Miksi monet lajit ovat uhanalaisia

LAJEJA kuolee sukupuuttoon monista eri syistä. Kiinnitämme nyt huomiomme kolmeen huomattavimpaan syyhyn. Kaksi niistä menee välillisesti ja yksi suoraan ihmisten tilille.

Elinympäristön tuhoutuminen

Elinympäristön tuhoutuminen myötävaikuttaa suuresti siihen, että jonkin lajin yksilömäärä alkaa vähentyä. Kirja The Atlas of Endangered Species luokittelee tämän paitsi ”pahimmaksi uhaksi” myös ”vaikeimmin ehkäistävissä olevaksi” uhaksi. Nopeana jatkuva maailman väestönkasvu pakottaa ihmiset ottamaan käyttöönsä yhä enemmän sellaista maata, joka aiemmin oli luonnonvaraisten eläinten ja kasvien kotina. Huomattavana esimerkkinä tästä ovat maailman sademetsät.

”Neljänkymmenen vuoden kuluttua ei enää ole sademetsiä”, kuuluu synkkä arvio, joka kohdistaa huomiomme siihen, mitä monet pitävät valitettavana arvokkaitten resurssien menetyksenä. Lähes neljäsosa kaikista länsimaissa tunnetuista lääkkeistä on näet peräisin trooppisten sademetsien kasveista. Sademetsät peittävät vain noin 7 prosenttia planeettamme maa-alasta, mutta silti niissä elää 80 prosenttia maailman maakasvillisuudesta.

Metsänhakkuut ja muuttuvat maanviljelystavat riistävät Länsi-Afrikan sademetsistä niiden rikkaan puuperinnön. Metsän hävitys on muuttanut Intian niemimaalla jopa sääoloja, niin että joillakin seuduilla saadaan nykyään aiempaa vähemmän sateita ja muualla syntyy tulvia.

Kun ihminen kaataa puita raivatessaan maata maataloudelle, kasvit, nisäkkäät, linnut, matelijat ja hyönteiset kuolevat toinen toisensa jälkeen. Harvardin yliopiston professori Edward Wilson on arvioinut metsien pienenevän prosentin verran vuodessa, ja tästä on väistämättä seurauksena se, että tuhannet lajit häviävät lopulta sukupuuttoon. Monien lajien pelätään katoavan jo ennen kuin niille on edes annettu tieteellistä nimeä.

Tilanne on samantapainen maailman suomailla, toisessa uhanalaisessa elinympäristössä. Rakentajat kuivattavat näitä alueita voidakseen rakentaa niille taloja, tai maanviljelijät muuttavat niitä peltomaiksi. Viimeksi kuluneitten sadan vuoden aikana on Euroopan kuivista niityistä otettu 90 prosenttia maatalouskäyttöön. Laidunmaitten vähentyminen on johtanut Englannissa siihen, että laulurastaitten määrä on pudonnut siellä 20 vuodessa 64 prosenttia.

Vaikka viikkolehti Time kutsuukin Madagaskarin saarta ”geologiseksi Nooan arkiksi”, sen runsas, monipuolinen eläin- ja kasvikunta on uhanalaisena. Kun väestö ja valtion ulkomainen velka kasvavat, kasvaa myös se paine, joka pakottaa saaren asukkaat muuttamaan metsiä riisivainioiksi. Koska kullanvärisen bambumakin elinympäristöstä on 20 vuodessa hävinnyt kolme neljäsosaa, tästä lajista on jäljellä enää 400 yksilöä.

Ihmisen radikaalisti muuttunut maankäyttö epäilemättä köyhdyttää alkuperäisluontoa paikallisesti. Vielä yhtenä esimerkkinä ovat polynesialaiset, jotka saapuivat Havaijisaarille 1600 vuotta sitten. Heidän toimiensa vuoksi on 35 lintulajia kadonnut sukupuuttoon.

Ensimmäiset uudisasukkaat toivat Australiaan ja Uuteen-Seelantiin kotikissoja, ja jotkin niistä villiintyivät. New Scientist -⁠tiedelehden mukaan nämä villiintyneet kissat saalistavat nykyään 64:ää kotoperäistä australialaista nisäkäslajia. Yhdessä Euroopasta tuotujen kettujen kanssa ne käyvät uhanalaisten eläinkantojen kimppuun.

Suora hyökkäys

Metsästäminen ei ole uusi ilmiö. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Raamattu kertoo kapinallisesta Nimrodista, metsästäjästä, joka eli yli 4000 vuotta sitten. Vaikka hänestä ei kerrotakaan, että hän olisi hävittänyt kokonaisia lajeja, hän kuitenkin oli pelottava metsästyksen harjoittaja. (1. Mooseksen kirja 10:​9.)

Vuosisatojen kuluessa metsästäjät ovat hävittäneet leijonat Kreikasta ja Mesopotamiasta, virtahevot Nubiasta, norsut Pohjois-Afrikasta, karhut ja majavat Brittein saarilta ja alkuhärät Itä-Euroopasta. ”1870- ja 1880-luvuilla metsästäjät tappoivat yksistään Itä-Afrikassa neljännesmiljoona norsua”, kertoo Englannin yleisradion BBC:n ohjelmalehti Radio Times. ”Puoli vuosisataa Afrikka kaikui pyssyjen paukkeesta kuuluisuuksien, rikkaitten ja arvohenkilöitten ampuessa norsuja, sarvikuonoja, kirahveja, suuria kissaeläimiä ja mitä tahansa muuta sellaista, minkä he sattuivat saamaan tähtäimeensä. – – Se, mikä nykyisin tuntuu suorastaan pöyristyttävältä, oli siihen aikaan täysin hyväksyttävää käyttäytymistä.”

Tarkastellaanpa uudelleen uljaan tiikerin tilannetta. 1980-luvulla tehdyt eläintenlaskennat osoittivat suojelutoimien tuottaneen tulosta. ”Todellisuus oli kuitenkin aivan toisennäköinen”, toteaa Britannica-tietosanakirjayhtiön vuosikirja 1995 Britannica Book of the Year. ”Tarkemmissa laskennoissa paljastui, että aiemmin tehtyjen laskentojen lukuja olivat suurennelleet virkailijat, jotka joko olivat samassa juonessa salametsästäjien kanssa tai halusivat vain tehdä vaikutuksen esimiehiinsä. – – Tiikerinosien salakauppa kukoisti, samalla kun niiden vähentynyt tarjonta hilasi hintoja aina vain korkeammalle.” Niinpä arviot siperiantiikerin arvosta vaihtelivat vuonna 1995 Suomen rahassa laskettuna noin 40000 markasta 100000 markkaan – ei vain sen erittäin arvokkaan turkin takia, vaan myös sen luitten, silmien, viiksien, hampaitten, sisäelinten ja sukupuolielinten takia, joita kaikkia aasialainen kansanlääkintä pitää suuressa arvossa.

Norsunluulla, sarvikuononsarvilla, tiikerintaljoilla ja muilla eläinten osilla käytävä kauppa on nykyään miljardien dollarien arvoista mustan pörssin liiketoimintaa, ja ainoastaan huumeitten salakuljetus on arvoltaan suurempaa, toteaa viikkolehti Time. Eikä se rajoitu vain suuriin nisäkkäisiin. Kun kiinalainen kansanlääkintä käytti vuonna 1994 huikeat 20 miljoonaa merihevosta, merihevossaaliitten kerrottiin pienentyneen joissakin osissa Kaakkois-Aasiaa kahdessa vuodessa 60 prosenttia.

Ei ole vaikea tunnistaa syyllistä, kun jokin laji on metsästetty sukupuuttoon. Miten on sitten keräilijöitten laita? Brasiliasta kerrotaan, että mustan pörssin kauppias voi saada siellä eräästä uhanalaisesta, kullanvärisestä arapapukaijasta 500 dollaria, mutta kun hän myy sen ulkomaille, hän saa tämän summan lähes nelinkertaisena.

Sodat sivuilmiöineen sekä kasvavat pakolaisjoukot yhdessä syntyvyyden kasvun, saastumisen lisääntymisen ja jopa turismin kanssa ovat vaaraksi uhanalaisille lajeille. Turistit, jotka käyvät sankoin joukoin tutustumassa delfiineihin, vahingoittavat niitä moottoriveneillään, ja heidän veneittensä aiheuttama vedenalainen melu voi häiritä delfiinien herkkää kaikusuunnistusjärjestelmää.

Tämän murheellisen, ihmisen aiheuttamista vahingoista kertovan luettelon jälkeen tekee ehkä mieli kysyä: mitä luonnonsuojelijat tekevät nykyään uhanalaisten lajien suojelemiseksi ja miten he ovat onnistuneet siinä?

[Kuva s. 6]

Kasvit, nisäkkäät, linnut, matelijat ja hyönteiset kuolevat toinen toisensa jälkeen, kun ihminen kaataa puita