Raamatun näkökanta
Onko askeesi viisauden avain?
”ERAKOILLA oli yllään rautakahleet, ketjut, väkäselliset vyöt ja piikkikaulukset – – Toiset kieriskelivät piikkipensaissa ja nokkosissa, asettuivat tahallaan alttiiksi hyönteisten puremille, polttivat itseään tulessa ja ärsyttivät vammojaan niin, että ne muuttuivat kroonisesti märkiviksi. Jotkut kehittivät askeesiin kuuluvan nälkäkuurin huippuunsa ja söivät vain mädäntynyttä tai muutoin inhottavaa ruokaa.” (Edith Simon, The Saints.)
He olivat askeetteja. Miksi he kohtelivat itseään niin huonosti? Kirjan For the Sake of the World—The Spirit of Buddhist and Christian Monasticism kirjoittajat selittävät, että ”ainakin jo Sokrateen ajoista (400-luvulta eaa.) lähtien ajateltiin yleisesti, että välttämättömyyksiin rajoitettu elämä, jota aistilliset ja ruumiilliset nautinnot eivät rasita, oli aidon viisauden edellytys”. Askeetit ajattelivat, että ruumiin halujen kuolettaminen lisäisi heidän henkistä herkkyyttään ja johtaisi todelliseen valaistumiseen.
Askeesia on vaikea määritellä tarkalleen. Joillekuille se merkitsee vain itsekuria tai uhrautuvuutta. Varhaiskristityt arvostivat tällaisia hyveitä (Galatalaisille 5:22, 23; Kolossalaisille 3:5). Jeesus Kristus itse suositteli yksinkertaista elämää, joka on vapaa materialistisen elämäntyylin huolista (Matteus 6:19–33). Useimmiten askeesi yhdistetään kuitenkin paljon ankarampiin ja usein äärimmäisyyksiin meneviin tapoihin, kuten sellaisiin, joita edellä kuvailtiin. Ovatko tällaiset askeettiset tavat, erityisesti äärimmäisissä muodoissaan, todella viisauden avain?
Perustuu vääriin oletuksiin
Askeesiin johtaneeseen filosofiaan kuuluu ajatus siitä, että kaikki aineellinen sekä kaikki ruumiillinen nautinto ovat itsessään pahoja ja siten henkisen kasvun esteitä. Se yleisesti hyväksytty uskomus, että ihminen koostuu ruumiista ja sielusta, on toinen asketismiin johtava käsitys. Askeetit uskovat, että aineellinen ruumis on sielun vankila ja liha sen vihollinen.
Mitä Raamatussa sanotaan? Siinä osoitetaan, että luotuaan maan valmiiksi Jumala julisti, että kaikki, mitä hän oli tehnyt – koko fyysinen, aineellinen luomakunta – oli ”erittäin hyvä” (1. Mooseksen kirja 1:31). Jumalan tarkoitus oli, että mies ja nainen nauttisivat aineellisista luomisteoista Eedenin puutarhassa. Itse Eeden-nimikin tarkoittaa ’iloa’ tai ’mielihyvää’ (1. Mooseksen kirja 2:8, 9). Aadam ja Eeva olivat täydellisiä, ja heillä oli hyvä suhde Luojaansa siihen saakka, kunnes he tekivät syntiä. Siitä lähtien epätäydellisyys on ollut Jumalan ja ihmisen välisenä muurina. Sopivien inhimillisten halujen tyydyttäminen tai Jumalan lahjoittamista fyysisistä iloista nauttiminen, kun se tapahtuu sopusoinnussa hänen moraalinormiensa kanssa, ei voi kuitenkaan koskaan muodostua esteeksi Jumalan ja hänen palvojiensa välille! (Psalmit 145:16.)
Raamattu opettaa lisäksi selvästi, että tomusta luotu ja lihasta tehty ihminen on sielu. Se ei tue sellaista käsitystä, että sielu on jonkinlainen aineeton ja kuolematon fyysiseen ruumiiseen sidottu kokonaisuus tai että liha jotenkin estää solmimasta läheistä suhdetta Jumalaan. (1. Mooseksen kirja 2:7.)
Asketismi maalaa selvästikin vääristyneen kuvan ihmisen suhteesta Jumalaan. Apostoli Paavali varoitti, että jotkut kristityiksi tunnustautuvat haluaisivat mieluummin kuulla petollisia ihmisten filosofioita kuin Raamatun perustotuuksia (1. Timoteukselle 4:1–5). Eräs uskonnonhistorian tuntija sanoo muutamista, joilla oli tällainen käsitys, seuraavasti: ”Uskomus, että aine oli pahasta – – ja että ihmisen sielu tuli vapauttaa aineen siteistä, sai aikaan ankaran askeesin, joka muun muassa kielsi lihan syömisen ja sukupuoliyhteyden ja jota pystyivät harjoittamaan vain ’täydelliset’ eli perfecti, jotka kävivät läpi erityiset vihkimismenot.” Raamattu ei tue tätä ajattelutapaa, eikä se ollut varhaiskristittyjen uskomus (Sananlaskut 5:15–19; 1. Korinttilaisille 7:4, 5; Heprealaisille 13:4).
Askeesia ei tarvita
Jeesus ja hänen opetuslapsensa eivät olleet askeetteja. He kestivät erilaisia koettelemuksia ja kärsimyksiä mutteivät koskaan itse aiheuttaneet niitä. Apostoli Paavali varoitti kristittyjä, etteivät ihmisten petolliset filosofiat viekoittelisi heitä pois Jumalan sanan totuudesta ja johtaisi heitä kohtuuttomiin ja äärimmäisiin tapoihin. Paavali nimenomaan mainitsi ”ruumiin ankaran kohtelun”. Hän sanoi: ”Juuri niillä on tosin viisauden ulkokuori itse omaksutussa palvontamuodossa ja valenöyryydessä, ruumiin ankarassa kohtelussa, mutta niillä ei ole mitään arvoa lihan tyydyttämistä vastaan taisteltaessa.” (Kolossalaisille 2:8, 23.) Askeesi ei johda erityiseen pyhyyteen tai todelliseen valaistukseen.
On totta, että kristillinen kuuliaisuus merkitsee voimakasta ponnistelua ja itsekuria (Luukas 13:24; 1. Korinttilaisille 9:27). On tehtävä kovasti työtä Jumalan tuntemuksen hankkimiseksi (Sananlaskut 2:1–6). Raamatussa myös varoitetaan vakavasti olemasta ”halujen ja nautintojen” orjia ja ”nautintoja ennemmin kuin Jumalaa rakastavia” (Titukselle 3:3; 2. Timoteukselle 3:4, 5). Nämä raamatunkohdat eivät kuitenkaan tue askeesia. Täydellinen ihminen Jeesus Kristus nautti miellyttävistä tilaisuuksista, joissa oli tarjolla muun muassa ruokaa, juomia, musiikkia ja tanssia (Luukas 5:29; Johannes 2:1–10).
Todellinen viisaus on järkevää, ei äärimmäisyyksiin menevää (Jaakobin kirje 3:17). Jehova Jumala loi fyysisen ruumiimme siten, että kykenemme nauttimaan elämän monista iloista. Hän haluaa meidän olevan onnellisia. Hänen Sanansa neuvoo meitä: ”Olen tullut tietämään sen, ettei heille ole mitään parempaa kuin iloita ja tehdä hyvää elämänsä aikana, ja myös sen, että jokaisen ihmisen tulisi syödä ja juoda ja nähdä hyvää kaiken kovan työnsä johdosta. Se on Jumalan lahja.” (Saarnaaja 3:12, 13.)
[Kuvan lähdemerkintä s. 20]
Pyhä Hieronymus luolassa/The Complete Woodcuts of Albrecht Dürer/Dover Publications, Inc.