Löysin mittaamattoman arvokkaan aarteen
KERTONUT FLORENCE WIDDOWSON
Illan pimetessä päätimme leiriytyä lähelle erästä laguunia. Se ei ollut kovin ihanteellinen leiripaikka kahdelle naiselle, mutta arvelimme, että siinä olisi turvallista nukkua yksi yö. Minun pystyttäessäni telttaa Marjorie valmisti ilta-ateriaamme.
OLIN juuri saanut lyötyä maahan viimeisen telttapaalun, kun näin liikettä mustan puunkannon vieressä. ”Näitkö tuon kannon liikkuvan?” kysyin Marjorielta.
”En”, hän huudahti takaisin hieman ihmeissään.
”Se liikkui aivan varmasti”, huusin. ”Anna minulle se kattila!”
Kattila kädessäni sekä kirves olallani lähdin laguunille päin. Päästyäni melkein kannon kohdalle sen takaa astui esiin mies!
”Voiko laguunin vettä juoda?” onnistuin sopertamaan.
”Ei voi”, vastasi mies käheällä äänellä, ”mutta jos haluatte juomavettä, niin voin hankkia sitä teille.”
Kieltäydyin nopeasti hänen tarjouksestaan, ja suureksi helpotuksekseni hän pyörähti kannoillaan ja käveli pois. Kiiruhdin vapisten takaisin kertomaan Marjorielle, mitä oli tapahtunut. Purimme nopeasti telttamme, pakkasimme tavaramme ja lähdimme. Saimme myöhemmin kuulla, että mies oli juuri vapautettu vankilasta.
Vaikka Australian kultakenttien kullanetsijät viettivätkin usein leirielämää tuolloin vuonna 1937, me olimme etsimässä toisenlaisia aarteita. Etsimme ihmisiä, jotka olivat kallisarvoisia Jumalalle.
Perhetaustani
Sata vuotta sitten isäni työskenteli seppänä Victorian osavaltiossa sijaitsevassa pienessä Porepunkahin kylässä. Synnyin siellä vuonna 1895, ja vartuin neljän veljeni kanssa lähellä Buffalovuoren juurella virtaavaa Ovensjokea. Vanhempani kävivät säännöllisesti kirkossa, ja minä kävin pyhäkoulua, jonka johtajana toimi isäni.
Vuonna 1909 äitini sai sydänkohtauksen rajumyrskyn aikana ja kuoli isäni käsivarsille. Sitten vuoden 1914 alkupuolella yksi veljistäni lähti kotoa, ja muutamaa tuntia myöhemmin hänet tuotiin takaisin luoksemme – kuolleena. Hän oli tehnyt itsemurhan. Suruamme syvensi se kirkon opetus, että häntä odotti helvetti, koska itsemurhan sanottiin olevan anteeksiantamaton synti.
Myöhemmin tuona vuonna puhkesi ensimmäinen maailmansota, ja kaksi veljeäni värväytyi lähtemään ulkomaille sotaan. Kuultuamme kauhistuttavia uutisia verenvuodatuksesta ja kärsimyksestä me kuusi nuorta naista sekä isäni aloimme tutkia Raamatusta Johanneksen kirjaa.
Todellinen aarre löytyy
Ellen Hudsonilla oli Charles Taze Russellin kirja Aika on lähellä. Hän oli hyvin innoissaan tuosta kirjasta, ja hänen innostuksensa tarttui meihin muihin ryhmän jäseniin. Huomattuaan, että tuo kirja oli vain yksi osa kuusiosaisesta Raamatun tutkielmia -kirjasarjasta, hän lähetti kirjeen Melbournessa toimivalle Kansainväliselle raamatuntutkijain seuralle ja pyysi sarjan muita osia. Ryhmämme päätti käyttää ensimmäistä osaa, Jumalan aikakausisuunnitelmaa, viikoittaisissa tutkisteluissamme.
Kuvittelehan, miten iloisia isäni ja minä olimme saadessamme selville, ettei tulista helvettiä ole olemassa. Emme enää pelänneet, että veljeni oli joutunut helvetin tuleen. Opimme totuuden siitä, että kuolleet eivät tiedä mitään, vaan ikään kuin nukkuvat eivätkä joudu kärsimään missään (Saarnaaja 9:5, 10; Johannes 11:11–14). Jotkut raamatuntutkisteluryhmäämme kuuluvat päättivät lähteä saarnaamaan oppimiamme totuuksia naapureillemme. Lähitaloihin kävelimme, mutta kaupungin ulkopuolelle lähdimme polkupyörillä ja kaksipyöräisillä hevosrattailla.
Todistin ensimmäistä kertaa talosta taloon 11. marraskuuta 1918, jolloin maailmansota päättyi. Matkustin kahden muun tutkisteluryhmäämme kuuluvan kanssa 80 kilometriä Wangarattan kaupunkiin levittämään traktaattia Puheita Kansalle. Ollessamme vuosia myöhemmin saarnaamassa eräällä syrjäseudulla meille sattui alussa kerrottu kokemus.
Vuonna 1919 olin läsnä raamatuntutkijoiden konventissa Melbournessa. Vertauskuvasin siellä vihkiytymiseni Jehovalle vesikasteella 22. huhtikuuta 1919. Nuo hengelliset pidot syvensivät arvostustani taivasten Valtakunnan hengellistä aarretta ja Jehovan maallista järjestöä kohtaan (Matteus 13:44).
Konventin jälkeen en palannut kotiin, vaan otin vastaan kutsun lähteä kuukaudeksi todistamaan Jane Nicholsonin, kokoajansaarnaajan, kanssa. Alueenamme olivat Kingjoen varrella sijaitsevat maanviljelys- ja karjanhoitoyhdyskunnat. Vain muutama vuosi sitten tämä vuoristoseutu oli elokuvan Lumisen joen mies tapahtumapaikkana.
Vuonna 1921 saimme erinomaisen Raamatun tutkimisen apuvälineen, kirjan Jumalan harppu. Monet vanhemmat vastustivat sitä, että isäni alkoi käyttää kirjaa pyhäkoululuokkansa oppikirjana, ja pyysivät häntä eroamaan tehtävästään. Hän teki heti niin. Myöhemmin saimme Helvetti-kirjasen, jonka kannessa oli kiinnostusta herättävät kysymykset ”Mikä se on? Ketkä ovat siellä? Voivatko he päästä sieltä pois?”. Isä oli niin innoissaan tätä aihetta koskevista selvistä raamatullisista todisteista, että hän alkoi heti tarjota noita kirjasia talosta taloon. Hän levitti niitä satamäärin kyläämme ja läheiselle maaseudulle.
Saarnamatkoja isän kanssa
Lopulta isä osti auton päästäkseen kertomaan Valtakunnan sanomaa muilla alueilla asuville ihmisille. Koska hän oli seppä, hän oli tottunut pikemminkin hevosiin, ja siksi minä ajoin autoa. Aluksi yövyimme hotelleissa. Se kävi kuitenkin pian liian kalliiksi, joten aloimme leiriytyä ulos.
Isä teki auton etuistuimesta sellaisen, että sen sai makuuasentoon, ja minä saatoin nukkua autossa. Isän nukkumapaikaksi pystytimme pienen teltan. Vietettyämme useita viikkoja leirielämää palasimme Porepunkahiin, missä isä avasi jälleen sepänpajansa. Emme lakanneet koskaan ihmettelemästä sitä, että meillä oli aina runsaasti asiakkaita, niin että saatoimme peittää seuraavan saarnamatkamme kulut.
Monet myötämieliset ihmiset ottivat meidät hyvin vastaan ja suostuivat lopulta Raamatun kotitutkisteluun. Tuolla alueella, josta alun perin huolehti meidän pieni Porepunkahissa toimiva ryhmämme, on nykyään seitsemän seurakuntaa, joilla kaikilla on oma valtakunnansali. Kuka voisi tosiaankaan pitää halpana ”pienten alkujen päivää”? (Sakarja 4:10.)
Vuonna 1931 isä ja minä ajoimme lähes 300 kilometriä erittäin huonokuntoisia teitä pitkin päästäksemme erikoiskokoukseen, jossa otimme itsellemme uuden nimemme, ”Jehovan todistajat”. Olimme kumpikin iloisia tästä ainutlaatuisesta, raamatullisesta nimestä (Jesaja 43:10–12, UM). Sen avulla meidät voitiin tunnistaa paljon selvemmin kuin tavanomaisemmasta nimestä ”Kansainväliset raamatuntutkijat”, jota olimme siihen saakka käyttäneet.
Ollessamme eräänä päivänä todistamassa Bethangan kaupungissa tapasin paikallisen anglikaanisen kirkon papin. Hän suuttui ja alkoi jäljittää niitä lukuisia paikkoja, joihin olimme levittäneet kirjoja, ja vaatia ihmisiä luovuttamaan kirjansa hänelle. Myöhemmin hän johti kaupungin keskustassa tilaisuutta, jossa kirjoja poltettiin julkisesti. Hänen halveksittavasta teostaan koitui kuitenkin vahinkoa hänen omalle asialleen.
Ilmoitettuani tapahtuneesta Seuran haaratoimistoon päätettiin painaa avoin kirje, jossa papin menettely tuomittiin. Lisäksi järjestettiin niin, että alueelle saapui autolasteittain todistajia levittämään tuota kirjettä. Kun myöhemmin kävimme jälleen isän kanssa tuossa kaupungissa, levitimme kirjoja enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kaupunkilaiset olivat uteliaita tietämään, mitä ”kielletyt” kirjat oikein sisälsivät!
Milton Gibb oli ensimmäinen Victorian koillisosan asukas, joka saarnaamisemme ansiosta otti vastaan Raamatun totuuden. Käyntiemme välissä hän tutki perusteellisesti kaikki hänelle jättämämme Seuran julkaisut. Erään kerran ollessamme uusintakäynnillä hänen luonaan hän yllätti meidät sanomalla: ”Olen nyt teidän opetuslapsenne.”
Vaikka olimmekin mielissämme hänen ratkaisustaan, selitin hänelle: ”Ei, Milton. Et voi olla minun opetuslapseni.”
”No sitten olen Rutherfordin [Vartiotorni-seuran silloisen presidentin] opetuslapsi.”
Sanoin hänelle jälleen: ”Et ole Rutherfordinkaan opetuslapsi, vaan toivon mukaan Kristuksen opetuslapsi.”
Milton Gibb osoittautui yhdeksi niistä monista kallisarvoisista aarteista, joita olen vuosikausia etsinyt. Hän ja kaksi hänen poikaansa ovat kristittyjä vanhimpia, ja hänen perheensä muut jäsenet toimivat innokkaasti seurakunnan yhteydessä.
Monenlaisia koettelemuksia
Vaikka Jehovan todistajien työ kiellettiinkin Australiassa tammikuussa 1941, jatkoimme saarnaamista käyttäen ainoastaan Raamattua. Sitten tienraivaukseni eli kokoajanpalvelukseni keskeytyi, sillä minut kutsuttiin kotiin huolehtimaan vakavasti sairaasta isästäni. Myöhemmin minäkin sairastuin ja jouduin vaikeaan leikkaukseen. Toipumiseni vei jonkin aikaa, mutta sain kokea Jumalan lupauksen pitävän paikkansa: ”En missään tapauksessa jätä sinua enkä suinkaan hylkää sinua.” (Heprealaisille 13:5.) Muuan kristitty sisar rohkaisi minua sanomalla: ”Muista Flo, ettet ole koskaan yksin. Sinä ja Jehova muodostatte aina enemmistön.”
Sitten rakas isäni sairastui viimeisen kerran, ja tuota sairautta kesti 13 viikkoa. Hän nukahti kuolemaan 26. heinäkuuta 1946. Hän oli saanut nauttia täysipainoisesta elämästä, ja hänellä oli taivaallinen toivo (Filippiläisille 3:14). Vietettyäni nuoruusvuoteni isäni kanssa olin nyt, 51-vuotiaana, yksin. Sitten tapasin tulevan aviomieheni. Menimme naimisiin vuonna 1947, ja aloitimme yhdessä tienraivauksen. Tuota onnellista aikaa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä mieheni sai vuonna 1953 halvauksen, joka vammautti hänet.
Mieheni puhe kärsi kovasti, ja hänen kanssaan oli lähes mahdotonta keskustella. Se oli vaikeinta hänen hoitamisessaan. Oli henkisesti erittäin raskasta koettaa saada selville, mitä hän yritti sanoa. Vaikka asuimmekin syrjäisellä alueella eikä lähellämme ollut seurakuntaa, Jehova ei hylännyt meitä noina koettelevina vuosina. Pysyin ajan tasalla kaikkien järjestöä koskevien tietojen suhteen samalla kun sain jatkuvasti hengellistä ruokaa Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdistä. Rakas mieheni kuoli 29. joulukuuta 1957.
Palvelus Adelaidessa
Olin jälleen kerran yksin. Mitä tekisin? Hyväksyttäisiinkö minut uudelleen kokoajanpalvelijaksi lähes viiden vuoden katkoksen jälkeen? Minut hyväksyttiin, ja niinpä myin kotini ja aloitin taas tienraivaustyön Adelaidessa, Etelä-Australian pääkaupungissa. Tuohon aikaan siellä tarvittiin tienraivaajia, ja minut määrättiin Prospectin seurakuntaan.
Koska minua pelotti ajaa kaupunkiliikenteessä, myin autoni ja aloin taas kulkea polkupyörällä. Käytin sitä 86-vuotiaaksi saakka, ja minut tunnettiin alueella ”sinä pienenä naisena joka ajaa sillä sinisellä pyörällä”. Ajan mittaan liikenne alkoi hermostuttaa minua yhä enemmän; pyöräni etupyörä tuntui alinomaa tärisevän. Viimeinen pisara tuli, kun eräänä iltapäivänä kaaduin pensasaitaan. ”Nyt saa riittää”, sanoin itsekseni, ja päätin ryhtyä liikkumaan jälleen jalan.
Ollessani muutama vuosi sitten piirikonventissa jalkani alkoivat pettää, ja sen jälkeen lonkkaniveleni on täytynyt leikata kahdesti. Toivuin mainiosti leikkauksen jälkeen, mutta sitten iso koira kaatoi minut. Minun oli sen vuoksi saatava lisähoitoa, ja olen siitä lähtien tarvinnut kävelytukea päästäkseni liikkumaan. Mieleni on silti varsin virkeä. Muuan ystävä sanoikin: ”Ikääntyvä ruumiisi ei näytä pysyvän nuorekkaan mielesi vauhdissa.”
Vuosien varrella olen nähnyt Adelaidessa toimivien seurakuntien kasvavan ja laajenevan niin, että niitä on täytynyt jakaa. Sitten vuonna 1983, jolloin olin 88-vuotias, muutin Adelaidesta erään Kyabramissa Victorian osavaltiossa asuvan perheen luo, missä olen viettänyt kymmenen onnellista vuotta. Pääsen yhä kenttäpalvelukseen; seurakunnan ystävät vievät minua autolla niiden luo, jotka ottavat minulta säännöllisesti lehtiä. Nämä ihmiset kävelevät ystävällisesti auton luo, niin että voin puhua heille.
Ajatellessani yli 98:aa elinvuottani muistan lämpimästi niitä monia uskollisia, jotka ovat ylistäneet Jehovaa kanssani, erityisesti ihanaa isääni. Näyttää siltä, että olen elänyt kauemmin kuin kukaan niistä uskollisista, jotka ovat olleet tovereitani tienraivauspalveluksessa. Mutta mikä ilo minua odottaakaan, kun saan jälleen olla yhdessä niiden kanssa, joilla myös on ollut toivo saada elämän palkinto Jumalan taivaallisessa valtakunnassa – se on todella mittaamattoman arvokas aarre!
[Kuva s. 28]
Kävin kasteella 22. huhtikuuta 1919
[Kuva s. 31]
Palvelen yhä – lähes satavuotiaana – onnellisena Jehovaa