Lopultakin löysin totuuden
Elokuun lopussa vuonna 1939 pysähdyin Moskovassa matkallani kotiin Budapestiin Unkariin. Saksan ja Neuvostoliiton välinen hyökkäämättömyyssopimus oli allekirjoitettu joitakin päiviä aikaisemmin, 23. elokuuta, ja Kremlin muurit oli koristeltu kansallissosialistien hakaristilipuilla. Miksi olin Venäjällä, ja mikä odotti minua kotona?
ANNAHAN kun palaan ensin ajassa taaksepäin Veszprémin pikkukaupunkiin Unkariin, missä synnyin 15. tammikuuta 1918. Olin vanhin neljästä lapsesta, ja vanhempamme pitivät huolen siitä, että kävimme säännöllisesti kirkossa. Kun olin viisivuotias, toimin kuoripoikana erään roomalaiskatolisen luostarin messuissa. Kotona leikimme sisarusteni kanssa messua, ja minulla oli päällä paperikaapu, jonka olin tehnyt leikkijumalanpalvelusta varten.
Kun olin kahdeksanvuotias, isä jätti perheen, ja äiti piti meistä huolta oman äitinsä avustuksella. Vuoden kuluttua tästä äiti kuoli syöpään. Seuraavina vuosina meidät lapset erotettiin toisistamme ja sijoitettiin eri orpo- ja sijaiskoteihin. Viimeinen orpokoti, jossa asuin, sijaitsi lähellä Budapestia. Sitä ylläpitivät ”Marian veljet” (Frères Maristes), eräs ranskalainen katolisten opettajien veljeskunta. Rakastin aidosti Jumalaa, joten täytettyäni 13 vuotta, otin vastaan heidän veljeskuntansa koulutustarjouksen.
Laajaa uskonnollista koulutusta
Seuraavana vuonna minut lähetettiin Kreikkaan, missä kävin ranskankielistä Frères Maristes -koulua, josta valmistuisin opettajaksi. Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1936, valmistuin ja sain todistuksen, jonka perusteella olin pätevä opettamaan alaluokkia. Valmistumiseni jälkeen minusta tuli sääntökunnan veli, ja annoin kolmiosaisen luostarilupauksen köyhyydestä, kuuliaisuudesta ja naimattomuudesta. Vaikka meillä veljillä oli uskonnolliset asut ja opetimme katekismusta, emme koskaan tutkineet Raamattua.
Tuona kesänä anoin, että pääsisin opettamaan Kiinaan, ja minut hyväksyttiin. Lokakuun 31. päivänä 1936 lähdin valtamerialuksella Marseillesta Ranskasta. Joulukuun 3. päivänä 1936 saavuin Shanghaihin. Sieltä jatkoin junalla pääkaupunkiin Pekingiin Kiinan pohjoisosaan.
Vuoristossa noin 25 kilometrin päässä Pekingistä Frères Maristesin sääntökunnalla oli suuri koulu, asuntoloita ja maatalousrakennuksia. Ne sijaitsivat lähellä keisarin kesäasuntoa, ja tällä alueella oli myös kauniita puutarhaviljelmiä sekä hedelmäpuita. Siellä aloin opiskella sekä kiinaa että englantia intensiivisesti. Emme koskaan kuitenkaan tutkineet Raamattua.
Kuohunnan keskellä
1930-luvun alkupuolella Japani valloitti Kiinaan kuuluvan Mantšurian. Heinäkuussa vuonna 1937 japanilaiset ja kiinalaiset joukot ottivat yhteen lähellä Pekingiä. Voittoisat japanilaiset asettivat uuden hallituksen, johon kuului heidän valitsemiaan kiinalaisia. Tämä johti siihen, että kiinalaiset sissit taistelivat uutta hallitusta vastaan.
Koska Pekingin ulkopuolella sijaitsevan luostarimme tunnustettiin toimivan Ranskan alaisuudessa, se säästyi suoranaisilta taisteluilta. Mutta rakennuksiimme osui harhaan ammuttuja tykinkuulia ja luoteja, ja ne haavoittivat joitakuita niistä yli 5000 kiinalaisesta, jotka olivat hakeneet turvaa luostaristamme. Sillä välin kiinalaiset sissit hallitsivat maaseutua.
Syyskuussa vuonna 1937 noin 300 aseistautunutta kiinalaista sissiä hyökkäsi rakennustemme kimppuun saadakseen aseita, rahaa ja ruokaa. Olin yksi kymmenestä eurooppalaisesta, jotka otettiin panttivangeiksi. Oltuamme vankeudessa kuusi päivää minut vapautettiin ensimmäisten panttivankien joukossa. Olin sairastunut syötyäni pilaantunutta ruokaa, joten olin kuukauden verran sairaalassa.
Sen jälkeen kun pääsin sairaalasta, minut siirrettiin toiseen tämän veljeskunnan kouluun, joka sijaitsi turvallisemmalla alueella Pekingissä. Tammikuussa 1938 minut lähetettiin Shanghaihin opettamaan, mutta syyskuussa palasin Pekingiin opettaakseni siellä. Lukuvuoden jälkeen en kuitenkaan uusinut uskonnollista valaani. Seitsemän vuoden ajan olin noudattanut uskonnollista elämäntapaa ja kouluttanut itseäni, mutta totuuden etsintäni ei ollut johtanut toivottuun tulokseen. Niinpä jätin sääntökunnan palatakseni kotiin Budapestiin.
Tuolloin alkoivat toisen maailmansodan myrskypilvet kerääntyä taivaalle. Ranskalaiset esimieheni rohkaisivat minua matkustamaan Siperian rataa pitkin, joka meni joidenkin Neuvostoliiton osien läpi. Juuri tällä matkalla saavuin Moskovaan 27. elokuuta 1939 ja näin Kremlin muurit, jotka oli koristeltu kansallissosialistien lipuilla.
Maailma sodassa
Saavuin kotiin Budapestiin 31. elokuuta 1939. Seuraavana päivänä Saksa tunkeutui Puolaan, ja toinen maailmansota syttyi. Myöhemmin Saksa rikkoi Neuvostoliiton kanssa tekemänsä hyökkäämättömyyssopimuksen, ja 22. kesäkuuta 1941 Hitlerin joukot tunkeutuivat Neuvostoliittoon. Ne pääsivät aina Moskovan liepeille saakka, mutta eivät onnistuneet valloittamaan kaupunkia.
Unkarin valtionhoitaja allekirjoitti rauhansopimuksen Saksan kanssa, ja Saksan joukoille annettiin vapaus kulkea Unkarin läpi. Menin naimisiin vuonna 1942, ja vuonna 1943 minut värvättiin Unkarin armeijaan. Maaliskuussa 1944 Saksa valloitti Unkarin, koska Hitler ei ollut tyytyväinen siihen, miten Unkari tuki hänen sotaponnistelujaan. Poikamme syntyi tuona vuonna. Päästäkseen pois Budapestin ankarasta pommituksesta vaimoni ja poikani muuttivat maaseudulle appivanhempieni luo.
Sodan kulku muuttui, ja neuvostoarmeija eteni Budapestiin 24. joulukuuta 1944. Venäläiset vangitsivat minut, ja minusta tuli sotavanki. Tuhannet meistä vangeista pakotettiin marssimaan noin 160 kilometriä Unkarissa sijaitsevaan Bajaan. Siellä meidät sullottiin karjavaunuihin ja kuljetettiin Timişoaraan eräälle suurelle leirille. Vuoden 1945 alkupuolella kuoli lavantautiepidemian aikana 45000 vangista ainakin 20000.
Elokuussa ne 25000 henkeä, jotka selviytyivät elossa leiriltä, vietiin Mustallemerelle. Noin 20000 vankia siirrettiin sieltä Neuvostoliittoon. Noin 5000 muuta, jotka olivat sairaita, minut mukaan lukien, vietiin kuitenkin takaisin Unkariin ja vapautettiin. Näin päättyi kahdeksan kuukautta kestänyt hirvittävä vankeus. Muutamaa viikkoa myöhemmin tapasin jälleen vaimoni ja poikani, ja palasimme asumaan Budapestiin.
Sodan jälkeen monien kärsimys jatkui. Ruoka oli kiven alla, ja inflaatio oli musertava. Sen ostamiseen, mikä maksoi yhden Unkarin pengőn vuonna 1938, tarvittiin vuonna 1946 yli kvintiljoona (1 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000) pengőä! Aikanaan elämämme muuttui paremmaksi, kun sain toimistotyötä rautateiltä.
Löydän totuuden
Vuonna 1955 eräs Jehovan todistaja, joka asui Budapestissa samassa kerrostalossa kuin me, alkoi puhua vaimolleni Annalle Raamatusta. Kiinnostukseni heräsi, kun Anna kertoi minulle, ettei Raamattu opeta helvetin olevan kidutuksen paikka (Saarnaaja 9:5, 10; Apostolien teot 2:31). Katolilaisena en ollut koskaan tutkinut Raamattua, en edes silloin, kun sain erikoisvalmennusta kirkon kouluissa. Olin vain hyväksynyt epäraamatulliset, katoliset opetukset, kuten opetuksen helvetin tulesta. Tuolloin opin rakastamaan Raamatun totuuksia, erityisesti niitä, jotka koskivat Jumalan valtakuntaa ja sitä, miten se tulee toteuttamaan Jumalan tarkoituksen tehdä maasta paratiisi (Matteus 6:9, 10; Luukas 23:42, 43; Ilmestys 21:3, 4). Tunsin ihmeellistä onnellisuutta, jollaista en ollut koskaan ennen kokenut.
Tuohon aikaan Unkarin Jehovan todistajia vainottiin ja vangittiin, koska he opettivat rohkeasti Jumalan valtakunnan totuuksia. Luin kaiken todistajien unkarinkielisen kirjallisuuden, jonka sain käsiini, ja pystyin hankkimaan englanniksi ja ranskaksi ne heidän julkaisuistaan, joita ei ollut käännetty unkariksi. Miten kiitollinen olinkaan, että olin oppinut nämä toiset kielet!
Lokakuussa vuonna 1956 unkarilaiset kapinoivat venäläisten asettamaa kommunistihallitusta vastaan. Taistelu Budapestissa oli kiihkeää. Monet vankilassa olleet vapautettiin, Jehovan todistajat mukaan lukien. Näiden tapahtumien aikana vaimoni ja minä menimme kasteelle sen vertauskuvaksi, että olimme vihkiytyneet Jehova Jumalalle. Viikkoa myöhemmin venäläiset joukot tukahduttivat kansannousun. Ne todistajat, jotka oli vapautettu, vietiin takaisin vankilaan.
Kallisarvoinen tehtävä
Koska useimmat niistä todistajista, jotka olivat vastuussa saarnaamistyöstä, olivat vankilassa, eräs kristitty toverini tuli luokseni kysymään, voisinko kääntää jonkin verran raamatullista kirjallisuuttamme. Aluksi minulle annettiin Sveitsistä tulleita yksityiskirjeitä, jotka sisälsivät koneella kirjoitettuja Vartiotornin kirjoituksia ranskaksi. Käänsin nämä unkariksi, ja sitten käännettyjen kirjoitusten jäljennöksiä toimitettiin seurakunnille.
Kun Unkarin haaratoimistonpalvelija János Konrád vapautettiin vuonna 1959 vankeudesta, jossa hän oli ollut 12 vuotta kristillisen puolueettomuuden vuoksi, minut määrättiin kääntäjäksi. Sen jälkeen sain käännettäväksi englanninkielistä aineistoa. Tavallisesti sen toimitti eräs naispuolinen kuriiri, jonka nimeä en tiennyt. Tällä tavalla en olisi pystynyt paljastamaan hänen nimeään, jos joskus olisin jäänyt kiinni ja minua olisi kidutettu.
Sen jälkeen kun olin kääntänyt Vartiotornin, veli Konrád tarkisti, että se oli täsmällisesti tehty. Sitten sisaret kirjoittivat käännetyt kirjoitukset koneella hyvin ohuelle paperille käyttäen hiilipaperia, jotta he voisivat tehdä kaikkiaan 12 jäljennöstä. Toisinaan kaikilla, jotka olivat läsnä Vartiotornin tutkistelussa, oli näin oma koneella kirjoitettu jäljennöksensä tutkittavasta kirjoituksesta. Sitten he antoivat jäljennöksensä toiselle tutkisteluryhmälle. Usein pystyimme kuitenkin tekemään vain yhden jäljennöksen Vartiotornista jokaiselle tutkisteluryhmälle. Silloin kaikkien, jotka olivat läsnä, piti olla erityisen tarkkaavaisia ja tehdä muistiinpanoja hyötyäkseen täysin raamatullisesta aineistosta.
Vuodesta 1956 lähtien, jolloin aloin kääntää, aina vuoteen 1978 asti, unkarinkielinen Vartiotorni ilmestyi ainoastaan koneella kirjoitettuna. Vuosina 1978–90 Vartiotornia jäljennettiin monistuskoneella. Millaisesta siunauksesta olemmekaan saaneet nauttia vuoden 1990 tammikuusta lähtien, kun sekä Vartiotorni- että Herätkää!-lehdet on painettu unkarinkielisinä ja kauniin monivärisinä!
Kommunistihallinnon aikana jokaisella piti olla ansiotyö. Niinpä tein 22 vuotta – siihen asti kun pääsin eläkkeelle vuonna 1978 – käännöstyötä niinä aikoina, jolloin en ollut ansiotyössä. Käänsin tavallisesti aikaisin aamulla ja myöhään yöllä. Sen jälkeen kun olin päässyt eläkkeelle, palvelin koko ajallani kääntäjänä. Siihen aikaan kaikki kääntäjät työskentelivät kotona, ja koska työ oli kielletty, meidän oli vaikeaa olla yhteydessä toisiimme. Vuonna 1964 poliisi teki yllätystarkastuksen kääntäjien koteihin samanaikaisesti ja takavarikoi tarvikkeemme. Seuraavina vuosina poliisi kävi kodeissamme usein.
Ihmeellisiä siunauksia
Vuonna 1969 passianomukseni hyväksyttiin, joten János Konrád ja minä pystyimme matkustamaan Unkarista Jehovan todistajien kansainväliseen ”Rauha maassa” -konventtiin, joka pidettiin Pariisissa. Mikä siunaus olikaan tavata toisia todistajia muista maista ja viettää joitakin päiviä Jehovan todistajien haaratoimistossa Bernissä Sveitsissä! Monet unkarilaiset todistajat pystyivät 1970-luvulla käymään konventeissa Itävallassa ja Sveitsissä.
Vuosia kestäneiden hallituksen rajoituksien jälkeen vuonna 1986 pidimme ensimmäisen hallituksen hyväksymän konventin Kamaraerdőn nuorisopuistossa Budapestissa. Niillä yli 4000:lla, jotka olivat läsnä, oli ilon kyyneleet silmissään, kun he tervehtivät veljiään ja sisariaan ja lukivat tervetulotoivotuksen tähän konventtiin taululta, joka oli kiinnitetty näkyvästi puiston sisäänkäynnin yläpuolelle.
Lopulta 27. kesäkuuta 1989 hallitus myönsi laillisen tunnustuksen Jehovan todistajille. Uutinen ilmoitettiin Unkarin televisiossa ja radiossa veljiemme ja sisartemme iloksi. Tuona vuonna pidimme piirikonventtimme ilman minkäänlaisia rajoituksia ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun työmme kiellettiin lähes 40 vuotta aikaisemmin. Yli 10000 henkeä oli läsnä Budapestin konventissa, ja tuhansia muita oli läsnä maan neljässä muussa konventissa. Miten iloinen olinkaan, kun näin nuorimman veljeni Lászlón ja hänen vaimonsa menevän kasteelle Budapestissa!
Vuoden 1991 heinäkuussa koimme siunauksen, joka ylitti hartaimmatkin toiveemme – pidimme konventin Budapestin suurella Nép-stadionilla, missä oli läsnä yli 40000 henkeä. Siellä minulla oli etu kääntää niiden puheita, jotka kuuluivat Brooklynin päätoimiston henkilökuntaan.
Nykyään Anna ja minä sekä 40 rakasta veljeämme ja sisartamme työskentelemme Jehovan todistajien kauniissa haaratoimistossa Budapestin esikaupunkialueella. Palvelen täällä käännöstoimistossamme yhdessä hienon nuorten ryhmän kanssa, ja Anna tekee kotiin liittyviä töitä eri puolilla taloa.
Huolimatta siitä, että ponnistelimme opettaaksemme pojallemme Raamatun totuutta hänen varttuessaan, hän ei omaksunut sitä. Hän suhtautuu nykyään kuitenkin myönteisesti totuuteen, ja toivomme, että hän alkaa aikanaan palvella Jehovaa.
Vaimoni ja minä olemme todella kiitollisia siitä, että olemme oppineet totuuden rakkaudellisesta Jumalastamme Jehovasta ja olemme voineet palvella häntä yli 40 vuotta. (Kertonut Endre Szanyi.)
[Kuva s. 21]
Vaimoni kanssa