Pelastuimme laharista!

LOKAKUUN 1. päivä 1995 osoittautui Garcian perheelle päiväksi, jonka kaltaista he eivät olleet koskaan aiemmin kokeneet. Garciat ovat aktiivisia Jehovan todistajia, ja heidän kotinsa sijaitsi eräällä palstalla Cabalantianin kaupungissa Bacolorissa Pampangan provinssissa Filippiineillä. Vaikka Pinatubo-tulivuoren laharit olivat ulottuneet lähelle heidän kotiaan, ne eivät olleet suoranaisesti uhanneet sitä. Viranomaiset olivat rakennuttaneet Cabalantianiin suojavalleja laharin pysäyttämiseksi. Mutta tilanne oli muuttumassa nopeasti.

Erään ankaran trooppisen myrskyn aikana Pinatubolla satoi 216 millimetriä vettä. Varhain aamulla puhelin soi Garcioiden kotona. Soittaja oli valinnut väärän numeron, mutta hän kertoi, että suojavalli oli murtunut ja että perheen pitäisi varautua tulvaan.

Koettelemus alkaa

Nonato Garcia, perheen isä ja Villa Rosemarien seurakunnan esivalvoja, kertoo: ”Sunnuntaiaamuna, ennen kello viittä, vesi alkoi nousta kotimme ympärillä.

Ajattelin, että kyse olisi vain vesitulvasta, joten rupesimme kantamaan tavaroitamme yläkertaan. Mutta kello kymmenen jälkeen aamupäivällä näin, että veden seassa oli lahar-mutaa. Virta nousi jatkuvasti ja kävi kaiken aikaa voimakkaammaksi, kunnes se oli raskasta ja toi mukanaan kivilohkareita. Kiipesimme katolle.

Myöhemmin virta veti mukaansa autoja ja jopa taloja. Yksi talo, johon oli osunut suuri lohkare, romahti ja meni menojaan. Lahar toi sen katon lähelle taloamme. Katolla oli ihmisiä. Huusin heille ja pyysin heitä siirtymään meidän talomme katolle. Päästäkseen sinne he tarttuivat paksuun köyteen, jonka heille heitimme. Se oli sidottu ympärilleni, ja vedin heidät mudan poikki yksi kerrallaan luoksemme. Lisää ihmisiä siirtyi muilta katoilta, jotka olivat peittyneet mutaan. Kaiken aikaa sade jatkui.

Iltapäivällä helikopterit alkoivat lentää yläpuolellamme. Yksikään ei kuitenkaan laskeutunut pelastamaan meitä, vaikka viittelöimme hurjasti. Arvelimme, että jotkut toiset olivat suuremmassa hädässä ja että ne menivät hakemaan heidät ensin. En odottanut, että meitä noudettaisiin kovin pian, sillä talojen katoilla oli paljon ihmisiä pulassa.

Tuonkaltaisissa tilanteissa rukous on erittäin tärkeä asia. Vaikka tilanne olisi hyvinkin vaarallinen, rukouksen jälkeen pelko häviää. Emme rukoilleet Jehovaa tekemään ihmettä, vaan pyysimme, että kaikki tapahtuisi hänen tahtonsa mukaan, mikä se sitten olisikin, ja tunnustimme, että kuka tahansa voi joutua onnettomuuteen. Pyysin kuitenkin voimaa, rohkeutta ja viisautta. Kaikki tämä auttoi meitä kohtaamaan tilanteen, jossa olimme.”

Nonaton vaimo Carmen on samaa mieltä: ”Se mitä mieheni sanoo rukouksesta, pitää tosiaan paikkansa. Tunnen oloni hyvin hermostuneeksi, jos rakkaitteni elämä on vaarassa. Kun näin, että katto alkoi täyttyä lahar-mudasta ja että sinne sinkoili lohkareita, sanoin miehelleni: ’Näyttää kuin kaikki toivomme olisi mennyttä.’ Mutta hän rohkaisi minua sanoen: ’Rukoillaan.’”

Nonato jatkaa: ”Neljältä iltapäivällä lahar-virta oli edelleen valtavan voimakas. Suuret kivet iskivät taloon. Laharin kuljettama kiviaines peitti noin puolet katostamme. Aloin miettiä, että kohta tulisi ilta ja kulkeminen olisi hyvin vaikeaa. Siksi päätimme lähteä liikkeelle niin kauan kuin oli valoisaa.

Tein kokeen heittämällä tuolin lahar-mudan sekaan, jotta näkisin, uppoaako se, ja kiipesin jopa sen päälle, mutta se ei uponnut. Otin siksi pitkän parrun, jolla voisin kokeilla mutaa. Etsin sen avulla kohtia, jotka olisivat riittävän kovia kävellä. Siten me ja monet naapurimme saatoimme aloittaa matkamme mudan läpi. Meitä oli yhteensä 26 henkeä.

Suuntasimme kohti erästä kaukana olevaa kattoa, joka oli paljon meidän kattoamme korkeammalla. Parrun avulla etsimme, mihin voisimme mudan seassa astua. Ryömimme kohdissa, jotka olivat vielä hyvin pehmeitä.”

Kyyneleet silmissään Carmen selittää: ”Joissakin paikoissa olimme aivan lahar-virran reunalla, ja meidän täytyi kävellä sivuttain erittäin kapeilla maakaistaleilla. Kerran upposin rintaani myöten ja sanoin miehelleni: ’En pysty jatkamaan. Kuolen.’ Mutta hän sanoi: ’Kyllä sinä pystyt siihen. Nouse ylös.’ Jehovan avulla jatkoimme.”

Nora Mengullo, perheen sukulainen, lisää: ”Kun oli liian pehmeää ryömiä, menimme selällemme ja työnsimme itseämme jaloillamme. Toisinaan upposimme liian syvälle, mutta autoimme vetämään toinen toistamme, erityisesti lapsia.”

Vihdoinkin pelastus!

Nonato jatkaa: ”Kun olimme ryömimässä vaivalloisesti laharin reunaa pitkin, helikopteri lensi ylitsemme ja näki, kuinka suuressa vaarassa olimme – emme katolla vaan keskellä laharia. Eräs seurueeseemme kuuluva nainen piti kahdeksankuista lastaan korkealla siinä toivossa, että pelastajat näkisivät, millaisessa pulassa olimme. He laskeutuivat poimimaan meidät. Annoimme lasten ja naisten mennä ensin, sillä meille kaikille ei ollut tilaa.

Lopulta meidätkin nostettiin ylös ja vietiin evakuointikeskukseen. Siellä olevat ihmiset eivät voineet antaa meille lainkaan vaatteita, vaikka kaikki vaatteemme olivat täynnä laharin mutaa. Kerroin heille, että perheeni ei menisi toisten mukana evakuointialueelle, koska me halusimme mennä valtakunnansalille. Kun pääsimme sinne, saimme heti vaatteita, ruokaa ja muuta apua. Paikalle saapui lisää seurakunnan veljiä, ja hekin auttoivat meitä.”

Carmen jatkaa: ”Vaikka emme voineet odottaa apua muualta, tunsimme, millainen siunaus kristillinen veljesseuramme on.”

Vaikka lahar peitti heidän kotinsa, on ilahduttavaa tietää, että he ja heidän kolme lastaan, Lovely, Charmy ja Charly, samoin kuin kaikki muut tuon alueen Jehovan todistajat selvisivät hengissä tuosta koettelemuksesta.

[Kuvat s. 23]

Garcioiden osittain esiin kaivetun kodin toinen kerros

Nonato Garcian perhe hautautuneen kotinsa edessä