Erään aikakauden loppu – tulevaisuuden toivo?
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN SAKSAN-KIRJEENVAIHTAJALTA
VUOSINA 1987–90 Armeniaa, Ecuadoria, Filippiinejä, Irania, Kiinaa ja Yhdysvaltoja ravistelivat maanjäristykset, jotka olivat voimakkuudeltaan vähintään 6,9 Richterin asteikolla. Noin 70000 ihmistä sai surmansa, ja kymmenettuhannet loukkaantuivat samalla kun sadattuhannet jäivät kodittomiksi. Vahingot nousivat miljardeihin markkoihin.
Yksikään noista järistyksistä ei kuitenkaan järkyttänyt yhtä monen ihmisen elämää – eikä yhtä ankarasti – kuin muuan toinen järistys, joka ravisteli maailmaa samaan aikaan. Se oli poliittinen järistys, joka teki lopun eräästä aikakaudesta. Se muutti siten miljoonien ihmisten tulevaisuuden.
Mikä johti tuohon merkittävään tapaukseen? Mitä jälkiseurauksia siitä olisi?
Glasnost ja perestroika
Mihail Gorbatšov nimitettiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi 11. maaliskuuta 1985. Neuvostokansalaiset samoin kuin useimmat tarkkailijat maailmalla eivät odottaneet, että hänen toimikaudellaan tapahtuisi mitään suuria poliittisia muutoksia.
Vajaa vuosi myöhemmin Arkadi Ševtšenko, Neuvostoliiton ulkoministerin entinen poliittinen neuvonantaja, joka oli työskennellyt viisi vuotta Yhdistyneiden kansakuntien alipääsihteerinä, kirjoitti erityisen tarkkanäköisesti: ”Neuvostoliitto on tienhaarassa. Jollei lähitulevaisuudessa saada helpotusta uhkaaviin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin, sen taloudellinen järjestelmä rapistuu väistämättä vielä entisestään, mikä vaarantaa ennen pitkää jopa sen säilymisen. – – Gorbatšov on selvästikin aloittanut uuden tyylin – – Mutta nähtäväksi jää, aloittaako hänen taloudenhoitonsa uuden aikakauden Neuvostoliitossa. – – Hänellä on edessään lähes ylitsepääsemättömiä ongelmia.”
Gorbatšovin silloinen asema toi hänelle poliittista vaikutusvaltaa, jota hän tarvitsi voidakseen käynnistää neuvostoyhteiskunnassa politiikan, josta hän oli puhunut jo vuonna 1971. Tuo politiikka oli glasnost, joka tarkoittaa ’julkista tietoa’, ja se merkitsi virallista suorapuheisuutta Neuvostoliiton ongelmien suhteen. Se edellytti avoimempaa yhteiskuntaa, jossa neuvostokansalaisilla ja julkisella sanalla olisi enemmän puhevapautta. Glasnost antoi lopultakin mahdollisuuden arvostella julkisesti hallitusta ja joitakin sen toimia.
Gorbatšov oli käyttänyt pitkään myös termiä ”perestroika”, joka tarkoittaa ’uudistamista’. Vuonna 1982 julkaistussa esseessä hän puhui siitä, että maatalouden alalla ovat tarpeen ”sopivat psykologiset uudistukset”.
Tultuaan Neuvostoliiton pääksi Gorbatšov vakuuttui siitä, että myös taloudenhoitoa oli pakko uudistaa. Hän tiesi, ettei se olisi helppoa – se saattaisi olla jopa mahdotonta, jollei sen ohessa tapahtuisi poliittista muutosta.
Se että Gorbatšov toteutti innokkaasti glasnost- ja perestroika-politiikkaa, ei merkinnyt sitä, että hänen aikomuksenaan olisi ollut kommunismin tuhoaminen. Päinvastoin. The Encyclopædia Britannica selittää: ”Hänen päämääränään oli panna alulle vallankumous, jota valvottaisiin ylhäältä käsin. Hän ei halunnut heikentää neuvostoyhteiskuntaa, vaan ainoastaan tehdä siitä tehokkaamman.”
Tämä politiikka sai aikaan sen, että rajoituksia lievennettiin, mikä huolestutti joitakuita Neuvostoliiton johtoon kuuluvia. Samoin oli joidenkin itäblokin maiden johtajien laita. Monet heistä kyllä myönsivät, että talouden uudistaminen oli tarpeen, mutta kaikki eivät olleet yhtä mieltä siitä, että poliittiset muutokset olivat välttämättömiä tai toivottavia.
Gorbatšov ilmoitti kuitenkin itäeurooppalaisille liittolaisilleen, että ne saivat kokeilla vapaasti omaa perestroika-ohjelmaansa. Samalla Gorbatšov varoitti Bulgariaa – ja todellisuudessa myös kaikkia muita itäblokin maita – että tulisi varoa heikentämästä kommunistisen puolueen valta-asemaa, vaikka uudistukset olivatkin tarpeellisia.
Horjunta alkaa
Kommunismin kritisointi sekä Neuvostoliitossa että itäblokin maissa oli lisääntynyt vuosien mittaan. Esimerkiksi unkarilainen, viikoittain ilmestyvä uutislehti HVG (Heti Világgazdaság) oli 1980-luvun alusta saakka kyseenalaistanut voimakkaasti puhdasoppisia kommunistisia näkemyksiä, vaikka se olikin välttänyt arvostelemasta suoraan itse kommunistista puoluetta.
Solidaarisuus, ensimmäinen itäblokin vapaa ammattiyhdistysliike, perustettiin Puolassa vuonna 1980. Sen voitaisiin kuitenkin sanoa saaneen alkunsa jo vuonna 1976, jolloin ryhmä toisinajattelijoita perusti työläisten puolustuskomitealiikkeen. Vuoden 1981 alussa Solidaarisuuteen kuului kymmenisen miljoonaa työläistä. Se vaati taloudellisia uudistuksia ja vapaita vaaleja ja antoi vaatimuksilleen pontta lakkoilemalla aika ajoin. Neuvostoliiton mahdollista väliintuloa pelkäävä Puolan hallitus lakkautti lopulta liikkeen, joka kuitenkin jatkoi toimintaa maan alla. Lakot, joissa vaadittiin hallituksen tunnustusta, johtivat siihen, että liike laillistettiin jälleen vuonna 1989. Kesäkuussa 1989 pidettiin vapaat vaalit, joissa valittiin monia Solidaarisuuden ehdokkaita. Elokuussa Puolassa palveli ensimmäistä kertaa noin 40 vuoteen ei-kommunistinen pääministeri.
Glasnost ja perestroika sekä kommunistista maailmaa vaivaavat ongelmat muotoilivat selvästikin uudelleen koko itäblokkia.
Poliittinen perestroika johtaa vallankumoukseen
”Vuoden 1987 heinäkuuhun saakka”, kirjoittaa Martin McCauley Lontoon yliopistosta, ”kaikki näytti sujuvan niin kuin Mihail Gorbatšov tahtoikin.” Vielä niinkin myöhään kuin kesäkuussa 1988 kommunistisen puolueen 19. puoluekokouksessa Moskovassa Gorbatšovin kerrotaan saaneen ”laajaa, joskin ajoittain laimeaa kannatusta ohjelmilleen”. Oli kuitenkin ilmeistä, että hänellä oli vaikeuksia kommunistisen puolueen ja neuvostohallituksen uudistamisessa.
Vuonna 1988 tehtyjen perustuslain muutosten johdosta silloinen korkein neuvosto voitiin korvata Neuvostoliiton kansanedustajien kongressilla, jonka 2250 jäsentä valittiin vuotta myöhemmin vapailla vaaleilla. Nämä edustajat vuorostaan valitsivat keskuudestaan kaksikamarisen lainsäädäntöelimen, jonka kumpaankin kamariin kuului 271 jäsentä. Boris Jeltsinistä tuli tuon lainsäädäntöelimen huomattava jäsen. Hän alkoi pian puhua siitä, ettei perestroika menestynyt, ja kiinnitti huomion uudistuksiin, jotka olivat hänen mielestään välttämättömiä. Vaikka siis Gorbatšov olikin vuonna 1988 korotettu presidentiksi, asemaan jota hän halusi parantaa ja vahvistaa, häntä vastustettiin jatkuvasti yhä enemmän.
Kaksi supervaltaa, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat, ottivat samanaikaisesti ratkaisevia edistysaskelia vähentääkseen sotavoimia ja lievittääkseen ydinsodan uhkaa. Jokainen tehty sopimus sytytti uudelleen toivon siitä, että saataisiin aikaan maailmanrauha – toiveet olivat niin suuria, että kirjoittaja John Elson totesi syyskuussa 1989: ”Monille kommentoijille 80-luvun viimeiset päivät merkitsevät eräänlaisia jäähyväisiä aseille. Kylmä sota on ilmeisesti lähes ohi; näyttää siltä, että monissa osissa maailmaa tehdään tilaa rauhalle.”
Sitten koitti 9. marraskuuta 1989. Vaikka Berliinin muuri oli noin 28 vuoden jälkeen yhä koskemattomana paikallaan, se avattiin ja se lakkasi yhtäkkiä olemasta idän ja lännen välinen vertauskuvallinen raja-aita. Toinen toisensa jälkeen nopeassa tahdissa Itä-Euroopan maat hylkäsivät sosialistisen hallinnon. Itä-Euroopan muutoksia käsittelevässä kirjassaan David Selbourne sanoi sitä ”yhdeksi historian kaikkein suurimmista vallankumouksista: demokraattiseksi ja pohjimmiltaan antisosialistiseksi vallankumoukseksi, jonka vaikutus jatkuu pitkään sen jälkeen kun sen alullepanijat ja heidän tarkkailijansa ovat kadonneet näyttämöltä.” (Death of the Dark Hero—Eastern Europe, 1987-90.)
Saavutettuaan huippunsa tämä rauhanomainen vallankumous oli nopeasti ohi. Prahassa Tšekkoslovakiassa nähtävissä olevassa kilvessä todettiin lyhyesti: ”Puola – 10 vuotta; Unkari – 10 kuukautta; Itä-Saksa – 10 viikkoa; Tšekkoslovakia – 10 päivää. Ja sitten yhden kauhun viikon jälkeen Romania – 10 tuntia.”
Kylmä sota päättyy
Kirjoittaja Selbourne sanoo: ”Tapa, jolla Itä-Euroopan järjestelmä romahti, oli harvinaisen yhdenmukainen.” Hän lisää sitten: ”Pontimena oli selvästikin se, että Gorbatšov anasti vallan Moskovassa maaliskuussa 1985 ja lopetti ’Brežnevin opin’, mikä riisti Itä-Euroopan hallituksilta kohtalokkain seurauksin luottamuksen Neuvostoliitolta saatavaan apuun ja sen väliintuloon siinä tapauksessa, että syntyisi kansannousuja.”
Eräässä tietosanakirjassa sanotaan, että Gorbatšov oli ”sen loppuvuodesta 1989 ja vuonna 1990 sattuneen tapahtumasarjan tärkein yksittäinen alullepanija, joka muutti Euroopan poliittisen rakenteen ja osoitti, että kylmä sota alkoi olla lopussa”. (The New Encyclopædia Britannica.)
Gorbatšov ei olisi tietenkään voinut yksin lopettaa kylmää sotaa. Se mitä Englannin pääministeri Margaret Thatcher sanoi tavattuaan hänet ensimmäistä kertaa, antoi vihjeen siitä, mitä kohta tapahtuisi: ”Pidän herra Gorbatšovista. Yhteistyömme sujuu.” Lisäksi koska Thatcherin ja Yhdysvaltain presidentin Reaganin välillä vallitsi ainutlaatuinen henkilökohtainen suhde, Thatcher sai Reaganin vakuuttumaan siitä, että oli viisasta olla yhteistyössä Gorbatšovin kanssa. Gail Sheehy, joka on kirjoittanut Gorbatšovia käsittelevän kirjan, toteaa: ”Thatcher saattoi onnitella itseään siitä, että hän oli ’todellakin Reaganin ja Gorbatšovin välisen suhteen kummi’.” (Gorbachev—The Making of the Man Who Shook the World.)
Kuten historian kuluessa on usein käynyt, avainhenkilöt olivat olleet paikalla oikeaan aikaan vaikuttamassa muutoksiin, joita ei ehkä muutoin olisi tapahtunut.
Synkkiä pilviä taivaanrannalla
Juuri kun itä ja länsi iloitsivat siitä, että kylmä sota oli päättymässä, muualle nousi uhkaavia pilviä. Maailma ei osoittanut merkittävää kiinnostusta kuullessaan vuonna 1988 Afrikasta, että useat tuhannet burundilaiset olivat saaneet surmansa, kun etnisten ryhmien välillä oli puhjennut väkivaltaisuuksia. Ja huomiota kiinnitettiin tuskin lainkaan huhtikuussa 1989 Jugoslaviasta tulleisiin uutisiin, joiden mukaan siellä olivat puhjenneet pahimmat etnisten ryhmien väliset väkivaltaisuudet sitten vuoden 1945. Samaan aikaan suurempi vapaus, joka oli ilmeistä Neuvostoliitossa, johti laajoihin sisäisiin levottomuuksiin. Jotkin tasavallat jopa uskaltautuivat tavoittelemaan itsenäisyyttä.
Elokuussa 1990 Irakin joukot lähtivät kohti Kuwaitia ja miehittivät sen 12 tunnissa. Samalla kun saksalaiset vajaa vuosi Berliinin muurin kaatumisen jälkeen juhlivat Saksojen yhdistymistä, Irakin presidentti kerskui: ”Kuwait kuuluu Irakille, emmekä milloinkaan luovu siitä, vaikka meidän täytyisi taistella siitä tuhat vuotta.” Marraskuussa Yhdistyneet kansakunnat puuttui tilanteeseen ja uhkasi ryhtyä sotatoimiin, jollei Irak vetäytyisi Kuwaitista. Maailma hoippui jälleen mahdollisen katastrofin partaalla, ja peruskysymyksenä oli öljyvarojen valvonta.
Sammuisivatko siis ne rauhan ja turvallisuuden toiveet, joita kylmän sodan päättyminen oli synnyttänyt, ennen kuin ne ehtisivät toteutua? Lue tästä seuraavan numeromme kirjoituksesta ”’Uusi maailmanjärjestys’ – horjuvat ensiaskeleet”.
[Kuva s. 15]
Berliinin muuri lakkasi yllättäen olemasta idän ja lännen välinen vertauskuvallinen raja-aita
[Kuvan lähdemerkintä s. 12]
Gorbatšov (vasemmalla) ja Reagan: Robert/Sipa Press