Ruokaa kaikille – pelkkä unelmako?
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN ITALIAN-KIRJEENVAIHTAJALTA
”JOKAISELLA miehellä, naisella ja lapsella on oikeus elää vapaana nälästä ja aliravitsemuksesta”, julistettiin Yhdistyneiden kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) järjestämässä Maailman elintarvikekonferenssissa vuonna 1974. Silloin esitettiin vetoomus nälän kitkemiseksi maailmasta ”kymmenessä vuodessa”.
Kun 173 maan edustajat tapasivat toisensa FAO:n päämajassa Roomassa viime vuoden lopulla viisipäiväisessä Maailman elintarvikehuippukokouksessa, heidän tarkoituksenaan oli kuitenkin miettiä, mikä meni vikaan. Ruokaa ei ole saatu järjestettyä kaikille, ja kaiken lisäksi tilanne on nykyään huonompi kuin yli 20 vuotta sitten.
Ruoka, väestö ja köyhyys ovat suuria, polttavia kysymyksiä. Eräässä tuossa kokouksessa julkistetussa asiakirjassa todetaan, että ellei näitä ongelmia ratkaista, ”monien maiden ja alueiden yhteiskunnalliselle vakaudelle voi hyvinkin aiheutua vakavaa vahinkoa ja jopa maailmanrauha voi vaarantua”. Eräs tarkkailija oli suorasukaisempi: ”Tulemme näkemään sivistyksen ja kansallisten kulttuurien tuhon.”
FAO:n pääjohtajan Jacques Dioufin mukaan ”yli 800 miljoonalla ihmisellä ei ole nykyään riittävästi ruokaa; heistä 200 miljoonaa on lapsia”. On arvioitu, että maailman väkiluku, joka nyt on 5,8 miljardia, kasvaa vuoteen 2025 mennessä 8,3 miljardiin ja että suurin osa kasvusta tapahtuu kehitysmaissa. Diouf valittaa: ”Pelkästään niiden miesten, naisten ja lasten määrä, joilta on riistetty heidän luovuttamaton oikeutensa elämään ja arvokkuuteen, on luvattoman suuri. Nälkäisten huutoja säestää huonontuneen maaperän, paljaaksi hakattujen metsien ja yhä tyhjemmiksi käyvien kalavesien äänetön tuska.”
Millaista ratkaisua tilanteeseen ehdotetaan? Diouf sanoo, että ratkaisu on ”rohkeassa toiminnassa”: taataan ruokapulasta kärsiville maille ”elintarviketurva” sekä opetetaan taitoja, tehdään sijoituksia ja viedään tekniikkaa, jotta ne kykenisivät ruokkimaan itsensä.
”Elintarviketurva” – miksi niin vaikea saavuttaa?
Erään kokouksessa julkaistun asiakirjan mukaan ”elintarviketurva vallitsee silloin, kun kaikilla ihmisillä on kaikkina aikoina fyysiset ja taloudelliset mahdollisuudet hankkia riittävästi turvallista ja ravitsevaa ruokaa, jotta he voivat tyydyttää ravinnontarpeensa ja syödä haluamaansa ruokaa sekä viettää sen ansiosta toimeliasta ja terveellistä elämää”.
Zairen pakolaiskriisi havainnollistaa hyvin sitä, miten elintarviketurva voi vaarantua. Samaan aikaan kun miljoona ruandalaista pakolaista kärsi nälkää, YK:n elimillä oli varastoissa ruokaa heitä varten. Mutta sen kuljettaminen ja jakaminen vaativat poliittisia valtuutuksia ja yhteistyötä paikallisten viranomaisten kanssa – tai paikallisten sotapäälliköiden kanssa, jos pakolaisleirit olivat näiden valvonnassa. Zairen hätätilanne osoittaa jälleen kerran, kuinka vaikeaa kansainvälisen yhteisön on ruokkia nälkäisiä, vaikka ruokaa olisikin saatavilla. Muuan tarkkailija huomautti: ”On käännyttävä lukuisten järjestöjen ja yhteisöjen puoleen ja taivuteltava niitä, ennen kuin tapahtuu yhtään mitään.”
Kuten eräässä Yhdysvaltain maatalousministeriön raportissa todetaan, elintarviketurvan saavuttamista voivat vaikeuttaa monet perussyyt. Niitä ovat luonnononnettomuuksien lisäksi sodat ja sisällissodat, valtion asioiden huono hoito, riittämätön tutkimustyö ja tekniikka, ympäristön tilan huononeminen, köyhyys, väestönkasvu, sukupuolten välinen eriarvoisuus ja heikko terveys.
Joitakin parannuksia on saatu aikaan. Keskimääräinen päivittäinen ravinnonsaanti, luku jolla mitataan ruoankulutusta, on kasvanut kehitysmaissa 1970-luvun 2140 kalorista 2520 kaloriin henkeä kohti. Mutta FAO toteaa, että koska väkiluvun odotetaan kasvavan vuoteen 2030 mennessä useilla miljardeilla, ”pelkästään ruoantarjonnan säilyttäminen nykyisellä tasolla vaatii pikaista ja pysyvää tuotannon lisäämistä, jotta elintarvikkeiden määrää saataisiin nostettua yli 75 prosenttia tuhoamatta luonnonvaroja, joista me kaikki olemme riippuvaisia”. Ruoan järjestäminen nälkäisille kansoille on siksi synkkä tehtävä.
Tarvitaan tekoja eikä lisää kokouksia
Maailman elintarvikehuippukokouksen toimintaa ja päätöksiä arvosteltiin runsaasti. Sitoumus aliravittujen määrän vähentämisestä vain puoleen nykyisestä oli erään latinalaisamerikkalaisen edustajan mielestä niin ”vaatimaton”, että hän tuomitsi sen ”häpeälliseksi”. Viisitoista maata ilmaisi olevansa eri mieltä kokouksessa hyväksyttyjen ehdotusten tulkinnasta. Italialaisessa La Repubblica -sanomalehdessä sanottiin, että ennen kuin saatiin hahmoteltua edes vaatimaton julistus ja toimintasuunnitelma, tarvittiin ”kaksi vuotta kiistelyjä ja neuvotteluja. Joka ikistä sanaa ja pilkkua mietittiin, jotta avoimet haavat – – eivät alkaisi vuotaa jälleen”.
Monet niistä, jotka auttoivat kokouksen asiakirjojen laatimisessa, olivat pettyneitä tuloksiin. ”Epäilemme erittäin suuresti, toteutuvatko julkistetut hienot ehdotukset”, eräs heistä sanoi. Yksi kiistakapula oli se, pitäisikö ruoan saanti julistaa ”kansainvälisesti tunnustetuksi oikeudeksi”, koska ”oikeutta” voidaan puolustaa oikeusistuimissa. Muuan kanadalainen selitti: ”Rikkaat valtiot pelkäsivät, että ne pakotettaisiin auttamaan. Siksi ne vaativat, että julistuksen sanamuoto vesitetään.”
Muuan eurooppalainen naisministeri kommentoi YK:n järjestämien kokousten loputtomia puheita seuraavasti: ”Sen jälkeen kun saimme aikaan monia päätöksiä Kairon konferenssissa [jossa vuonna 1994 käsiteltiin väestö- ja kehitysasioita], olemme jokaisessa myöhemmässä konferenssissa päätyneet puimaan samoja asioita yhä uudestaan.” Hän suositteli: ”Kaikkien asialistojemme ensimmäisenä kohtana täytyy olla toimintasuunnitelmien toteuttaminen lähimmäistemme hyväksi, ei uusien kokousten järjestäminen.”
Lisäksi tarkkailijat huomauttivat, että jopa kokoukseen osallistuminen aiheutti joillekin valtioille raskaita kuluja, joihin niillä vaivoin oli varaa. Eräs pieni afrikkalainen maa lähetti paikalle 14 edustajaa ja 2 ministeriä, jotka kaikki viipyivät Roomassa yli kaksi viikkoa. Italialaisessa sanomalehdessä Corriere della Sera kerrottiin, että erään sellaisen afrikkalaisen presidentin vaimo, jonka maassa asukkaiden vuotuiset keskiansiot jäävät 16500 markkaan, oli tuhlannut 115000 markkaa Rooman keskustan muodikkaimmilla ostoskaduilla.
Onko syytä uskoa, että huippukokouksessa hyväksytty toimintasuunnitelma toteutuu? Eräs toimittaja vastaa: ”Nyt voimme vain toivoa, että hallitukset ottavat sen vakavasti ja huolehtivat siitä, että sen suositukset pannaan täytäntöön. Tuleeko niin käymään? – – Historia ei anna paljon aihetta optimismiin.” Sama kommentoija kiinnitti huomion siihen ikävään tosiasiaan, että vaikka vuonna 1992 pidetyssä Rio de Janeiron ympäristökokouksessa sovittiin, että kehitysavun osuus bruttokansantuotteesta nostetaan 0,7 prosenttiin, ”vain kourallinen valtioita on saavuttanut tuon vapaaehtoisen tavoitteen”.
Kuka ruokkii nälkäiset?
Historia on todistanut selvästi, että ihmisten hyvistä aikomuksista huolimatta ”ihmisen tie [ei] kuulu hänelle. Miehelle, joka vaeltaa, ei kuulu edes askeleensa ohjaaminen.” (Jeremia 10:23.) On siksi epätodennäköistä, että ihmiset kykenisivät omin avuin järjestämään ruokaa kaikille. Ahneus, asioiden huono hoito ja itsekkyys ovat ajaneet ihmiskunnan kuilun partaalle. FAO:n pääjohtaja Diouf totesi: ”Loppujen lopuksi vaaditaan sydänten, mielten ja tahtojen muuttumista.”
Vain Jumalan valtakunta pystyy saamaan aikaan sen. Satoja vuosia sitten Jehova ennustikin kansastaan: ”Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, ja heidän sydämeensä tulen sen kirjoittamaan. Ja minusta on tuleva heidän Jumalansa, ja heistä puolestaan tulee minun kansani.” (Jeremia 31:33.)
Kun Jehova Jumala valmisti ihmiskunnan alkuperäisen puutarhakodin, hän antoi heille ravinnoksi ”kaikki siementä tekevät kasvit, joita on koko maan pinnalla, ja kaikki puut, joissa on siementä tekevä puun hedelmä” (1. Mooseksen kirja 1:29). Tuota ravintoa oli riittävästi, se oli terveellistä, ja sitä oli helppo saada. Se riitti tyydyttämään koko ihmiskunnan ravinnontarpeen.
Jumalan tarkoitus ei ole muuttunut (Jesaja 55:10, 11). Kauan sitten hän vakuutti, että vain hän tyydyttää ihmiskunnan kaikki tarpeet Kristuksen johtaman Valtakuntansa välityksellä järjestämällä ruokaa kaikille, kitkemällä pois köyhyyden, valvomalla luonnonvoimia ja poistamalla sodat (Psalmit 46:8, 9; Jesaja 11:9; vrt. Markus 4:37–41; 6:37–44). Silloin ”maa on antava satonsa; Jumala, meidän Jumalamme, tulee siunaamaan meitä”. ”Maassa tulee olemaan yltäkylläisesti viljaa, vuorten huipulla on runsaus.” (Psalmit 67:6; 72:16.)
[Kuvan lähdemerkintä s. 12]
Dorothea Lange, FSA Collection, Library of Congress