Hylätyt lapset ja karanneet lapset

”LEIKKUUTIN hiukseni, pukeuduin kuin mies, ripustin ketjuja ja munalukkoja kaulaani ja työnsin hakaneulan poskeeni, ja tällä tavoin aloin viettää punkkarin elämää.” (Tamara.)

Jos olisit nähnyt Tamaran kadulla, olisitko arvannut, että hän oli yksinäinen, pahoinpidelty nuori, joka kotona eläessään oli jäänyt vaille sitä huolenpitoa ja rakkautta, jota hän vaati käyttäytymisellään ja ulkoasullaan? Olisitko pitänyt häntä kapinallisena, joka väistämättä joutuu tekemisiin poliisin kanssa ja jää kenties loppuelämäkseen rikollisille teille? Tamara paljastaa Herätkää!-lehdelle, millaiset pelottavat vaiheet johtivat siihen, että hän alkoi viettää sellaista elämää, jota hän oli 14-vuotiaasta asti viettänyt, elämää, jollaista hän ei ollut koskaan halunnut.

Hylätyt lapset

Tamara kertoo: ”Vietin lapsuuteni pienessä vuoristokaupungissa Italiassa. Kuuluin perheeseen, jossa hellyys oli tuntematonta. Oli hyvin surullista, että sain olla todistamassa kiivaita riitoja, joita puhkesi vanhempieni välille, ja kuulemassa loukkauksia, joita he tällöin sinkosivat toisilleen ja joiden sisältöä ei voi tässä toistaa. Usein kävi niin, että tulin vedetyksi mukaan riitelyyn ja sydämetön isä pieksi minut pahanpäiväisesti. Saamani ruhjeet eivät hävinneet moneen viikkoon.”

”Ollessani 14-vuotias isä antoi minulle hieman rahaa ja junalipun, jolla pääsi lähimpään suurehkoon kaupunkiin, missä oli tarjolla monenlaisia vaaroja. Ystävystyin toisten nuorten kanssa, joilla minun laillani ei ollut ketään, joka olisi ollut kiinnostunut heistä. Monet meistä sortuivat alkoholisteiksi. Minusta tuli röyhkeä, huonotapainen ja aggressiivinen. Olin usein ilman ruokaa. Eräänä talvi-iltana poltin ystävieni kanssa huonekaluja, jotta olisimme tarjenneet. Miten suuresti kaipasinkaan perhettä, joka olisi pitänyt minusta huolta, ollut kiinnostunut tunteistani, huolistani, peloistani. Olin kuitenkin yksin, hirvittävän yksin.”

Tämän päivän maailmassa on satojatuhansia Tamaran kaltaisia nuoria. Kaikissa maanosissa on velvollisuutensa laiminlyöneitten vanhempien hylkäämiä lapsia.

Kotoaan karanneet lapset

Toiset lapset päättävät lähteä kotoaan, koska ”se on yksinkertaisesti niin kamala paikka, että he eivät voi jäädä sinne. Se on liian ankea, se on liian vaarallinen, ja he juoksevat ulos kaduille.” (New York State Journal of Medicine.)

Kun yhdeksänvuotiaan Domingosin äiti meni uusiin naimisiin, poika pantiin orpokotiin. Papit pahoinpitelivät häntä siellä, joten hän suunnitteli karkaamista. Äiti otti pojan takaisin kotiin, mutta siellä häntä pahoinpiteli isäpuoli vähän väliä. Karkaaminen oli ainut keino, jolla hän saattoi päästä eroon kodissa harjoitetusta julmuudesta.

On murheellista, että ”miljoonat lapset eivät voi luottaa siihen, että aikuiset tarjoisivat heille heidän kodissaan edes minimivaatimukset täyttävää huolenpitoa”, kirjoittaa Anuradha Vittachi kirjassaan Stolen Childhood—In Search of the Rights of the Child. Hän kirjoittaa myös: ”Yhdysvalloissa kuolee arviolta kolme lasta päivässä vanhempiensa pahoinpitelemänä.” Liian monessa tapauksessa joku perheenjäsen käyttää lasta seksuaalisesti hyväkseen, sen sijaan että hän suojelisi tätä seksuaaliselta väkivallalta.

Hyväksikäytettyjä ja kaltoin kohdeltuja

Domingos joutui pakosta elämään muitten katulasten kanssa, jotka tekivät ryöstöjä, kävivät varkaissa sekä käyttivät ja myivät huumeita. On murheellista, että monia niistä, jotka karkaavat kotoaan huonojen kotiolojen takia, käyttävät sutenöörit, lapsiin sekaantujat ja pornografiarenkaat hyväkseen. Näille nälkäisille ja yksinäisille lapsille tarjotaan kattoa pään päälle, ja heidät saadaan siihen luuloon, että he nyt pääsevät ”huolehtivaisen” aikuisen hoiviin, mutta he saavatkin havaita, että heidän täytyy maksaa ruumiillaan, ryhtymällä viettämään prostituoidun elämää. Vailla ammattitaitoa jotkut oppivat sinnittelemään kaduilla jollakin keinoin, esimerkiksi antautumalla toisten vieteltäviksi ja viettelemällä itse toisia. Jotkut eivät selviydy. Monet nuoret kuolevat huumeisiin tai alkoholiin, tai heidät tapetaan tai he tekevät itsemurhan.

Eräs entinen lapsiprostituoitu sanoi katulasten elämästä näin: ”Kaduilla on pelottavaa. Minua ärsyttää kovasti se, että kun ihmiset näkevät lapsen nukkuvan junassa tai maleksivan kaiken aikaa kadulla, niin monet heistä luulevat näiden lasten tekevän näin omasta halustaan. Nyt kun olen itse vanhempi, en näe asiaa siten. Nämä lapset koettavat omalla tavallaan kiinnittää toisten huomion hädänalaiseen tilaansa. He eivät halua elää näin, mutta heidän vanhempansa eivät välitä heistä.”

”Vapauden” etsiminen

Kotoaan karanneitten lasten ja nuorten joukossa on myös satojatuhansia sellaisia, jotka on houkutellut kadulle se vapaus, jonka he kuvittelevat sieltä löytävänsä. Jotkut haluavat vapautua köyhyydestä. Toiset haluavat vapautua vanhempiensa vallasta ja säännöistä, jotka heidän mielestään saattavat olla liian rajoittavia.

Eräs niistä nuorista, jotka ovat kokeilleet niin sanottua vapautta vanhempiensa vallasta ja kristityn kodin periaatteista, oli Emma-niminen tyttö. Hän lähti kotoaan viettääkseen loppuikänsä ystäviensä kanssa, ja hänestä tuli huumeitten orja. Saatuaan kuitenkin osakseen julmaa kohtelua kaduilla Emma ilmoitti, että hän haluaa palata kotiin ja lopettaa huumeittenkäyttönsä. Valitettavasti hän ei kuitenkaan katkaissut siteitään huonoon seuraan, ja kun hän eräänä kesäiltana oli ystäviensä kanssa, nämä antoivat hänelle huumeruiskeen. Emmalle se oli viimeinen kerta. Hän meni koomaan ja kuoli seuraavana päivänä, yksin ja ”ystäviensä” hylkäämänä.

Voiko tulevaisuus tarjota jotakin parempaa lapsille, joita heidän vanhempansa tai jotkut muut ovat kohdelleet kaltoin? Tuleeko joskus sellainen maailma, jossa lapsia ei enää riistetä? Mitä toivoa on siitä, että perhe-elämä voi kohentua ja perhe-elämän arvo voidaan ymmärtää oikein, niin että lapset eivät enää halua karata? Vastaukset saamme seuraavassa kirjoituksessa.