivät saaneet vuosiin kaupungintaloja käyttöönsä. Kysyin kerran 1950-luvun puolivälissä Norwoodin kaupungintalon hoitajalta eräässä Adelaiden esikaupungissa, voisimmeko järjestää piirikonventin noissa tiloissa.
”Kaupungintalojen käyttö on kielletty teiltä eliniäksi”, hän sanoi.
”Olette ajastanne jäljessä”, vastasin.
Vedin laukustani esitteen, jossa kerrottiin New Yorkin Yankee-stadionilla vuonna 1953 pidetystä kansainvälisestä konventista. ”Katsokaa, mitä Jehovan todistajat tekevät muualla: yli 165000 yhtä aikaa koolla!” huomautin.
Hän otti esitteen, tutki sitä tarkkaan ja sanoi hetken kuluttua: ”Näyttää tosiaan siltä, että ajat ovat muuttuneet.” Siitä lähtien olemme saaneet näitä tiloja käyttöömme kaikkialla Etelä-Australiassa.
Vaimoni kuoli vuonna 1984 sairastettuaan pitkään. Ennen kuolemaansa hän alkoi kuitenkin osoittaa rakkautta Raamatun totuutta ja Jehova Jumalaa kohtaan. Tämä johtui paljolti siitä huomaavaisuudesta, jota rakkaudelliset Jehovan todistajat osoittivat hänelle vuosien kuluessa. Avioiduin sitten joulukuussa 1985 Thean kanssa, joka on palvellut Jehovaa vuosikausia.
Olen palvellut Jehovaa tyytyväisenä nyt noin 60 vuotta. Koska olen aina luottanut Jehovaan, pysynyt lähellä hänen järjestöään, enkä ole antanut uskossani periksi vastustuksen edessä, voin katsoa taaksepäin elämään, jossa on ollut monia etuja ja siunauksia. Yritän jatkuvasti pitää katseeni tiukasti taivaallisen kutsun palkinnossa (Filippiläisille 3:14). (Kertonut Hubert E. Clift.)
[Kuva s. 23]
Sananpalveluksessa