Oletko nähnyt pussihukkaa?

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN AUSTRALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

”OLENKO nähnyt mitä?” saatat kysyä. ”En edes tiedä, mikä pussihukka on.”

Tämän kiehtovan australialaisen eläimen eläintieteellinen nimi on Thylacinus cynocephalus, ja sitä sanotaan myös tasmaniantiikeriksi tai -sudeksi.

Thylacinus cynocephalus merkitsee kirjaimellisesti ’pussikoiraa, jolla on suden pää’, mutta Australian pienen saariosavaltion, Tasmanian, varhaiset eurooppalaiset uudisasukkaat antoivat tälle eläimelle paljon yksinkertaisempia nimiä. Sellaiset nimet kuin seepraopossumi, hyeena, seeprasusi ja koiranpäinen opossumi olivat yleisiä. Australian alkuperäisasukkaat, jotka olivat Tasmaniassa kauan ennen kuin valkoinen mies vasta parisataa vuotta sitten tuli sinne, kutsuivat pussihukkaa nimellä corinna.

Tasmaniantiikerin ajatellaan kuolleen sukupuuttoon, mutta täytettyjä yksilöitä voi nähdä museoissa. Viimeisin pussihukka, jonka tiedettiin olevan elossa, kuoli vuonna 1936 eräässä Tasmanian pääkaupungin Hobartin eläintarhassa. Jotkut kuitenkin väittävät, että Tasmanian erämaassa piileskelee yhä joitakin eläviä pussihukkia, ja jatkuvasti tehdään ilmoituksia niitä koskevista havainnoista.

Vaikka tämä eläin ei todellisuudessa kuulukaan tiikereiden lajiin, sen nimi tasmaniantiikeri johtuu epäilemättä tämän eläimen juovikkaasta turkista ja siitä, että se on lihansyöjä. Sen selässä ja pitkässä, jäykässä hännässä on selvästi erottuvia, tummanruskeita, melkein mustia poikkijuovia. Kiinnostava piirre on myös se, että pussihukka on pussieläin – mikä tarkoittaa sitä, että naaraalla on poikaspussi. Pennut syntyvät pikkuruisina, kehittymättöminä ja sokeina mutta löytävät tiensä emonsa pussiin, missä niitä imetetään, kunnes ne ovat täysikasvuisia ja kyllin vahvoja lähtemään. Pikkuruiset vastasyntyneet pysyttelevät pussihukkaemon pussissa kolmisen kuukautta ennen kuin ne uskaltautuvat ulos. Ei aikaakaan, kun nuori pussihukka pussista pois tultuaan alkaa kuitenkin seurata emoa ruoanhakumatkoille.

Pussihukan väitetään olevan suurin tunnetuista lihaa syövistä pussieläimistä, joita on elänyt viime aikoina. Toisin kuin kengurun tapaisilla pussieläimillä naaraspussihukalla on taaksepäin avautuva pussi. Se voi kantaa ja imettää neljää pentua kerrallaan.

Miten laajalle levinnyt?

Vaikka monista osista Australiaa on löytynyt alkuperäisasukkaiden kiviin tekemiä maalauksia pussihukista, pussihukkafossiileita, kuivuneita ja muumioituneita pussihukkayksilöitä, sen pääasiallinen elinpaikka näyttää olleen Tasmania. Sielläkään näitä eläimiä ei ehkä koskaan ole ollut paljon. Syyllisiä sen sukupuuttoon kuolemiseen ovat olleet pääasiassa ihmiset. Tasmaniantiikeri oli itse saalistaja, mutta se ei pystynyt puolustautumaan ovelia ja ahneita metsästäjiä vastaan, jollaisiksi jotkut valkoiset uudisasukkaat osoittautuivat. Koska pussihukka oli utelias eikä se ollut kovin ihmisarka, ihmisen oli helppo saalistaa se pyssyllä ja ansalla.

Monet maanviljelijät väittivät tasmaniantiikereitä lampaiden tappajaksi, ja siksi sekä suuret karjanhoitoyritykset että Tasmanian hallitus tarjosivat niistä houkuttelevia tapporahoja. Merentakaiset eläintarhat hankkivat mielellään ne elävät yksilöt, jotka saatiin kiinni. Vaikka jokin vakava, tuntematon sairaus, joka hävitti paljon Tasmanian villieläimiä vuosia sitten, vaikutti epäilemättä myös pussihukkakantaan, kaikkein eniten sitä pienensi ihminen.

Ainutlaatuiset saalistustavat

Tavallisesti pussihukat saalistivat yksin mutta joskus myös parittain. Pussihukan menetelmä oli seuraavanlainen: se valitsi kohteekseen jonkin eläimen, esimerkiksi pienen kengurun, ja sitten se vain hölkkäsi sen perässä ja uuvutti sen. Heti kun saalis uupuneena hiljensi vauhtiaan, pussihukka hyppäsi sen kimppuun ja tappoi sen voimakkailla leuoillaan. Eräs tämän erikoisen eläimen ainutlaatuinen piirre oli sen leukojen avautuminen 120 asteen kulmaan!

Koska pussihukilla oli tapana syödä tappamastaan eläimestä vain jotkin osat – tavallisesti pelkästään sisäelimet – joidenkuiden mielestä ne olivat mielivaltaisia tappajia. Mutta tämän näennäisen haaskauksen vastapainoksi toinen, pienempi pussieläin, raatoja syövä pussiahma (jota tavataan vieläkin), seurasi tätä tiikeriä ja söi pian kaikki tähteet – luut, turkin ja kaiken muun.

Nähtävästi pussihukka ei uhannut ihmistä. Ei ole mitään todisteita siitä, että pussihukat olisivat joskus saalistaneet ihmisiä. Muuan vanha mies muistelee, että kun hän eräänä myöhäisenä iltana monta vuotta sitten istui nuotion ääressä lukemassa, hän näki yhtäkkiä liekkien läpi matalaksi kyyristyneen tasmaniantiikerin hiipivän uhkaavasti häntä kohti. Koska hän pelkäsi sen hyökkäävän, hän otti hiljaa kiväärinsä, tähtäsi huolellisesti liekkien läpi ja ampui. Pussihukka teki kömpelön kuperkeikan taaksepäin muttei ilmeisesti vahingoittunut pahasti, sillä se hyppäsi pystyyn ja katosi pimeyteen. Sitten mies meni tarkistamaan mahdollisia verijälkiä nähdäkseen, miten pahasti hän oli vahingoittanut tiikeriä. Aivan nuotion edestä hän löysi ison opossumin, jossa luoti oli. Sitä pussihukka oli vaaninut!

Entä ilmoitetut havainnot?

Pussihukkaa koskevista havainnoista on annettu lukuisia ilmoituksia sen jälkeen, kun viimeinen vankeudessa ollut yksilö kuoli vuonna 1936, mutta tähän mennessä ei ole juuri esitetty todisteita, jotka olisivat vakuuttaneet eläintieteilijät siitä, että pussihukkia on vielä elossa. Näyttää siltä, että ainoastaan aito valokuva tai elävänä pyydystetty pussihukka saa viranomaiset vakuuttumaan siitä, että pussihukkia on vielä olemassa.

Monet Tasmanian maaseudun iäkkäät asukkaat sanovat, etteivät he kertoisi, vaikka he näkisivätkin tasmaniantiikerin. Heitä harmittaa se, että heidän nuoruudessaan toiset ihmiset olivat syypäitä siihen, että tämä ainutlaatuinen eläin kuoli ilmeisesti sukupuuttoon. Mikäli pussihukkia on enää olemassa, tällaiset ihmiset haluavat, että ne jätetään rauhaan.

Jos heiltä siis kysyttäisiin: ”Oletteko nähneet viime aikoina pussihukkaa?”, heidän vastauksensa – totuudenmukainen tai ei – olisi: ”Emme ole!”

[Kuvan lähdemerkintä s. 26]

Tom McHugh/Photo Researchers