Taistelu rikollisuuden lopettamiseksi

”NUORET pitävät ikävystymistä nuorisorikollisuuden tärkeimpänä syynä”, ilmoitti suuri englantilainen sanomalehti eräässä otsikossaan. ”Rikollisuuden kasvusta syytetään riitaisaa perhe-elämää”, sanoi eräs toinen sanomalehti. Kolmas lehti totesi: ”Riippuvuusongelmat ’aiheuttavat tuhatmäärin rikoksia’.” Aikakauslehti Philippine Panorama on arvioinut, että Manilassa on 75 prosenttia kaikista väkivaltarikoksista huumeidenkäyttäjien tekemiä.

Muutkin tekijät voivat osaltaan aiheuttaa rikollista käyttäytymistä. ”Se, että köyhyyttä ja suurta vaurautta esiintyy rinnakkain”, on Nigerian poliisiylitarkastajan mukaan yksi tekijä. On viitattu myös tovereitten painostukseen ja heikkoihin työnsaantimahdollisuuksiin, ankarien oikeusseuraamusten puuttumiseen, perhearvojen yleiseen luhistumiseen, kunnioituksen puutteeseen esivaltaa ja lakia kohtaan sekä väkivallan liialliseen esiintymiseen elokuvissa ja videoissa.

Yksi tekijä on tämä: moni ei enää usko siihen, että rikos ei kannata. Eräs sosiologi italialaisesta Bolognan yliopistosta totesi, että monien vuosien ajan ”poliisille ilmoitettujen varkauksien määrä ja niistä tuomittujen määrä ovat menneet vastakkaisiin suuntiin”. Hänen mukaansa ”tuomioitten määrä suhteessa poliisille ilmoitettujen varkauksien kokonaismäärään on laskenut 50 prosentista 0,7 prosenttiin”.

Valitettavasti se, mitä tietosanakirja The New Encyclopædia Britannica sanoo, on totta: ”Rikollisuuden lisääntyminen näyttää olevan tunnusomaista kaikille nykyajan teollisuusyhteiskunnille, eikä lainsäädännön tai kriminaalipolitiikan kehityksellä voida osoittaa olleen merkittävää vaikutusta tähän ongelmaan. – – Ei ole syytä olettaa, että rikosluvut eivät vastaisuudessakin kasvaisi nykyajan kaupunkimaistuneessa yhteiskunnassa, missä taloudellinen kasvu ja henkilökohtainen menestyminen ovat vallitsevia arvoja.”

Onko tällainen näkemys liian pessimistinen?

Onko tilanne tosiaankin näin huono? Eivätkö tiedot kerro sellaista, että rikollisuus olisi joissakin paikoin vähentynyt? Pitää paikkansa, mutta tilastot voivat olla harhaan johtavia. Rikollisuuden kerrottiin vähentyneen esimerkiksi Filippiineillä 20 prosenttia sen jälkeen, kun siellä oli tullut voimaan ampuma-asekielto. Asiaweek-lehden mukaan eräs viranomainen on kuitenkin sitä mieltä, että autovarkaat ja pankkirosvot olivat lopettaneet autojen varastamisen ja pankkien ryöstämisen ja ”alkaneet kidnapata ihmisiä”. Se, että pankkiryöstöjä ja autovarkauksia tehtiin vähemmän, alensi rikosten kokonaismäärää, mutta kidnappausten nelinkertaistuminen teki tämän vähennyksen melko lailla merkityksettömäksi.

Aikakauslehti HVG kertoi Unkarin tilanteesta: ”Vuoden 1993 alkupuoliskoon verrattuna rikosluvut ovat alentuneet 6,2 prosenttia. Poliisi unohti kuitenkin mainita sen, että vähennys – – johtuu ennen muuta hallinnollisista muutoksista.” Sitä rahamääräistä rajaa, jonka perusteella poliisi aiemmin kirjasi varkaus-, petos- ja ilkivaltatapaukset, oli nostettu 250 prosenttia. Se ei näin ollen enää kirjaa sellaisia omaisuusrikoksia, joiden rahallinen arvo jää alle tämän rajan. Koska kolme neljäsosaa kaikista tuon maan rikoksista on omaisuusrikoksia, rikollisuuden vähentyminen on tuskin ollut todellista.

Rikollisuudesta on eittämättä vaikea esittää tarkkoja lukuja. Yksi syy on se, että monet rikokset jäävät ilmoittamatta – joissakin rikoslajeissa kenties jopa 90 prosenttia. Sen todisteleminen, onko rikollisuus vähentynyt vai lisääntynyt, on itse asiassa merkityksetöntä. Ihmiset kaipaavat rikollisuuden poistamista, eivät vain sen vähentämistä.

Hallitusten yrityksiä

Eräs Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1990 tekemä tutkimus osoitti, että kun teollisuusmaat käyttävät vuosibudjetistaan keskimäärin 2–3 prosenttia rikollisuuden ehkäisemiseen, niin kehitysmaitten siihen käyttämä osuus on vielä suurempi, keskimäärin 9–14 prosenttia. Joissakin paikoin on poliisien määrän lisääminen ja heidän varustuksensa parantaminen noussut päällimmäiseksi. Se on kuitenkin tuottanut vaihtelevia tuloksia. Unkarissa jotkut kansalaiset valittavat: ”Rikollisten kiinni ottamiseen poliiseja ei ole koskaan tarpeeksi, vaikka liikennerikkomusten kiinni ottamiseen heitä kyllä aina riittää.”

Monet hallitukset ovat nähneet viime aikoina välttämättömäksi tiukentaa rikoslakejaan. Esimerkiksi Time-viikkolehden mukaan ”kidnappausten jatkuva lisääntyminen Latinalaisessa Amerikassa” on saanut sikäläiset hallitukset säätämään lakeja, jotka ovat ”yhtaikaa voimakkaita ja tehottomia – –”. Lehti myöntää, että ”on eri asia säätää lakeja kuin soveltaa niitä”.

Englannissa oli vuonna 1992 arviolta yli 100000 naapuriavun käyttöön perustuvaa vartiointijärjestelmää, joiden piirissä oli ainakin neljä miljoonaa kotia. Samantapaisia järjestelmiä alettiin käyttää Australiassa 1980-luvun puolivälissä. Niiden tavoitteena on Australian rikostutkimusinstituutin mukaan vähentää rikollisuutta ”lisäämällä kansalaisten valppautta yleisen turvallisuuden suhteen, parantamalla asukkaitten asenteita ja käyttäytymistä, kun on kysymys lähiympäristössä tehtyjen rikosten ja siinä havaittujen epäilyttävien tapahtumien ilmoittamisesta poliisille, sekä vähentämällä suojattomuutta rikollisuutta vastaan omaisuuden merkitsemisen ja tehokkaitten turvalaitteiden asentamisen avulla”.

Joissakin paikoin liikerakennuksia valvotaan poliisiasemilta käsin kaapelitelevision avulla. Poliisi, pankit ja myymälät käyttävät videokameroita rikosten ehkäisemiseen ja lainrikkojien tunnistamiseen.

Nigeriassa poliisilla on maanteitten varsilla tarkastusasemia ryöstäjien ja autovarkaitten kiinni ottamiseksi. Nigerian hallitus on perustanut talousrikoksiin erikoistuneen työryhmän taistelemaan petoksia vastaan. Poliisin ja paikallisten asukkaitten välisiä suhteita hoitamaan on perustettu yhdyskuntien johtohenkilöistä koostuvia komiteoita, jotka ilmoittavat poliisille rikollisesta toiminnasta ja ihmisistä, joiden käyttäytyminen tuntuu epäilyttävältä.

Filippiineillä kävijät panevat merkille sen, että asuntoja ei yleensä jätetä ilman vartijaa ja että monilla ihmisillä on vahtikoiria. Liikemiehillä on yksityisiä turvamiehiä huolehtimassa heidän liikeyritystensä turvallisuudesta. Esimerkiksi autojen murtohälyttimet menevät hyvin kaupaksi. Ne, joilla on siihen varaa, vetäytyvät joko sellaisille pientaloalueille tai sellaisiin kerrostaloihin, jotka ovat tiukasti vartioituja.

Lontoossa ilmestyvä sanomalehti The Independent selitti: ”Sitä mukaa kuin luottamus oikeusjärjestelmään heikkenee, alkavat yhä useammat kansalaiset organisoida omien yhdyskuntiensa puolustusta.” Entistä useammat ihmiset aseistautuvat. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on arvioitu, että siellä on joka toisessa taloudessa vähintään yksi ampuma-ase.

Hallitukset kehittelevät kaiken aikaa uusia menetelmiä taisteluunsa rikollisuutta vastaan. V. Vsevolodov Ukrainan sisäasiain akatemiasta kuitenkin sanoo YK:n tietolähteisiin viitaten, että niin monet lahjakkaat ihmiset ovat löytäneet ”epätavallisia menetelmiä rikollisen toiminnan harjoittamiseen”, ettei ”poliisien koulutus” pysy kehityksen tasalla. Nokkelat rikolliset kanavoivat valtavat määrät rahaa liikeyrityksiin ja sosiaalipalveluihin, sulautuvat yhteiskuntaan ja ”hankkivat itselleen korkean yhteiskunnallisen aseman”.

Luottamuksen heikkeneminen

Joissakin maissa ovat yhä useammat ihmiset alkaneet uskoa jopa siihen, että itse hallitus on osa rikollisuuden ongelmaa. Aikakauslehti Asiaweek lainasi erään rikollisuudentorjuntayksikön johtajan sanoja: ”Noin 90 prosenttia niistä rikoksesta epäillyistä, jotka me pidätämme, on joko poliiseja tai sotilaita.” Olivatpa tällaiset tiedot tosia tai eivät, ne saivat yhden lainsäätäjän sanomaan mielipiteenään: ”Jos ne, jotka ovat vannoneet puolustavansa lakia, ovat itse lainrikkojia, asiat ovat huonosti yhteiskunnassamme.”

Lahjusskandaalit, joihin on sekaantunut korkeita virkamiehiä, ovat horjuttaneet hallituksia eri osissa maailmaa, mikä entisestään heikentää kansalaisten luottamusta. Sen lisäksi että ihmiset ovat menettäneet luottamuksensa hallitusten kykyyn hillitä rikollisuutta, he epäilevät nyt, haluavatko ne todella hillitä sitä. Eräs pedagogi kysyikin: ”Miten tällaiset viranomaiset voisivat nykyään taistella rikollisuutta vastaan, kun he itse ovat kaulaansa myöten siinä mukana?”

Hallitukset tulevat ja hallitukset menevät, mutta rikollisuus on ja pysyy. Hyvin lähellä on kuitenkin se aika, jolloin ei enää ole rikollisuutta!

[Kuvat s. 7]

Keinoja rikollisuuden estämiseen: kaapelitelevisiokamera ja kuvaruutu, murtosuojakalterit sekä vartija koulutettuine koirineen

[Kuva s. 8]

Rikollisuus vangitsee ihmisiä heidän omien oviensa taakse