”Asiakas on aina oikeassa”
KERTONUT WEI TUNG CHIN
Mieheni kielsi minua olemasta missään tekemisissä ”noiden uskovaisten kanssa, jotka soittelevat ovikelloja”. Niinpä kun Jehovan todistajia tuli ovellemme, sanoin, ettemme olleet kiinnostuneita. Mutta mieheni sanoi myös, että ”asiakas on aina oikeassa”, joten kun eräs todistaja tuli ravintolaamme Punaiseen lohikäärmeeseen ja halusi kertoa minulle uskonnostaan, tunsin velvollisuudekseni kuunnella.
MIEHENI Tong Y. omisti Punaisen lohikäärmeen, kiinalaisen ravintolan, joka sijaitsi St. Clair Avenuella Clevelandissa Ohiossa. Mentyämme naimisiin hän opetti minulle siellä moton ”Asiakas on aina oikeassa”.
T.Y. oli tullut Amerikkaan opiskelemaan New Yorkin yliopistossa. Valmistuttuaan siitä vuonna 1927 hän meni töihin erääseen ravintolaan Times Squaren alueelle New Yorkiin. Hän huomasi, että ihmiset ostivat lounaansa kioskeista, joissa oli kehnot ruoanlaittomahdollisuudet. Siitä hän sai idean myydä ihmisille tulista chow meiniä, lihasta ja vihanneksista valmistettavaa kiinalaista ruokaa.
Pian se pieni ravintola, jonka hän avasi Greenwich Villagessa, alkoi menestyä hyvin. Vuonna 1932 hän siirsi yrityksensä Clevelandiin Ohioon ja avasi Punaisen lohikäärmeen, jossa oli 200 istumapaikkaa. Eräs clevelandilainen lehti kirjoitti syyskuussa 1932: ”Tong Y. Chin, joka keskittyi ensin miljoonien eri puolilla itää asuvien ihmisten ruokahalun tyydyttämiseen, on tunkeutunut Isojenjärvien alueelle ja tuonut Clevelandiin ensimmäisen keskilänteen sijoittuvan yrityksensä, josta saa vasta valmistettua chow meiniä. Hän on viidessä vuodessa kehittänyt sen valmistuksesta miljoona dollaria vuodessa tuottavan liiketoiminnan.”
Ennen kuin selitän, miten T.Y. ja minä tapasimme, haluan kuitenkin kertoa Kiinassa viettämästäni lapsuudesta, joka muovasi pitkälti elämääni.
Köyhistä oloista
Varhaisia muistojani on se, kun katselin äidin lähtevän pienestä Manner-Kiinassa sijaitsevasta kylästämme etsimään ruokaa. Vanhempani olivat niin köyhiä, että heidän oli annettava joitakin lapsistaan adoptoitavaksi. Eräänä päivänä ollessani vasta kaksi- tai kolmevuotias isä tuli kotiin erikoinen katse silmissään. Ajattelin, että se tiesi jotakin pahaa minulle.
Pian sen jälkeen äiti otti minua kädestä kiinni, ja me kävelimme kapeaa, mutaista polkua riisipeltojen halki ja saimme varoa, ettemme putoaisi veteen, jota oli polun molemmilla puolilla. Pysähdyimme erään talon kohdalla, missä äiti puhui jonkun hymyilevän tytön kanssa. Sitten pysähdyimme toisen talon kohdalla, ja siellä ollut tyttö näytti synkältä ja vakavalta. En muista nähneeni noita tyttöjä aiemmin. He olivat isosiskojani. Kun he hyvästelivät minut, tajusin, ettemme näkisi toisiamme enää koskaan.
Kävellessämme eteenpäin äitini puhui koko ajan: hän kertoi minulle itsestään, isästäni sekä veljistäni ja sisaristani. Voin vieläkin nähdä äidin ystävälliset, surulliset silmät. Kun saavuimme perille, jokin tuntui olevan vinossa. Talo näytti kolkolta ja surulliselta. Tämä oli uusi kotini. En halunnut mennä päiväunille, mutta äitini ja adoptiovanhempani pakottivat minut. Pian olin unessa, ja kun heräsin, äiti oli poissa. En nähnyt häntä enää koskaan.
Surullinen lapsuus
Vaikka ruokaa oli nyt riittävästi, rakkautta oli vähän, ja sydämeni täyttyi kyynelillä. Heräsin joka aamu itkien. Minulla oli ikävä äitiä ja isoveljeäni, joka oli jäänyt äidin luokse. Harkitsin monesti itsemurhaa. Kun olin tarpeeksi vanha, halusin kovasti mennä kouluun, mutta adoptiovanhempani pitivät minut kotona töissä.
Ollessani yhdeksänvuotias muutimme kauas Shanghaihin. ”Nyt olet tarpeeksi vanha käymään ostoksilla ja laittamaan ruokaa”, minulle sanottiin. Siispä nämä tehtävät lisättiin päivittäisiin askareisiini. Adoptiovanhempani antoivat minulle joka päivä riittävästi rahaa ruoan ostamiseen kolmea ateriaa varten. Kuljin torille mennessäni kerjäläisten ohi, ja minun tuli heitä sääli, koska he olivat nälkäisiä. Onnistuinkin antamaan heille kolikon pari, ja silti minulle jäi riittävästi rahaa tarvitsemieni ruokatavaroiden ostamiseen.
Miten halusinkaan käydä koulua ja oppia! ”Puolen vuoden kuluttua ilmoitamme sinut kouluun”, adoptiovanhempani lupasivat. Kun tuo aika oli mennyt, minulle sanottiin: ”Puoli vuotta tästä eteenpäin.” Tajusin jossain vaiheessa, ettei minua koskaan lähetettäisi kouluun. Olin täysin murtunut. Aloin vihata jokaista tuossa talossa. Monesti suljin itseni kylpyhuoneeseen ja rukoilin. Vaikka uskoimme moniin jumaliin, tiesin jotenkin, että oli olemassa ylin Jumala, joka olisi voimakkaampi kuin kaikki muut. Niinpä rukoilin häntä: ”Miksi on niin paljon tuskaa ja murhetta?” Rukoilin näin monet vuodet.
Avioliitto muuttaa elämäni
Järjestetyt avioliitot olivat tuohon aikaan yleisiä Kiinassa. Eräs T.Y:n yliopistoystävä, joka oli palannut Kiinaan, kirjoitti hänelle: ”Sinä olet yli 30-vuotias ja yhä naimaton.” Sitten hän puhui minusta ja jatkoi: ”Hän on 18-vuotias, ja kasvoiltaan hän on ihastuttava kuten luonteeltaankin. – – Sinuna harkitsisin asiaa vakavasti, Tong Y. Chin.” Hänen ystävänsä liitti mukaan valokuvan.
T.Y. kirjoitti adoptiovanhemmilleni: ”Olen nähnyt valokuvan kunniallisesta tyttärestänne. Menisin hänen kanssaan naimisiin, mikäli tavattuamme ja oltuamme yhdessä huomaisimme rakkauden puhkeavan sydämessämme.” T.Y. tuli Shanghaihin, ja me tapasimme. Vaikka olin sitä mieltä, että hän oli liian kypsässä iässä minulle, päädyin siihen, että avioliitto antaisi minulle mahdollisuuden ainakin muuttaa pois tuosta talosta. Niinpä menimme naimisiin vuonna 1935 ja lähdimme saman tien laivalla Amerikkaan. Tällä tavoin päädyin Clevelandiin.
Vakavia ongelmia varallisuudesta huolimatta
Aluksi meillä oli mieheni kanssa kommunikaatio-ongelmia. Hän puhui yhtä kiinan murretta, Kantonin murretta, ja minä puhuin toista, Shanghain murretta. Tuntui kuin olisimme puhuneet kahta eri kieltä. Lisäksi minun oli opeteltava englannin kieli ja uudet tavat. Entä uusi työni? Minun piti olla viehättävä, ystävällinen ravintolanemäntä, joka pyrki aina miellyttämään asiakkaita. Niin, minun oli muistettava, että ”asiakas on aina oikeassa”.
Tein mieheni kanssa vähintään 16-tuntisia, kovia työpäiviä, ja suurimman osan ajasta olin raskaana. Ensimmäinen tyttäremme Gloria syntyi vuonna 1936. Sen jälkeen synnytin kuusi lasta yhdeksässä vuodessa: kolme poikaa ja vielä kolme tyttöä, joista yksi kuoli ollessaan vasta vuoden ikäinen.
Tuona aikana T.Y. perusti monia ravintoloita ja yökerhoja. Joistakuista viihdetaiteilijoista, jotka aloittivat uransa esiintymällä noissa paikoissa, tuli kuuluisuuksia, esimerkiksi Keye Lukesta, Jack Soosta ja Kaye Ballardista. Lisäksi kiinalaisia elintarvikkeitamme myytiin laajalti ja niistä tuli suosittuja.
1930-luvun puolivälissä T.Y. tunnettiin chow mein -kuninkaana. Lisäksi hän toimi Kiinan kauppiasliiton puheenjohtajana ja piti luentoja Kiinasta. Minä olin mukana monenlaisessa hyväntekeväisyystoiminnassa sekä erilaisissa yhteiskunnallisissa hankkeissa. Julkisuudessa esiintymisestä ja kulkueissa marssimisesta tuli osa elämääni. Nimemme ja kuvamme näkyivät usein clevelandilaisissa lehdissä, ja tuntui siltä, että kaikki, mitä teimme tai sanoimme, kerrottiin ihmisille: liiketoimista lomiin ja jopa kengännumeroni!
Vuonna 1941, kun Japanin ilmavoimat pommittivat Pearl Harboria, Yhdysvallat ryhtyi sotaan Japania vastaan. Koska olimme itämaalaisia, meihin suhtauduttiin ennakkoluuloisesti. Jo ennen sotaa saimme kirjallisia tappouhkauksia rakentaessamme suurta taloamme eräälle miellyttävälle asuinalueelle. Se tuli kuitenkin valmiiksi, ja kasvatimme lapsemme siinä.
Minulla oli siis kaunis, tilava koti, kunnioitettu aviomies ja perhe, niin, jopa kauniita vaatteita ja koruja. Silti onnellisuus pakeni minua jatkuvasti. Miksi? Ensinnäkin meillä oli vain vähän aikaa olla yhdessä perheenä. Vaikka onnistuin heräämään joka aamu ajoissa lähettääkseni lapset kouluun, olimme tavallisesti työssä, kun he menivät nukkumaan. Taloudenhoitaja huolehti heidän jokapäiväisistä tarpeistaan.
Olimme buddhalaisia, mutta uskontomme jumalat eivät tarjonneet minulle mitään lohtua. T.Y. kulki vanhimman poikamme kanssa ympäri taloa sytyttämässä kynttilöitä ja panemassa ruokaa jumalankuvien eteen jumalille syötäväksi. Mutta ne eivät koskaan syöneet ruokaa, ja niinpä lapset saivat syödä sen itse myöhemmin.
Lopulta, kun olin lopen uupunut ja koin olevani umpikujassa, järkeilin, että perheeni olisi onnellisempi ilman minua. Sain täydellisen hermoromahduksen ja yritin riistää hengen itseltäni. Onneksi minut kiidätettiin sairaalaan, ja minä toivuin.
Vastaus rukouksiini
Myöhemmin, vuonna 1950, eräs nainen, jolla oli kauniit vaaleat hiukset, astui ravintolaan miehensä kanssa. Samalla kun toivotin heidät tervetulleeksi ja ohjasin heidät mukavasti istumaan, nainen puhui minulle Jumalasta. Asia ei kiinnostanut minua. Jehovan todistajat olivat käyneet kotonamme ja olivat yrittäneet puhua minulle, mutta lähetin heidät aina töykeästi pois. Ravintolassa tilanne oli kuitenkin erilainen: ”Asiakas on aina oikeassa!”
Tuo nainen, Helen Winters, kysyi, uskoinko Raamattuun. ”Mihin Raamattuun?” vastasin. ”Niitä on niin monia!” Joka kerta, kun hän palasi, ajattelin itsekseni, että taas se maanvaiva tulee. Mutta hän oli huomaavainen ja peräänantamaton. Ja se, mitä hän kertoi paratiisimaasta, jossa ei olisi enää tuskaa eikä kärsimystä, kuulosti todella hyvältä (2. Pietarin kirje 3:13; Ilmestys 21:3, 4).
Eräällä käynnillään hän jätti kutsun valtakunnansalissa pidettäviin kokouksiin ja kiinnitti huomion kääntöpuolen lyhyeen sanomaan, jossa kuvailtiin Jumalan valtakunnan siunauksia. Muistan katselleeni sitä myöhemmin ja ajatelleeni, että kunpa se voisi olla totta. Hän tarjoutui tutkimaan kanssani Raamattua kotonani, ja lopulta suostuin siihen.
Joka viikko kokoonnuimme pöytämme ääreen tutkimaan – Helen ja minä kuuden lapseni kanssa, jotka olivat tuolloin 5–14-vuotiaita. Olin monesti pahoillani hänen puolestaan, koska lasten kiinnostus näytti joskus herpaantuvan. Vuonna 1951 aloimme käydä kokouksissa valtakunnansalissa. Ennen pitkää tajusin, että se, mitä opin, oli vastaus rukouksiini. Tulin siksi siihen tulokseen, että minun täytyisi oppia lukemaan englantia hyvin, mikä oli minulle kova haaste.
Tajuan mitä on aito onnellisuus
Pian aloin edistyä nopeaa vauhtia tiedon hankkimisessa ja vihin elämäni Jehova Jumalalle. Sitten 13. lokakuuta 1951 minut ja kaksi vanhinta lastani, Gloria ja Tom, kastettiin eräässä suuressa konventissa Washingtonissa. Ensimmäistä kertaa elämälläni oli tarkoitus. Siitä alkoivat elämäni onnellisimmat vuodet.
Olin koko ikäni palvellut muita ihmisiä, mutta nyt olin päättänyt palvella ennen kaikkea Luojaamme! Aloin kertoa Valtakunnan sanomaa kaikille, jotka vain kuuntelivat. Yritin myös juurruttaa lasteni mieleen, että oli välttämätöntä käydä kristillisissä kokouksissa ja tärkeää puhua toisille Jumalan sanan suurenmoisista asioista.
Vuonna 1953 kodissamme alettiin pitää seurakunnan kirjantutkistelua. Edelleen, lähes 45 vuotta myöhemmin, tutkistelua pidetään täällä. Se on ollut kaikki nämä vuodet valtava hengellinen apu perheellemme.
Oli todellinen haaste pysyä hengellisesti toimeliaana ja silti jatkaa ravintolamme pitämistä. Minulla oli kuitenkin tilaisuus tutkia Raamattua monien kanssa. Jotkut näistä ihmisistä omaksuivat Raamatun totuuden, ja heistä tuli myöhemmin tienraivaajia eli kokoaikaisia sananpalvelijoita. 1950-luvulla neljä nuorempaa lastamme vihki elämänsä Jehovalle ja heidät kastettiin. Vaikka T.Y. ei ollut kiinnostunut Raamatusta, hän vei tavallisesti meidät autolla kokouksiin ja myös haki meidät pois. Päätimme, että emme saarnaisi hänelle, vaan sen sijaan puhuisimme kotimatkalla keskenämme yhdestä tai kahdesta sellaisesta piirteestä, josta kokouksessa pidimme.
T.Y. teki tuolloin usein liikematkoja eri kaupunkeihin ympäri Yhdysvaltoja. Soitin Vartiotorni-seuran päätoimistoon Brooklyniin New Yorkiin ja selitin tilanteemme. Silloinen Seuran sihteeri-rahastonhoitaja Grant Suiter kutsui meidät kiertokäynnille noihin tiloihin ollessamme New Yorkissa. Näkemämme teki T.Y:hyn syvän vaikutuksen, varsinkin puhdas keittiö, joka oli tuolloin varustettu ruokkimaan noin 500 henkeä.
Tapasimme käyntimme aikana Russell Kurzenin, ja hän lähetti myöhemmin postissa T.Y:lle Raamatun, jota tämä luki joka ilta, kunnes pääsi sen loppuun. Myöhemmin, Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa New Yorkissa vuonna 1958, mieheni kastettiin! Yllätykseksemme vanhimmalla pojallamme, joka kuului tuolloin päätoimiston henkilökuntaan, oli ohjelmassa lyhyt osuus.
Uskollinen kuolemaansa saakka
T.Y. ja minä olimme usein yhdessä ovelta-ovelle-palveluksessa. Kun hänen näkönsä alkoi heiketä, teimme säännöllisesti katutyötä. The Cleveland Press -lehdessä oli otsikko ”Kääntymys Punaisessa lohikäärmeessä” sekä kuva, jossa tarjosimme ohikulkijoille Vartiotorni- ja Herätkää!-lehtiä. Artikkelissa kerrottiin, miten meistä oli tullut Jehovan todistajia. Sivumennen sanottuna Punaisen lohikäärmeen nimi muutettiin Chinin ravintolaksi.
Vuosien varrella kestitsimme mieheni kanssa ravintolassamme monia kristittyjä veljiä ja sisaria kaikkialta maailmasta. Muistimme hyvin neuvon, jonka Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran presidenttinä toiminut Fred Franz antoi. Käydessään ravintolassamme hän kehotti: ”Olkaa uskollisia ja pysykää lähellä Jehovan järjestöä.”
T.Y:llä oli 1970-luvun alussa useita aivohalvauksia, ja hän kuoli 20. elokuuta 1975. Paikallinen sanomalehti julkaisi pitkähkön muistokirjoituksen sekä kuvan, jossa hän oli tarjoamassa sananpalveluksessa Vartiotornia. Viimeiset yhteiset vuotemme olivat parhaita. Toimittuaan yli 60 vuotta Chinin ravintola suljettiin viimeisen kerran huhtikuussa 1995. Joistakuista se tuntui olevan erään aikakauden loppu.
Hengellisistä päämääristä kiinni pitäminen
Aikoinaan harras halumme oli, että kolme poikaamme siirtyisivät perheyrityksemme johtoon. Tämä toive kuitenkin muuttui: halusimme heidän seuraavan Jeesuksen askeleita ja aloittavan kokoaikaisen sananpalveluksen. Kysyimme kultakin lapselta, halusiko tämä lähteä tienraivaajaksi Hongkongiin ja auttaa toisia kiinalaisia oppimaan ne asiat, jotka me olimme oppineet. Tarjouduimme tukemaan heitä taloudellisesti tuossa hankkeessa. Vaikkei kukaan heistä puhunut kiinaa sujuvasti, Winifred, Victoria ja Richard päättivät muuttaa Hongkongiin.
Tyttäremme Winifred on toiminut siellä tienraivaajana yli 34 vuotta! Victoria avioitui Marcus Gumin kanssa, ja he ovat myöhemmin palanneet Yhdysvaltoihin. He ovat kasvattaneet kolme lasta: Stephanien ja Seraiahin, jotka toimivat kokoaikaisina sananpalvelijoina Clevelandissa, sekä Symeonin, joka palvelee vaimonsa Morfyddin kanssa Vartiotornin maatilalla Wallkillissa New Yorkin osavaltiossa. Victoria ja Marcus asuvat nykyään lähellä minua ja voivat osaltaan huolehtia minusta. Marcus on esivalvojana Clevelandissa toimivassa Coventryn seurakunnassa.
Vanhin tyttäremme Gloria on joutunut käyttämään pyörätuolia sen jälkeen kun hän sairastui polioon vuonna 1955. Hän asuu miehensä Benin kanssa Escondidossa Kaliforniassa, missä hän tekee säännöllisesti saarnaamistyötä. Tom on ollut kokoaikaisessa palveluksessa yli 22 vuotta. Hän ja hänen vaimonsa Esther työskentelevät nykyään Vartiotornin koulutuskeskuksessa Pattersonissa New Yorkin osavaltiossa. Richard ja hänen vaimonsa Amy palasivat Hongkongista huolehtiakseen T.Y:stä ennen hänen kuolemaansa. Nyt hekin palvelevat Pattersonissa. Nuorimmaisemme Walden on ollut 30 vuotta kokoaikaisena palvelijana. Hän ja hänen vaimonsa Mary Lou ovat palvelleet 22 viime vuotta Yhdysvaltojen seurakuntia kierros- ja piirityössä.
En voi sanoa, etteivät lapsemme koskaan olisi tuottaneet meille ongelmia. Yksi heistä karkasi murrosikäisenä kotoa, eikä hänestä kuulunut mitään kolmeen kuukauteen. Yksi pojistamme oli jonkin aikaa kiinnostuneempi urheilusta kuin hengellisistä asioista ja jätti väliin viikoittaisen perhetutkistelumme voidakseen kilpailla. Hänelle tarjottiin jopa urheilustipendejä. Kun hän päätti aloittaa kokoaikaisen palveluksen sen sijaan että olisi ottanut vastaan erään tällaisen yliopisto-opintoja varten myönnetyn stipendin, tuntui kuin tuhannen kilon taakka olisi pudonnut harteiltani!
Olen onnellinen että kuuntelin
Vaikka lapseni ovat kirjaimellisesti hajallaan ympäri maailmaa, sydäntäni lämmittää se, että tiedän heidän palvelevan uskollisesti Jehovaa. Olen nykyään 81-vuotias, ja niveltulehdus ja muut sairaudet ovat hiljentäneet vauhtiani, mutta intoni Jehovan puolesta ei ole laimentunut. Yritän pitää huolta itsestäni, niin ettei kenenkään lapsistani tarvitsisi jättää kokoaikaista palvelusta voidakseen hoitaa minua.
Odotan innokkaasti tulevaisuutta, jolloin Jumalan tarkoitukset toteutuvat täysin ja saan jälleen nähdä kuolleet rakkaani, kuten mieheni, biologiset vanhempani ja Helen Wintersin, joka piti meille tutkistelua (Johannes 5:28, 29; Apostolien teot 24:15). Miten iloinen olenkaan, että kuuntelin tuota viehättävää vaaleahiuksista naista yli 46 vuotta sitten! Tämä asiakas oli todellakin oikeassa!
[Kuva s. 21]
Kun menimme naimisiin
[Kuva s. 23]
Perheemme vuonna 1961. Vasemmalta oikealle: Victoria, Wei, Richard, Walden, Tom, T.Y., Winifred ja edessä Gloria
[Kuva s. 24]
Wei Chin nykyään