Puolitoista vuosisataa metroja
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN UNKARIN-KIRJEENVAIHTAJALTA
TUNNELIN kaivajat tuijottivat löytöään uskomatta silmiään. Oli vuosi 1912. Ollessaan syvällä New Yorkin katujen alapuolella kaivamassa hiljattain rakennetun metron laajennosta he olivat osuneet suureen, kätkössä olleeseen halliin. Se oli sisustettu loistokkaasti – kuin palatsi! Kaikkialla oli peilejä, kattokruunuja ja freskoja. Seiniä koristivat yhä puupaneelit, jotka olivat lohkeilleet vuosien saatossa. Keskellä oli koristeellinen suihkulähde, joka oli kauan sitten lakannut solisemasta.
Hallista lähti tunneli. Työntekijöiden hämmästykseksi siellä seisoi raiteillaan kauniisti koristeltu 22 hengen metrovaunu. Oliko New Yorkin alla kulkenut jokin toinen metro ennen tätä maanalaista, jota he olivat kaivamassa? Kuka kummassa olisi voinut rakentaa tämän paikan?
Tunneleita ja maanalaisia rautateitä
Tuhansien vuosien ajan maanalaisia käytäviä on hyödynnetty kaivostöissä, niitä pitkin on johdettu vettä ja niitä on käytetty sotilaallisiin tarkoituksiin. Matkustajien kuljettaminen konevoimalla maan alla alkoi kuitenkin paljon lähempänä meidän aikaamme. Lontoon läpikulkutiet olivat 1800-luvun alkupuolella tupaten täynnä kaikkia kuviteltavissa olevia senaikaisia kulkuneuvoja, jalankulkuliikenteestä puhumattakaan. Tuhannet ihmiset ylittivät Thamesin päivittäin joko lautalla tai London Bridge -siltaa pitkin. Joskus liikenne virtasi niin hitaasti, että kauppiaat, jotka yrittivät viedä tuotteitaan torille, joutuivat katsomaan avuttomina, kuinka ne nahistuivat auringossa.
Marc Isambard Brunel, Englannissa asuva ranskalaisinsinööri, sai ajatuksen, joka aikanaan auttaisi lievittämään Lontoon liikennepulmia. Brunel oli kerran seurannut, kuinka laivamato kaivautui kovaan tammenkappaleeseen. Hän huomasi, että vain tämän pienen nilviäisen päätä suojasi kuori. Laivamato kaivautui puuhun kuorensa hammaslaitaisten reunojen avulla. Edetessään se jätti käytäväänsä pehmeän, suojaavan kalkkipinnan. Brunel sovelsi tätä periaatetta ja patentoi tunnelin kaivamiseen tarkoitetun suurikokoisen valurautaisen kilven, jota työnnettiin eteenpäin maan sisällä väkivipujen avulla. Kun työntekijät poistivat maata kilven sisältä, kilpi esti tunnelia romahtamasta. Kilven siirtyessä eteenpäin toiset työntekijät muurasivat uuden tunnelin sisäpintaan tiiliä, jotka lujittivat tunnelia.
Tämän kilven avulla Brunel sai valmiiksi Thamesin alitse kulkevan tunnelin vuonna 1843. Tämä oli maailman ensimmäinen vedenalainen, pehmeään maahan kaivettu tunneli. Siten hän todisti, että tunnelin rakentaminen oli mahdollista, ja valmisti tietä nykyaikaisten metrojen kehittämiselle. Vuonna 1863 avattiin maailman ensimmäinen metrojärjestelmä Lontoon tärkeimpien rautatieasemien välille, ja vuonna 1865 ostettiin Brunelin tunneli, jotta Lontoon metroa voitaisiin laajentaa. Tuo tunneli on edelleen osa Lontoon maanalaista.
Kuviteltuja ja perusteltuja pelkoja
Ajatus maanalaisesta liikenteestä on kohdannut aina vastustusta. Monet 1800-luvulla eläneet ihmiset eivät uskaltaneet mennä maan alle, koska he uskoivat, että jossain maan uumenissa on tulinen helvetti. Lisäksi monet ajattelivat, että pimeät, kylmänkosteat tunnelit levittävät tauteja ja että niiden ilma on myrkyllistä.
Toisaalta kaupunkisuunnittelijat olivat alkaneet etsiä kiihkeästi jonkinlaista ratkaisua kaupunkien ruuhkautuville teille. Metroista tuli merkittävä poliittinen kiistakapula. Metron ilman laadusta oli syytä olla huolissaan. Erilaisia ilmanvaihtojärjestelmiä kokeiltiin, mutta kaikki niistä eivät toimineet. Joissakin hyödynnettiin junien aiheuttamaa ilmavirtaa, toisissa puolestaan oli tietyin välimatkoin pystysuoria putkia katutasolla olevine ritilöineen tai voimakkaita puhaltimia, ja joissakin yhdisteltiin eri menetelmiä. Jotta olisi voitu voittaa pimeiden, maanalaisten käytävien aiheuttamat psykologiset esteet, asemille asennettiin kaasuvalot. Tällaiset seikat olivat vaikuttaneet sen New Yorkin unohdetun metron syntymiseen, johon työntekijät törmäsivät vuonna 1912.
New Yorkin ensimmäinen metro
Lontoosta katsottuna Atlantin toisella puolella eräs toinen lahjakas keksijä, Alfred Ely Beach, yritti ratkaista New Yorkin aivan yhtä kiperää liikenneongelmaa. Beach julkaisi Scientific American -nimistä aikakauslehteä, ja hänen mielestään vanhoihin pulmiin, esimerkiksi katujen ruuhkautumiseen, piti etsiä uusia ratkaisuja. Vuonna 1849 hän esitti mullistavan suunnitelman: ”Broadwayn [kaupungin ruuhkaisimpiin kuuluvan kadun] alle voidaan tehdä tunneli, johon johtaa jokaisesta kadunkulmasta aukko ja portaikko. Tähän maanalaiseen kulkuväylään on tarkoitus rakentaa kaksoisraide, jonka molemmilla puolilla kulkee jalankulkutie.”
Seuraavina 20 vuotena toiset liikenteen kehittäjät esittivät omia ehdotuksiaan New Yorkin nopean raideliikenteen järjestämiseksi. Nämä kaikki ehdotukset äänestettiin viime kädessä kumoon. Korruptoitunut politiikan voimahahmo Boss Tweed ei halunnut yhtään kilpailijaa maan pinnalla tapahtuvaa liikennettä hoitaville yhtiöille, joista hän sai suuren osan laittomista tuloistaan. Mutta neuvokas Beach, joka ei missään vaiheessa ollut luopunut ideastaan, oli ovelampi kuin räyhäävä Boss Tweed.
Beach sai lailliset valtuudet rakentaa Broadwayn alle kaksi vierekkäistä tunnelia, jotka olivat liian pieniä matkustajien kuljettamiseen. Niitä pitkin oli määrä ”lähettää kirjeitä, paketteja ja tavaroita” pääpostitoimistoon. Sitten hän anoi muka kustannussyistä lupaan muutosta, niin että voitaisiin rakentaa yksi suuri tunneli. Jostain syystä hänen temppuaan ei huomattu, ja muutos hyväksyttiin. Beach ryhtyi työhön viipymättä mutta kaikessa hiljaisuudessa. Hän aloitti kaivamisen erään vaatekaupan kellarista, ja maa siirrettiin pois yöllä vaunuissa, joiden pyörissä oli pehmusteet äänen vaimentamiseksi. Jo 58 yön jälkeen 95 metrin pituinen tunneli oli valmis.
”Ilmaköysi”
Beach tiesi hyvin, että Lontoon metro oli tukehtua saasteisiin, koska siellä käytettiin hiilivoimalla kulkevia höyryvetureita. Hän pani vaununsa liikkumaan ”ilmaköydellä” – ilmanpaineella, joka lähti tunnelin toisessa päässä sijaitsevaan syvennykseen rakennetusta valtavasta puhaltimesta. Ilma työnsi vaunua pehmeästi eteenpäin 10 kilometrin tuntivauhdilla, vaikka se olisi voinut kulkea kymmenen kertaa nopeamminkin. Kun vaunu oli tullut linjan toiseen päähän, puhallin käännettiin pyörimään toisin päin ja imemään vaunu takaisin! Koska ihmiset empivät jatkuvasti uskaltautua maan alle, Beach piti huolen siitä, että avara odotushuone saisi riittävästi valoa, käyttämällä zirkonilamppuja, jotka olivat kirkkaimpia tuolloin saatavissa olevia valaisimia. Ja hän kalusti sen prameasti plyysituoleilla, patsailla, verhoin koristelluilla valeikkunoilla ja jopa flyygelillä ja kultakala-altaalla! Tämä lyhyt linja avattiin mitään aavistamattomalle yleisölle helmikuussa 1870, ja siitä tuli heti huikea menestys. Yhdessä vuodessa metroa käytti 400000 ihmistä.
Boss Tweed oli raivoissaan! Seurasi poliittista vehkeilyä, ja Tweed taivutti pormestarin hyväksymään vastakkaisen suunnitelman rakentaa ilmarata, joka maksoi 16 kertaa enemmän kuin Beachin ehdottama paineilmalla toimiva maanalainen. Pian sen jälkeen Tweed joutui syytteeseen ja loppujen lopuksi elinikäiseen vankeuteen. Mutta osakemarkkinoilla syntynyt paniikki vuonna 1873 siirsi rahoittajien ja viranomaisten huomion pois metroista, ja viimein Beach sulki tunnelinsa. Siten se vaipui unohduksiin, kunnes se vahingossa paljastui vuonna 1912, yli seitsemän vuotta sen jälkeen kun New Yorkin nykyinen metro avattiin vuonna 1904. Osa Beachin alkuperäisestä tunnelista liitettiin myöhemmin Manhattanin keskustassa sijaitsevaan City Hallin metroasemaan.
Maanalainen nimeltä Millennium
Alun toistasataa vuotta sitten elettiin Unkarissa jännittäviä aikoja. Vuonna 1896 Unkarin oli määrä viettää perustamisensa tuhatvuotisjuhlia. Maan pääkaupunki Budapest olisi 1800-luvun lopulla Euroopan suurimpia kaupunkeja. Sen kadut olivat jo täpötäysiä. Tuhatvuotisjuhlia varten ehdotettiin, että maan pinnalle rakennettaisiin sähkökäyttöinen rautatie helpottamaan tilannetta. Mutta ajatus ei vastannut kaupungin viranomaisten toiveita, ja ehdotus hylättiin. Samaan aikaan oli Lontoon maanalainen saanut liikennesuunnittelijoiden mielikuvituksen liikkeelle muissa maissa. Yksi näistä asiantuntijoista, unkarilainen Mór Balázs, kannatti ajatusta sähkövirralla toimivasta metrosta. Se hyväksyttiin, ja rakennustyöt aloitettiin elokuussa 1894.
Metro rakennettiin siten, että tien kohdalta kaivettiin maata, minkä jälkeen raiteet laskettiin katutason alapuolelle. Sitten kaivannon päälle rakennettiin tasainen katto, jonka päälle puolestaan rakennettiin tie uudelleen. Tämä 3,7 kilometrin pituinen metro otettiin käyttöön 2. toukokuuta 1896. Matkustaminen sen vaunuissa, joista jokainen liikkui sähköllä, merkitsi huomattavaa parannusta siihen rikinkatkuiseen kokemukseen verrattuna, jonka Lontoon ensimmäisen maanalaisen matkustajat olivat saaneet kestää! Muutama päivä uuden järjestelmän avaamisen jälkeen kuningas Frans Joosef I kävi tutustumassa siihen ja hyväksyi sen, että se nimettäisiin hänen mukaansa. Seuranneina poliittisesti myrskyisinä aikoina linjalle annettiin kuitenkin uusi nimi: Millennium eli ”Vuosituhat”. Se oli Euroopan mantereen ensimmäinen metro. Muut seurasivat pian perässä. Vuonna 1900 aloitti toimintansa Pariisin metro, ja Berliinin metro alkoi palvella vuonna 1902.
Maanalainen rautatie 100 vuotta myöhemmin
Maanalainen rautatie entisöitiin alkuperäiseen kauneuteensa ja tyyliinsä Unkarin 1100-vuotisjuhlia varten, joita vietettiin vuonna 1996. Pienen pienet valkoiset tiilet ja koristeelliset viininpunaiset reunat koristavat aseman seiniä. Asemien nimet erottuvat selvästi – ne on kehystetty seinälle tiilillä. Viime vuosisadan ilmapiiri on pyritty herättämään henkiin entistämällä rautapylväät ja maalaamalla ne vihreiksi. Budapestin pääaseman yhteydessä on rautatiemuseo, jossa voi nähdä alkuperäisen – yli 100 vuotta vanhan – metrovaunun! Esillä on myös näyttely, jossa kerrotaan sekä Millennium-maanalaisen että uudenaikaisemman Budapestin metron rakentamisesta.
Kun unkarilaiset Jehovan todistajat käyvät tuossa museossa, heidän mieleensä tulee väistämättä se, että vain vähän aikaa sitten maanalainen palveli paikallisia kristittyjä aivan toisella tavalla. Koko sen ajan, kun todistajien työ oli kielletty Unkarissa, he puhuivat varovaisesti toisille Jumalan valtakunnasta tämän kuuluisan rautatien asemilla. Vuodesta 1989 lähtien todistajat ovat saaneet saarnata Unkarissa vapaasti. Mutta heidän voi edelleen nähdä kertovan tässä Millennium-maanalaisessa uskostaan siihen, että Raamatussa kuvattu millennium – Kristuksen tuhatvuotinen hallituskausi – koittaa pian.
Ensimmäisten metrojen perintö
Nykyisin metrot kuljettavat matkustajia maan alla suurissa kaupungeissa ympäri maailman. Joissakin niistä ovat vanhojen melu- ja ilmansaasteongelmien rinnalle nousseet graffitien ja rikollisuuden asettamat haasteet. Mutta monissa järjestelmissä näkyvät varhaisten metron suunnittelijoiden kauniit, esteettiset ja käytännölliset ihanteet. Halu laajentaa ja parantaa joukkoliikennettä on yhä voimakas. Hiljattain metroja on joko valmistunut tai niitä on rakenteilla esimerkiksi Bangkokissa, Medellínissä, Soulissa, Shanghaissa, Taipeissa ja Varsovassa. Olisivatko ensimmäisten metrojen suunnittelijat yllättyneitä tästä kaikesta? Ehkä eivät – he näkivät 150 vuotta sitten, että juuri näin laajasti sitä tultaisiin käyttämäänkin.
[Kuvat s. 23]
1. Entisöity asema Budapestin Millennium-maanalaisen museossa
2–4. Vuoden 1896 Millennium-maanalaisen alkuperäinen, sähkökäyttöinen metrovaunu