Viehättävä maatuskanukke

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN VENÄJÄN-KIRJEENVAIHTAJALTA

HETI kun turistit näkevät vilaukseltakin minut, suurin osa heistä näyttää päättäneen viedä minut mukanaan kotiinsa, ja he ovat halukkaita maksamaan melkoisen summan siitä hyvästä. En tosiaankaan tiedä, mikä minussa heitä viehättää. Loppujen lopuksihan he tietävät minusta kovin vähän. Ehkä se on vain muotiasia. Mutta antakaahan, kun esittelen itseni. Olen maatuskanukke ja kotoisin . . . mutta jospa aloittaisimme aivan alusta.

Kukaan ei todellisuudessa tiedä, mistä olen kotoisin ja ketkä ovat todelliset vanhempani. Tarinasta on kaksi eri versiota. Jotkut väittävät, että sain alkuni Japaniin kuuluvalla Honshun saarella erikoisesta lelusta, johon kuului monta toisiinsa liittyvää osaa. He sanovat, että mesenaatti Savva I. Mamontovin (1841–1918) vaimo toi minut Venäjälle Honshusta 1800-luvun lopussa. Toisaalta joidenkin japanilaisten mukaan muuan venäläinen munkki toi Japaniin ensimmäisenä idean tehdä minusta erilaisen nuken. Mutta olipa asia niin tai näin, venäläiset käsityöläiset pitivät ajatuksesta, ja maatuskanukke syntyi.

1880-luvun lopussa Venäjällä elettiin talouden ja kulttuurin kasvuaikaa. Samaan aikaan venäläiset alkoivat tuntea enemmän kiinnostusta kansanperinteensä vaalimista kohtaan. Älymystö, jonka tavoitteena oli venäläisen kulttuurin elvyttäminen, alkoi kerääntyä Mamontovin ympärille. Heidän joukossaan oli muun muassa sellaisia kuuluisia venäläisiä taidemaalareita kuin Ilja Repin, Viktor Vasnetsov ja Mihail Vrubel. Jotta muisto Venäjän talonpoikaisluokasta olisi säilynyt, Moskovan lähelle rakennettiin taidehalleja. Niihin kerättiin perinteisiä esineitä, leluja ja nukkeja eri puolilta maata.

Taiteilija nimeltään Sergei Maljutin teki ensimmäiset luonnokset minusta, mutta näytin silloin vähän erilaiselta. Tarkoitukseni oli esittää pyöreäkasvoista, säihkyväsilmäistä maalaistyttöä. Minut oli puettu sarafaniin (maahan saakka ulottuvaan liivihameeseen), ja minulla oli huolellisesti laitetut, sileät ja kiiltävät hiukset, jotka peittyivät suurimmaksi osaksi värikkään liinan alle. Toiset nuket, jotka olivat kukin edellistä pienempiä, pantiin minun sisääni. Niiden yllä oli kosovorotkat (venäläiset paidat, jotka napitetaan toiselta sivultaan), toisenlaiset paidat, poddjovkat (miesten poimutakit) ja esiliinat. Maljutinin luonnoksista käy ilmi, että tällaiselta näytin silloin, kun minut valmistettiin Moskovassa noin vuonna 1891.

Olen monesti ihmetellyt venäläistä nimeäni Matreška. Olen saanut tietää, että 1800-luvun lopussa Matrena (jonka hellittelymuoto on Matreška) oli suosituimpia naisten nimiä Venäjällä. Se on johdettu latinalaisesta juurisanasta matrona ja tarkoittaa ’äitiä’, ’kunnioitettavaa naista’ tai ’perheenäitiä’. Lisäksi se, että nuket pantiin toinen toisensa sisään, kuvasi sopivasti hedelmällisyyttä ja jatkuvuutta.

Eivät helppotekoisia

Kun jotkut ovat yrittäneet tehdä minut, heidän tiedetään pilanneen paljon materiaalia ja antaneen lopulta pettyneinä periksi. Ei mikään ihme, sillä aivan viime aikoihin asti tieto siitä, miten minut tehdään, on ollut salaisuus. Siksi vain harvoilla on ollut mahdollisuus omistaa minut. Nyt minä kuitenkin paljastan tämän salaisuuden.

Valmistamiseni vaatii todellista taitoa. Ensiksikin on tärkeä valita oikeanlaista puuta. Tavallisimmin puuksi valitaan lehmusta sen pehmeyden vuoksi, harvemmin leppää tai koivua. Sen jälkeen kun puut on kaadettu, mikä tapahtuu yleensä varhaiskeväällä, niistä kuoritaan pois lähes kaikki kaarna; sitä jätetään vain sen verran, etteivät puut kuivuessaan halkeile. Tukit pinotaan siten, että ilma kiertää niiden välissä sopivasti, ja niiden annetaan seistä useita vuosia.

Puu täytyy työstää oikeaan aikaan, kun se ei ole liian kuivaa eikä liian kosteaa. Vain asiantuntija pystyy sanomaan, milloin on juuri oikea aika. Jokainen puupala käy läpi peräti 15 eri työvaihetta. Sarjan pienin nukke – se, jota ei enää voi halkaista kahtia – tehdään ensin. Joskus se on niin pieni, että ihmisen täytyy terästää katsettaan tai jopa ottaa avukseen suurennuslasi nähdäkseen sen selvästi.

Kun pienin nukke on tehty, aletaan tehdä seuraavaa hahmoa, jonka sisään ensimmäinen nukke mahtuu. Puupala työstetään sopivan korkuiseksi ja katkaistaan yläosaksi ja alaosaksi. Nuken alaosa muotoillaan ensin. Sitten toisen nuken molempien puoliskojen sisäpuolelta poistetaan puuta niin että pienempi nukke mahtuu mukavasti sen sisään. Mainittakoon ohimennen, että taitava nukentekijä ei vaivaudu ottamaan mittoja, vaan luottaa yksinomaan kokemukseensa. Tämän jälkeen hän toistaa samat työvaiheet tehden hiukan suuremman nuken, jonka sisään kaksi edellistä mahtuvat.

Sisäkkäin olevien nukkejen määrä vaihtelee 2:n ja 60:n välillä. Suurin nukke voi olla yhtä korkea kuin tekijänsä! Kun kukin nukke on valmis, se peitetään tärkkelyspitoisella liimalla, joka täyttää kaikki pinnassa olevat kolot. Alkaa lopullinen kuivattaminen, minkä jälkeen nuken pinta hiotaan sileäksi, jotta taiteilija saa levitettyä maalin tasaisesti. Sitten nukelle annetaan sen jäljittelemätön tyyli.

Aika on tuonut muutoksia

Ihmiset muuttuvat vanhetessaan, ja samaa voidaan sanoa minusta. Taito tehdä maatuskanukkeja levisi vähitellen Moskovasta muihin kaupunkeihin ja kyliin, esimerkiksi Semenoviin, Polhov-Maidaniin, Vjatkaan ja Tveriin.a Jokainen paikkakunta kehitti oman tyylinsä ja koristelutapansa. Se, että menetin oman identiteettini, oli hämmentävää, mutta en valittanut. Vuoden 1812 sodan satavuotisjuhlan aikana joku tilasi nukkesarjan, jonka piti kuvata venäläistä kenraalia Mihail Kutuzovia ja ranskalaista kenraalia Napoleon Bonapartea. Näitä kahta kenraalia kuvaavat nuket olivat suurimmat, ja sodassa vastapuolella olleista kenraaleista tehtiin pienemmät nuket, jotka mahtuivat kunkin omasta komentajastaan tehdyn nuken sisään.

Tällaisten nukkejen valmistusta ja myyntiä valvottiin pitkän aikaa tiukasti. 1980-luvun lopun poliittiset muutokset antoivat kuitenkin taiteilijoille uusia mahdollisuuksia ja vapauksia. He saattoivat nyt tehdä ja myydä tuotteitaan pelotta.

Sikorski-niminen taidemaalari oli ensimmäisiä, jonka nuket tulivat yleisön suosioon. Hänen nukeistaan saadaan korkeimmat hinnat: yksi nukkesarja maksaa jopa 15000 markkaa. Hänen menestyksensä on innostanut toisia taiteilijoita, ja kuuden viime vuoden aikana maatuskanukkejen teko on saanut uutta vauhtia.

Nimeäni, maatuskanukke, on nykyään ruvettu käyttämään kaikista sellaisista nukeista, jotka on tehty niin, että ne sopivat toinen toisensa sisään. Aiheita on monia: kukat, kirkot, ikonit, kansansadut, perhe-elämä sekä jopa uskonnolliset ja poliittiset johtajat. Nykyisen suuren valikoiman ansiosta hintani pysyy melko kohtuullisena.

Kun tapani mukaan seisoin erään moskovalaisen kaupan vitriinissä kesällä 1993, kuulin yhtäkkiä ulkomaisen turistiryhmän lähestyvän. Satuin kuulemaan heidän puhuvan jotakin Jehovan todistajien konventista, johon he osallistuivat, ja jokainen heistä halusi viedä minut mukanaan kotiinsa muistoksi tuosta suurenmoisesta tapahtumasta. Ihmettelin sitä ja katselin heitä silmät suurina. Yksi heistä sanoi ikään kuin vastaukseksi: ”Tuo on enemmän kuin vain matkamuisto. Haluan, että ystäväni näkevät sen silmät. Niissä on sama ilme, jonka näin niiden venäläisten silmissä, joille kerroin, mitä Raamatussa sanotaan Valtakunnasta ja Jumalan nimestä.”

Jehovan todistajat? Valtakunta? Jumalan nimi? Raamattu? Silmäni suurenivat entisestään, kun kuuntelin heitä, ja sydämeni löi hiukan nopeammin, kun ajattelin, miten jotkut näistä miellyttävän näköisistä ihmisistä veisivät minut kaukaisiin paikkoihin. Ehkä saisin kuulla lisää siitä, mikä ylipäänsä oli tuonut heidät Venäjälle. Olen varma, etteivät he tulleet vain tapaamaan minua, maatuskanukkea.

[Alaviitteet]