Päättäväisyyttä lasten auttamiseksi
EILEN kehitysmaissa kuoli 40000 alle viisivuotiasta lasta. Tänään kuolee jälleen 40000 lasta. Huomenna saman verran lisää. Useimmat heistä kuolevat syistä, jotka olisivat poistettavissa.
Tällaista tilannetta on jo vuosia sanottu ”hiljaiseksi hätätilaksi” tai ”äänettömäksi katastrofiksi”, mikä tarkoittaa sitä, että maailma ei ole suuremmin kiinnittänyt siihen huomiota. ”Jos joka päivä kuolisi 40000 täpläpöllöä, siitä nousisi kauhea elämä, mutta kun 40000 lasta tekee kuolemaa, se ei herätä juuri lainkaan huomiota”, pahoitteli amerikkalainen Peter Teeley Yhdistyneiden kansakuntien järjestämässä lasten asemaa tarkastelleessa huippukokouksessa, joka pidettiin YK:n päämajassa New Yorkissa vuonna 1990.
Jotkut ovat sitä mieltä, että tämän huippukokouksen jälkeen tilanne saattaa lopulta muuttua aivan toisenlaiseksi. Kaikkiaan 159 valtiota lähetti kokoukseen korkea-arvoisia edustajiaan, ja sinne saapuivat myös 71 maan johtajat. Yhdessä nämä kaikki valtuuskunnat edustivat 99:ää prosenttia maailman väestöstä. Kokouksen mielialan Mihail Gorbatšov kiteytti sanoihin: ”Ihmiskunta ei voi enää sietää sitä, että joka vuosi kuolee miljoonia lapsia.”
Huippukokouksen aluspäivinä maailma ilmaisi tukensa tälle kokoukselle. Kirjaimellisesti sadoissa valtakunnallisissa ja paikallisissa kokouksissa, seminaareissa, työryhmissä ja keskustelutilaisuuksissa keskityttiin tarkastelemaan lasten hätää. Yli miljoona ihmistä sytytteli 80 maassa kynttilöitä sen toivonsa vertauskuvaksi, että maailman olosuhteita voitaisiin tiedossa olevista ongelmista ja vaaroista huolimatta kohentaa.
YK:n lastenavun rahasto UNICEF sanoi huippukokouksen päätöspäivää ”kenties tärkeimmäksi päiväksi, mitä maailman lapsilla koskaan on ollut”. Syynä tällaiseen innostukseen oli se, että maailman johtajat olivat hyväksyneet konkreettisen ”toimintasuunnitelman” lasten kärsimysten ja lapsikuolleisuuden vähentämiseksi kaikkialla maailmassa.
Konferenssidiplomatian historia on tunnetusti täynnä rikottuja lupauksia. Monet silti aistivat uuden vilpittömyyden ja yhteistyön hengen, joka oli kylmän sodan päättymisen ansiota. UNICEF:in pääjohtaja James Grant sanoi innoissaan: ”Valtioiden ja hallitusten päämiehet ottivat nyt itse asiassa ensimmäisen askeleen kohden hyvinvoinnin luomista kaikille ihmisille, sekä ’aikuisille lapsille’ että lapsille, ja tekivät siitä uuden maailmanjärjestyksen keskeisen kehitystavoitteen.”
Ja toden totta: vuoden kuluttua huippukokouksen päättymisestä useimmilla valtioilla oli jo valmiina kansallisia suunnitelmia sen päätösten toteuttamiseksi. Pääjohtaja Grant saikin tästä aiheen sanoa: ”Pidämme nyt hyvin realistisena sitä mahdollisuutta, että kaikille lapsille saadaan turvatuksi terveys vuoteen 2000 mennessä.”
Millainen sitten on se lasten hädänalainen tila, ihmissuvun häpeällinen ”perhesalaisuus”, jonka tiedotusvälineet ovat paljastaneet? Onko nyt, kylmän sodan jälkeisessä ilmapiirissä, jonka ansiosta valtiot ovat voineet lisätä yhteistoimintaansa, olemassa järkevät syyt uskoa, että Yhdistyneet kansakunnat tulee johdattamaan ihmiskunnan auvoiseen uuteen maailmanjärjestykseen? Onko meidän realistista toivoa lapsillemme valoisaa tulevaisuutta? Näitä kysymyksiä tarkastellaan kahdessa seuraavassa kirjoituksessa.