Kylvetään kyynelin, korjataan iloiten

”NAUTI eläkevuosistasi aurinkoisessa Espanjassa!” Miljoonat eurooppalaiset ovat tarttuneet tähän houkuttelevaan tarjoukseen ja muuttaneet sinne. Kun täytin 59 vuotta, minäkin päätin myydä kaiken ja muuttaa Englannista Espanjaan, mutta minä etsin jotain enemmän kuin auringonpaistetta ja joutenoloa.

Valitsin asuinpaikakseni Santiago de Compostelan, yhden Espanjan sateisimmista kaupungeista, koska päämääränäni oli pikemminkin toimia kokoaikaisena sananpalvelijana kuin loikoa auringossa. Olin 22 vuotta aiemmin joutunut olosuhteiden pakosta jättämään evankelioimispalveluksen Espanjassa, jonne olin muuttanut, koska siellä oli tarvittu apua tässä palveluksessa. Olin aina aikonut palata takaisin, ja nyt se vihdoin onnistui.

Sopeutuminen ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin olin kuvitellut. Ensimmäinen kuukausi oli yhtä painajaista! En muista, että olisin eläessäni tuntenut itseäni niin väsyneeksi. Asuin viidennessä kerroksessa, eikä talossa ollut hissiä. Joka päivä raahustin ylös ja alas pitkin Santiagon mäkisiä katuja ja kiipesin lukemattomia rappusia, kun pyrin saarnaamaan hyvää uutista mahdollisimman monelle ihmiselle. Tuon näännyttävän kuukauden jälkeen mieltäni alkoivat vaivata epäilykset. Olinko tehnyt oikean ratkaisun? Olinko yksinkertaisesti liian vanha tämänkaltaiseen toimintaan?

Toisena kuukautena huomasin kuitenkin voimieni palautuvan. Sain uutta puhtia vähän niin kuin pitkänmatkanjuoksija. Itse asiassa astuin yhteen elämäni onnellisimmista jaksoista. Kylvettyäni vuosia kyynelin aloin kokea korjaamisesta saatavaa iloa (Psalmit 126:​5). Annahan kun kerron.

Ilon aikaa

Vaimoni Pat ja minä muutimme Espanjaan vuonna 1961. Siihen aikaan Jehovan todistajien sananpalvelus ei ollut siellä virallisesti tunnustettua. Saarnaamisalueemme oli kuitenkin aurinkoinen Sevillan kaupunki, jossa saarnaamistyöhön osallistui vain suunnilleen 25 henkeä.

Ollessamme eräänä päivänä palveluksessa puhuin ranskalaisen miehen kanssa, joka maalasi taloa. Seuraavana päivänä muuan rouva tuli vaimoni ja minun luo ja kysyi, olimmeko puhuneet eräälle maalarille edellisenä päivänä. Hän sanoi, että tuo mies oli hänen miehensä Francisco. Mies oli kuvaillut meidät vaimolleen niin tarkasti, että tämä kykeni tunnistamaan meidät oitis. ”Hän on nyt kotona, jos haluatte käydä hänen luonaan”, rouva kertoi meille.

Otimme viipymättä kutsun vastaan, ja ennen pitkää koko perhe tutki Raamattua kanssamme. Hieman myöhemmin Francisco palasi Ranskaan taloudellisista syistä. Olimme huolissamme. Katkeaisivatko hänen yhteytensä todistajiin? Pian hänen lähtönsä jälkeen saimme kuitenkin häneltä kirjeen, joka hälvensi huolemme. Hän sanoi, että hänen uusi esimiehensä oli tiedustellut häneltä, kuinka monta uskontoa Espanjassa oli.

”Tuota, niitä on kaksi: katolilaiset ja protestantit”, Francisco vastasi varovaisesti. Koska työtämme ei ollut vielä laillistettu, hän piti viisaana olla sanomatta enempää.

”Oletko varma?” esimies kysyi.

”No, oikeastaan niitä on kolme”, Francisco vastasi, ”ja minä kuulun siihen kolmanteen – Jehovan todistajiin.”

”Sehän on vallan mainiota”, esimies sanoi. ”Minä olen palvelijana seurakunnassasi!” Samana iltana Francisco oli Jehovan todistajien kokouksessa.

Vuonna 1963 meidät siirrettiin Sevillasta Valenciaan ja pian sen jälkeen Barcelonaan. Siellä minua valmennettiin matkapalvelijaksi. Sitten meidät lähetettiin takaisin Valenciaan palvelemaan matkatyössä tuolla alueella. Mutta kun olimme viettäneet pari vuotta tällä ihastuttavalla palveluksen saralla, Patilla alkoi olla vaikeuksia pysyä tasapainossa. Pian hän ei päässyt kunnolla kävelemään. Näin alkoi aika, jolloin ’kylvimme kyynelin’ (Psalmit 126:​5).

Kyynelten aika

Lähdimme vastahakoisesti Espanjasta Englantiin saamaan lääkärinhoitoa. Mikä oli aiheuttanut Patin oireet? Multippeliskleroosi eli MS-tauti, rappeuttava sairaus, joka vähitellen vammauttaa ihmistä yhä enemmän. Joidenkin oireiden ja niihin liittyvien ongelmien vuoksi sairaus voi aikanaan johtaa kuolemaan.

Meidän oli erittäin vaikeaa sopeuttaa elämämme tähän sairauteen ja oppia tulemaan sen kanssa toimeen. Mutta kaiken tämän avulla opimme seuraavien psalmistan sanojen pitävän paikkansa: ”Jehova itse tukee häntä [jokaista joka osoittaa huomiota alhaiselle] tautivuoteessa.” (Psalmit 41:​3.)

Noin kymmenen vuoden ajan muutimme asunnosta toiseen. Pat oli hyvin herkkä melulle, ja yritimme löytää asuinpaikan, joka olisi hänelle ihanteellinen, mutta tajusimme viimein, että se oli mahdotonta. Patin täytyi tottua käyttämään pyörätuolia. Vaikka hän pystyi laittamaan ruokaa ja suoriutumaan monista muista askareista, hän oli masentunut, koska hänen liikkumisensa oli hyvin rajallista. Tämä fyysinen vammaisuus aiheutti hänelle jatkuvasti henkistä painetta, koska hän oli ollut hyvin aktiivinen ihminen.

Voimaa kyynelten keskellä

Opin auttamaan Patia nousemaan, istumaan, pukeutumaan, peseytymään ja pääsemään sänkyyn ja pois siitä. Oli todella haastavaa käydä säännöllisesti kristillisissä kokouksissa. Meillä oli kova työ saada itsemme valmiiksi. Mutta tiesimme, että ainoa keino pysyä hengellisesti vahvana oli pysyä kristittyjen veljiemme yhteydessä.

Yksitoista vuotta huolehdin Patista kotona samalla kun tein suunnittelutöitä päivisin. Lopulta kävi selväksi, että hän tarvitsi huonontuneen terveytensä vuoksi erikoishoitoa, jota minä en voinut antaa. Niinpä hän oli arkipäivät sairaalassa ja minä huolehdin hänestä viikonloppuisin kotona.

Joka sunnuntai lounaan jälkeen vein Patin esitelmään ja Vartiotornin tutkisteluun, jotka siinä vaiheessa olivat ainoat kokoukset, joihin hän pääsi tulemaan. Sen jälkeen vein hänet takaisin sairaalaan. Tämä päiväohjelma oli minusta hyvin uuvuttava, mutta se oli vaivan arvoinen, koska se piti Patin hengellisesti vahvana. Silloin tällöin ihmettelin, kuinka kauan jaksaisin sitä, mutta Jehova antoi minulle voimaa jatkaa. Lauantaiaamuisin vein aina ryhmän saarnaamistyöhön, ennen kuin hain Patin sairaalasta. Huomasin, että tänä traumaattisena aikana kristilliset tottumukseni auttoivat minua jatkamaan eteenpäin.

Samanaikaisesti Pat saarnasi hyvää uutista parhaansa mukaan. Sairaalassa hän sai aloittaa kaksi raamatuntutkistelua hänestä huolehtiville hoitajille. Toinen heistä, Hazel, edistyi niin pitkälle, että vihkiytyi Jehovalle. Valitettavasti Pat ei päässyt Hazelin kastetilaisuuteen, sillä hän kuoli vähän ennen sitä, 8. heinäkuuta 1987.

Patin kuolema tiesi sekä helpotusta että surua. Oli helpotus nähdä hänen kärsimystensä loppuvan, mutta olin surun murtama menetettyäni toverini. Hänen kuolemansa jätti suunnattoman tyhjiön.

Uusi ilonaihe

Niin oudolta kuin se voi kuulostaakin, Pat ja minä olimme jo päättäneet, mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä. Koska tiesimme molemmat, että hänen elämänsä läheni loppuaan, keskustelimme siitä, miten voisin parhaiten palvella Jehovaa hänen kuolemansa jälkeen. Päätimme yhdessä, että minun pitäisi palata Espanjaan, alueelle, jolta olimme joutuneet lähtemään.

Kolme kuukautta Patin kuoleman jälkeen matkustin Jehovan todistajien Espanjan-haaratoimistoon saadakseni selville, missä minun olisi parasta palvella. Sain määräyksen lähteä erikoistienraivaajaksi ikivanhaan, sateiseen Santiago de Compostelan kaupunkiin.

Ei aikaakaan, kun sain haaratoimistosta viestin, jossa oli Maximino-nimisen kiinnostuneen miehen osoite. Kolmen viikon yrittämisen jälkeen tapasin hänet viimein kotoa. Maximino, joka siivosi paikallisessa sairaalassa, oli saanut traktaatin Elämä rauhaisassa uudessa maailmassa ja pyytänyt sitten kirjaa Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä.a Kun kävin hänen luonaan, hän oli lukenut kirjan jo kolmeen kertaan. Hän pyyteli anteeksi sitä, ettei ollut lukenut Raamattua paljonkaan – ”vanhan osan” vain kerran ja ”uuden osan” kahdesti. Hän oli tehnyt kaiken tämän sillä välin, kun hän oli odottanut jonkun tulevan hänen luokseen.

Lisäksi hän kertoi minulle, että hän oli mennyt valtakunnansalille aikomuksenaan tulla kokoukseemme. Hän ei kuitenkaan ollut mennyt kokouspaikkaan sisälle, koska hän oli hyvin ujo. Aloin tutkia hänen kanssaan Raamattua, ja hän tuli kokouksiin vielä samalla viikolla. Hän imi totuutta, mutta hänen oli todella vaikea voittaa riippuvuuttaan tupakasta. Jehovan avulla hän lopulta pystyi jättämään tupakoinnin, ja nykyään hän on kastettu todistaja.

Lisää iloa, lisää kyyneliä

Vain vuoden päästä siitä, kun olin palannut Espanjaan, minua pyydettiin jälleen palvelemaan matkavalvojana. Mutta ennen kuin aloin palvella tuossa tehtävässä, elämässäni tapahtui odottamaton käänne. Tapasin Paquita-nimisen tienraivaajan, joka palveli lähellä Santiagoa. Hän oli leski, ja hän oli ollut kokoaikaisessa sananpalveluksessa useita vuosia. Totesimme pian, että meillä oli paljon yhteistä. Vuonna 1990, vain puoli vuotta siitä kun aloitin matkatyön, avioiduimme – yksi ilonaihe jälleen.

Paquita oli minun tavallani ’kylvänyt kyynelin’. Hänen ensimmäinen tehtävänsä erikoistienraivaajana oli alkanut traagisesti. Ollessaan kuljettamassa huonekaluja Orenseen, heidän uuteen kotipaikkaansa, hänen miehensä oli kuollut auto-onnettomuudessa – vastaan tuleva kuorma-auto oli tullut hänen kaistalleen. Paquita ja hänen kymmenvuotias tyttärensä olivat jo Orensessa, kun he saivat viestin hänen kuolemastaan. Tästä järkyttävästä menetyksestä huolimatta Paquita alkoi kaksi päivää hautajaisten jälkeen toimia tehtävässään suunnitelmien mukaan.

Vuosien ajan Paquita jatkoi kokoaikaista palvelusta. Sitten tapahtui jälleen jotain traagista. Hänen tyttärensäkin, joka oli silloin 23-vuotias, sai surmansa auto-onnettomuudessa. Se aiheutti hänelle suurta tuskaa, ja hän suri pitkään. Kuten aiemminkin, hänen kristilliset tottumuksensa ja kristittyjen tovereidensa tuki vaikuttivat ratkaisevasti hänen toipumiseensa. Tutustuin Paquitaan vuonna 1989, vain kaksi vuotta hänen tyttärensä kuoleman jälkeen.

Siitä lähtien, kun avioiduimme vuonna 1990, olemme palvelleet matkatyössä Espanjassa. Vaikka nämä muutamat viime vuodet ovat olleet elämämme tyydyttävintä aikaa, emme surkuttele, että olemme joutuneet kestämään koettelemuksia. Olemme vakuuttuneita siitä, että niillä on ollut meihin myönteinen vaikutus (Jaakobin kirje 1:​2–4).

Asioita joita olen oppinut

Uskon että ankarimmissakin koettelemuksissa on myönteiset puolensa, koska niistä voi oppia jotain. Ennen kaikkea koettelemukset ovat opettaneet minulle, kuinka tärkeää on empatia, kristitylle valvojalle olennaisen tärkeä ominaisuus. Esimerkiksi puhuin hiljakkoin erään kristityn veljen kanssa, jolla on vammainen poika. Ymmärsin täysin, kuinka paljon hän ponnisteli joka viikko saadakseen tuotua poikansa kaikkiin kokouksiin. Keskustelumme jälkeen hän kiitti minua ja sanoi, että ensimmäistä kertaa joku oli todella ymmärtänyt, millaisia vaikeuksia hän ja hänen vaimonsa kohtasivat.

Toinen tärkeä asia, jonka olen oppinut, on luottamus Jehovaan. Kun kaikki menee hyvin, olemme ehkä taipuvaisia luottamaan omiin voimiimme ja kykyihimme. Mutta kun jokin ankara koettelemus jatkuu vuodesta toiseen eikä sitä jaksa kestää omin voimin, silloin oppii luottamaan Jehovaan (Psalmit 55:​22). Jumalan auttavan käden ansiosta olen jaksanut jatkaa eteenpäin.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikki olisi aina ollut ruusuilla tanssimista. Täytyy myöntää, että ensimmäisen vaimoni sairauden aikana olin toisinaan vihainen ja turhautunut tilanteeni takia, varsinkin kun olin väsynyt. Jälkeenpäin tunsin syyllisyyttä sellaisten tunteiden vuoksi. Puhuin niistä eräälle myötätuntoiselle vanhimmalle, jolla oli ammattinsa vuoksi kokemusta pitkäaikaispotilaiden hoidosta. Hän vakuutti minulle, että selvisin tilanteestani hyvin ja että tällaiset erehdykset ovat epätäydellisille ihmisille erittäin tavallisia, kun he joutuvat kestämään henkistä painetta pitkään.

Vaikka nautimmekin Paquitan kanssa kokoaikaisesta palveluksestamme suunnattomasti, en usko, että koskaan pidämme siunauksiamme itsestään selvinä. Jehova on palkinnut meidät monin tavoin ja antanut meille tyydytystä tuottavaa työtä, jota voimme tehdä yhdessä. Vuosien varrella me molemmat olemme kylväneet kyynelin, mutta nyt saamme Jehovan ansiosta korjata ilohuudoin. (Kertonut Raymond Kirkup.)

[Alaviite]

[Kuva s. 21]

Paquita ja minä nautimme palveluksestamme yhdessä