Ei enää kallio eikä saari
ERÄÄSSÄ 1960-luvulla tehdyssä laulussa sanottiin näin: ”Olen kallio/Olen saari/ Ja kallio ei tunne tuskaa/Eikä saari itke koskaan.” Se oli suosikkikappaleeni, koska elin itse juuri kuten siinä kuvailtiin. En muistanut koskaan tunteneeni niin kuin toiset väittivät tuntevansa – esimerkiksi rakkautta, myötätuntoa ja sääliä. Teeskentelin, että minulla oli sellaisia tunteita, ja kuvittelin toistenkin tekevän samoin. Sikäli kuin muistin, en ollut koskaan itkenyt ollessani aikuinen. Mutta tässä nyt olin: 50-vuotias, kristillisen seurakunnan vanhin, yksin kotona ja nielemässä itkua kirjan vuoksi, jota olin lukemassa. Miten tälle ”kalliolle”, tälle ”saarelle”, oli voinut käydä näin?
Synnyin vuonna 1936 eräässä Bostonin esikaupungissa kahdeksanlapsisen perheen neljäntenä lapsena. Isäni ja äitini olivat alkoholisteja. Emme puhuneet tunteista emmekä syleilleet tai ilmaisseet rakkautta millään tavoin, mitä voin muistaa. Ollessani puolivuotias joku laittoi minut kylpyammeeseen, pani tulpan kiinni, avasi vesihanan ja lähti. Siivooja löysi minut ja pelasti henkeni. Ainoat tunteeni lapsena olivat pelko, kauhu, raivo ja fyysinen kipu.
Opin nuo tunteet isältäni, joka räjähti usein raivosta ja purki sen lähes poikkeuksetta pieneen ruumiiseeni lyönnein ja potkuin. Ilme, joka hänellä oli tuolloin kasvoillaan, kummittelee mielessäni vieläkin, vaikka siitä on puoli vuosisataa. Suurimman osan elämästäni uskoin hänen hakkaavan minua siksi, että olin paha poika. Nyt kuitenkin tiedän, ettei hänen minuun kohdistamallaan raivolla ollut mitään tekemistä sen kanssa, olinko hyvä vai paha.
Kun olin viiden–kuuden ikäinen, perhelääkärimme käytti minua seksuaalisesti hyväkseen. Siihen aikaan kun aloitin koulun, asuimme kaupungissa, jossa oli 250000 valkoihoista anglosaksista protestanttia (WASP), ja koulutoverini kiusasivat ja ajoivat takaa minua, pientä juutalaispoikaa. Kun nämä jengit, joissa oli 10–12 nuorta, saivat minut kiinni, minulta riisuttiin vaatteet, minua lyötiin, ja vaatteeni viskattiin puiden latvoihin. Minun piti kiivetä ilkosillani hakemaan niitä.
Kuukautta ennen kuin täytin 18 vuotta, liityin armeijaan päästäkseni pois kotoa. Siihen mennessä en ollut kertaakaan maistanut alkoholia, mutta nyt aloin juoda melkein heti ja tulin siitä saman tien myös riippuvaiseksi. Pysyin armeijassa 20 vuotta ja olin päissäni aina kun vain sain kerjättyä, lainattua tai varastettua rahat olueen. Avioiduin 24-vuotiaana ja sain pojan, mutta vaimoni ja poikani asuivat talossa, jossa hallitsi ja määräili alkoholisti: minä. Pidin heitä molempia taakkana ja tarpeettomana rahareikänä.
Jätin armeijan vuonna 1974 ja koetin toimia vähän aikaa yrittäjänä, mutta luovuin siitä pian. Olin lakannut juomasta, sillä ruumiini ei enää sietänyt alkoholia. Sain nokkosihottumaa jo parista oluesta. Nyt olin huumeiden orja; tavallisesti käytin marihuanaa, mutta tilaisuuden tullen muitakin aineita. Koska minun oli sen vuoksi mahdotonta pysyä missään työpaikassa, jäin kotiin hoitamaan askareita sillä välin kun vaimoni Donna oli töissä.
Jehovan todistajat tulevat ovelle
Eräänä aamuna vaimoni oli lähdössä työhön. Kello oli puoli kahdeksan, ja minä olin jo pilvessä. Se suututti vaimoani. Mennessään ovesta ulos hän heitti minua pienellä kilvellä ja kiljui: ”Kunpa ne kiusaisivat sinut kuoliaaksi!” Hän oli aina pitänyt ikkunassa tuota kilpeä, jossa luki suurin kirjaimin ”EI JEHOVAN TODISTAJIA”. Heitin sen roskapönttöön. Seuraavana aamuna kaksi naista tuli ovelleni. He olivat Jehovan todistajia.
Olin siihen mennessä jossakin vaiheessa kääntynyt buddhalaisuuteen. Toinen vanhemmistani oli juutalainen ja toinen katolilainen, ja heidän ulkokultaisuutensa vuoksi olin aikoja sitten hylännyt Raamatun. Olin etsinyt Jumalaa jonkin aikaa mutta luopunut siitä, koska päättelin, ettei häntä ole olemassa. Uskoin evoluutioon, ja ajattelin todistaneeni, ettei Jumalaa ole, kun olin seissyt eräällä aukealla myrskyssä salamoiden keskellä, katsonut ylös, kutsunut Jumalaa kaikilla mahdollisilla haukkumanimillä ja sanonut: ”Jos olet olemassa, iske minut kuoliaaksi.” Jos minä olisin ollut Jumala, olisin iskenyt. Koska hän ei kuitenkaan tehnyt niin, päättelin, ettei häntä ole olemassa. Mielestäni maailma oli tuomittu, koska ihminen oli kykenemätön estämään sen tuhoamista, ja toivoin voivani pysyä pilvessä katsellessani samalla televisiosta, miten se kaikki tapahtuu.
Kuten sanottu, seuraavana aamuna tuli siis kaksi naista ovelleni. Olin pilvessä ja kaipasin jotain viihdykettä. Puhuimme niitä näitä parikymmentä minuuttia, ja lopuksi he tarjosivat minulle pientä sinistä kirjaa 25 sentin korvauksesta. Laskeskelin, että 20 minuutin hauskanpidosta kannatti maksaa 25 senttiä, joten otin kirjan ja heitin sen pöydälle kiinnostumatta siitä sen enempää.
Seuraavana aamuna etsin jotain luettavaa, jotta voisin olla hetken ilman huumeita. Näin pienen sinisen kirjan, otin sen ja toivoin, että viihtyisin sen parissa tunnin pari. Neljä tuntia myöhemmin olin saanut kirjan luettua ja olin täysin vakuuttunut siitä, että se oli sitä, mitä sen nimessä sanottiin: Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Minulla oli huumeita kotona, ja tiesin, että heti kun laskisin kirjan kädestäni, ottaisin huumeannoksen enkä välittäisi enää hiukkaakaan lukemastani. Viimeisellä sivulla tarjottiin Raamattua vain yhdellä dollarilla, joten laitoin dollarin kirjekuoreen, postitin sen ja sanoin Jumalalle – en ollut eläessäni rukoillut – että ”tässä on kaikki, mitä osaan tehdä; sinun täytyy tehdä loput”. Postitettuani sen olin pian jälleen pilvessä enkä välittänyt vähääkään kaikesta siitä, mikä vielä äsken oli koskettanut minua hyvin syvästi.
Raamattu saapui postissa, mutta laitoin sen vain sivuun. Kohta sen jälkeen tuli kaksi Jehovan todistajaa tarjoamaan minulle raamatuntutkistelua, johon suostuin. Nautin tutkisteluista, mutta en edistynyt, koska enimmäkseen yritin tehdä heihin vaikutuksen filosofian tuntemuksellani. Lisäksi otin yleensä huumeita heti kun he olivat lähteneet, ja se pyyhki pois kaiken edistymisen, jota päivän aikana oli tapahtunut.
Kun lopulta oli kulunut vuosi, yksi todistajista, Jim, tuli käymään luonani ja pyysi minua lukemaan Hesekielin 33:9:n. Luin sen, ja siinä sanottiin: ”Jos sinä varoitat jumalatonta hänen tiestänsä, että hän kääntyisi siltä pois, eikä hän tieltänsä käänny, niin hän kuolee synnissänsä, mutta sinä olet sielusi pelastanut.” Sitten hän kysyi, mitä ajattelin sen tarkoittavan. Vastasin: ”Se tarkoittaa sitä, ettet sinä enää tule takaisin ja että minä kuolen.” ”Aivan oikein”, hän sanoi ja lähti.
Todistaja palaa
Voin ilokseni sanoa huomanneeni, että minulla oli vielä omatunto jäljellä, vaikka luulinkin tappaneeni sen ajat sitten. Koska tunsin kuitenkin jonkinlaista vetoa Raamatusta oppimaani tulevaisuutta kohtaan, päätin yrittää hankkiutua huumeista eroon. Yritin sitä viikkokausia yksikseni, mutta turhaan. Eräänä iltana vaimoni ehdotti, että soittaisin ”sille ystävälle”, jolla hän tarkoitti Jimiä, edellä mainittua Jehovan todistajaa. Kerroin vaimolleni Jimin sanoneen, ettei hän tulisi takaisin ja etten tiennyt hänen puhelinnumeroaan. Olin aivan epätoivoinen.
Heti seuraavana päivänä löysimme ovenraosta Vartiotorni-lehden, johon oli kirjoitettu Jimin puhelinnumero. Hänen vaimonsa oli jättänyt sen ”ilman erityistä syytä”. Soitin Jimille ja tunnustin alkoholi- ja huumeongelmani sekä kysyin, voisiko hän auttaa minua. Hän sanoi, että jos pysyisin irti huumeista, hän tulisi tutkimaan kanssani joka päivä.
Tästä alkoi tiivis tutkistelujakso; tutkiminen vei kaikki päiväni ja yöni. Sen lisäksi, että hän tutki Raamattua kanssani päivittäin, sain häneltä raamatuntutkistelukirjoja ja Vartiotornin kirjoituksia. Nukuin vain neljä tuntia yössä – tyypillinen alkoholistien ongelma – ja omistin kaiken muun ajan Raamatun tutkimiseen. Kun en käyttänyt huumeita, niin kaikki se, mitä olin oppinut kuluneena vuotena ja mitä opin nyt tutkiessani 18–20 tuntia päivässä, painui heti syvälle mieleen.
Aloin lisäksi käydä kaikissa Jehovan todistajien kokouksissa. Edistyin vain muutamassa viikossa niin paljon, että kykenin esittämään elämäni ensimmäisen kunnollisen rukouksen, jossa samalla vihkiydyin Jehovalle. Rupesin käymään ovelta-ovelle-työssä ja saarnaamaan kaikille tuntemilleni ihmisille. Aloitin seitsemän tutkistelua, joista viisi johti kasteeseen; vaimoni ja poikani olivat kastettujen joukossa. Minut kastettiin kierroskonventissa 23. toukokuuta 1976, vain kolme kuukautta sen jälkeen kun olin soittanut ”sille ystävälle”. Aloitin tienraivauksen (kokoaikaisen saarnaamisen), jota jatkui 13 vuotta.
Nyt tulemme siihen, mistä aloitin tämän kertomuksen: 50-vuotias kristillisen seurakunnan vanhin istumassa yksin kotona ja itkemässä erään kirjan vuoksi. Itsensä kehittämistä käsittelevät kirjat olivat erittäin suosittuja 1980-luvulla, ja luin itsekin yhden sellaisen. Suoraan sanottuna itsensä kehittämistä käsitelleestä osuudesta ei ollut minulle hyötyä. En halunnut noudattaa kirjan maailmallista ajattelumallia, mutta sen sijaan se auttoi minua ensimmäistä kertaa tajuamaan, kuinka lapsuusvuosien arvet ja tyydyttämättä jäänyt tunneperäinen tarve saada osakseen rakkautta olivat tehneet minusta tunneperäisesti ramman. Itkin toisaalta ilon kyyneleitä, koska pystyin nyt ymmärtämään, miksi tunteeni olivat aina olleet kylmät, toisaalta surun kyyneleitä, koska olin jäänyt valtavan paljosta osattomaksi menneiden 50 vuoden aikana, kun olin ollut ihminen, jolla on tunteet mutta joka ei kuitenkaan kykene ilmaisemaan niitä. Se selitti, miksi olin elämäni varrella vajonnut monta kertaa masennukseen.
Vähitellen tunteeni alkoivat tulla esiin, kun luin Raamatusta Jehovasta ja hänen rakkaudestaan – jopa minua kohtaan – rakkaudesta, jota en ollut koskaan aiemmin saanut osakseni. Nyt rakastin vaimoani ja poikaani, Jumalan seurakuntaan kuuluvia veljiäni ja sisariani sekä myös ihmisiä, joille saarnasin Jumalan valtakunnan hyvää uutista, jotta heilläkin olisi mahdollisuus elää ikuisesti Jehovan lupaamassa vanhurskaassa uudessa maailmassa täällä maan päällä.
Luodut rakastamaan ja saamaan rakkautta
Meidät on luotu rakastamaan ja saamaan rakkautta osaksemme. Kun lapsi syntyy, se tarvitsee tätä rakkautta sekä tunteen siitä, että se on hyväksytty. Kun lapsi ei saa vanhemmiltaan rakkautta ja hyväksyntää, se tuntee itsensä hylätyksi ja menettää itsetuntonsa. Ollessani hyvin pieni janosin sitä, että minut olisi otettu syliin ja minua olisi hellitty. Muistan vieläkin, kuinka meille kylään tulleet vieraat katsoivat minua, kun olin leikkikehässäni, ja toivoin, että he tulisivat ottamaan minut käsivarsilleen. He eivät koskaan tulleet, ja aloin aina itkeä, koska en milloinkaan päässyt kenenkään syliin.
Tuollaisten lapsuudessa saatujen arpien vuoksi minusta tuli surkea aviomies ja perheenpää enkä voinut uskoa, että Jehova, taivaallinen Isä, voisi rakastaa minua. Totuus Jehovasta muutti vähitellen minua, ja käsitykseni hänestä siirtyi päästäni sydämeeni. Nyt tiedän, että Jehova rakastaa minua varauksetta. Tiedän myös, ettemme voi mitenkään ansaita tuota rakkautta. Se on Jehova Jumalan, rakkauden Jumalan, ansaitsematonta hyvyyttä.
Tärkeintä tässä kaikessa on se, että Jehovan siunauksen ansiosta vaimoni ja minä vietämme nyt hyvää elämää. Palvelemme tällä hetkellä alueella, jolla tarvitaan kipeästi Valtakunnan julistajia, ja kuulumme pieneen, rakkaudelliseen seurakuntaan viehättävässä pikkukaupungissa Arizonan vuoristossa. Palvelen seurakunnan esivalvojana sekä johdan seurakunnan kirjantutkistelua ja suureksi ilokseni myös teokraattista palveluskoulua. Minulla on pieni ikkunanpesuliike, jonka avulla ansaitsen riittävästi rahaa kaikkeen aineelliseen, mitä tarvitsemme, ja meille jää riittävästi aikaa sanan julistamiseen ja muuhun palvelukseen, jota suoritamme rakkaudelliselle taivaalliselle Isällemme.
Muistellessani aamua, jona vaimoni heitti minua ”EI JEHOVAN TODISTAJIA” -kilvellä, tunnen olevani täynnä kiitollisuutta taivaallista Isääni kohtaan sen johdosta, mitä Hän on minulle tehnyt. Ennen olin päihteiden orja, joka ei kyennyt pysymään missään työpaikassa ja joka vain toivoi, että kaikki muut kuolisivat hänen mukanaan, mutta nyt kuulun Jehovan näkyvään maanpäälliseen järjestöön, ja minulle on uskottu tehtäväksi kertoa mahdollisimman monille hyvää uutista Jumalan valtakunnasta, maailman ainoasta toivosta. Jehova on myös täyttänyt elämäni ihmisillä, jotka antavat minulle sen, mitä olen aina halunnut: rakkautensa, luottamuksensa ja hyväksyntänsä.
Enää en yritä olla ”kallio”, joka ei tunne tuskaa, enkä ”saari”, joka ei itke koskaan. (Kertonut Larry Rubin.)
[Kuva s. 23]
Larry Rubin ja hänen vaimonsa Donna