Trubaduurit – enemmän kuin lemmenlaulujen laulajia

HERÄTKÄÄ!-LEHDEN RANSKAN-KIRJEENVAIHTAJALTA

TRUBADUURIT ja kiertelevät minstrelit – mitä nuo sanat tuovat mieleesi? Kenties hovirakkaudesta ja ritarillisuudesta kertovat laulut. Et ole väärässä, mutta trubaduureihin liittyi paljon muutakin. Vaikka heidät tunnetaan ehkä parhaiten canso d’amoreista eli lemmenlauluista – ja kuvataan siksi useimmiten luuttu kädessä laulamassa serenadia naiselle – rakkaus ei ollut heidän ainoa kiinnostuksen kohteensa. Trubaduurit ottivat kantaa moniin aikansa yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja uskonnollisiin kysymyksiin.

Trubaduurit elivät kukoistuskauttaan 1100- ja 1200-luvuilla koko sillä alueella, joka vastaa nykyistä Etelä-Ranskaa. He olivat runoilijamuusikoita, jotka kirjoittivat romaanisista kansankielistä kaikkein hienostuneimmalla. Siitä käytettiin nimitystä langue d’oca, ja se oli kansankielenä osapuilleen koko Ranskassa Loirejoesta etelään sekä rajaseuduilla Italian ja Espanjan puolella.

Sanan ”trubaduuri” alkuperä on hyvin kiistanalainen, mutta se näyttää juontuvan oksitaaninkielisestä verbistä trobar, joka tarkoittaa ’sepittää, keksiä, löytää’. Trubaduurit siis kykenivät löytämään hienostuneeseen runoonsa oikean sanan tai loppusoinnun. Trubaduurien runoihin sävellettiin musiikki, ja niitä laulettiin. Trubaduurit, jotka kiersivät kaupungista kaupunkiin ammattiminstrelien eli jonglöörien kanssa, esittivät laulujaan harpun, fiidelin, huilun, luutun tai kitaran säestyksellä. Rikkaiden linnoissa samoin kuin toreilla tai turnajaisissa, markkinoilla, karnevaaleissa tai juhlissa musiikkiesitykset olivat vakiohuveja.

Erilaisista taustoista

Trubaduurit olivat taustoiltaan erilaisia. Jotkut tulivat huomattavista suvuista, muutamat olivat aatelisherroja, ja toiset olivat alhaisempaa syntyperää ja nousivat trubaduurin arvoon. Jotkut saavuttivat merkittävän aseman. Monet olivat saaneet korkean koulutuksen ja matkustelleet laajalti. Kaikille opetettiin perusteellisesti liehittelyn, kohteliaan käytöksen, runouden ja musiikin säännöt. Eräässä tietolähteessä sanotaan, että hyvän trubaduurin odotettiin ”olevan täysin perillä kaikista ajankohtaisista uutisista, toistavan kaikki huomionarvoiset yliopistojen teesit, olevan hyvin selvillä hovien skandaaleista, – – kykenevän sepittämään hetkessä säkeitä ylhäiselle herralle tai naiselle sekä soittavan ainakin kahta sellaista soitinta, jotka olivat tuolloin hovien suosiossa”.

Kaupankäynnin kehittyminen 1100-luvulla vaurastutti suuresti Ranskan eteläisiä alueita. Hyvinvointi toi tullessaan vapaa-aikaa, koulutusta ja sivistyneen maun taiteiden ja hienostuneen elämäntavan suhteen. Languedocin ja Provencen mahtavat aatelisherrat ja ylhäisönaiset olivat trubaduurien innokkaimpia suosijoita. Runoilijoita pidettiin suuressa arvossa, ja heillä oli voimakas vaikutus aristokraattiseen makuun, muotiin ja tapoihin. Heistä tuli eurooppalaisen salonkitanssin isiä. Tietosanakirjassa The New Encyclopædia Britannica kuitenkin sanotaan, että ”heidän suuri saavutuksensa oli se, että he loivat hovien naisten ympärille sellaisen sivistyneisyyden ja kohteliaisuuden ilmapiirin, jolle mikään ei siihen asti ollut vetänyt vertoja”.

Naisten uudenlainen kunnioittaminen

Kun mies avaa naiselle oven, auttaa takin hänen ylleen tai noudattaa jotakin muuta niistä monista ”naiset ensin” -kohteliaisuuksista, joita on vaalittu Länsi-Euroopassa satojen vuosien ajan, hän jatkaa perinnettä, jonka panivat todennäköisesti alulle trubaduurit.

Kirkko – joka katsoi naisen olevan vastuussa miehen lankeamisesta syntiin ja tämän karkottamisesta paratiisista – vaikutti suuresti keskiaikana vallalla olleisiin asenteisiin naisia kohtaan. Naista pidettiin viettelijättärenä, Saatanan välikappaleena, välttämättömänä pahana. Avioliiton ajateltiin usein olevan alempiarvoinen siviilisääty. Kirkkolaki salli naisen pieksämisen ja hylkäämisen, mikä edisti osaltaan naisen nöyryyttämistä ja alistamista. Naista pidettiin lähes kaikessa miestä vähempiarvoisena. Trubaduurien ilmaannuttua miesten mieli alkoi kuitenkin muuttua.

Ensimmäinen tunnettu trubaduuri oli Akvitanian herttua Vilhelm IX. Hänen runonsa sisälsivät ensimmäisinä aineksia trubaduurien ainutlaatuisesta rakkauskäsitteestä, jota alettiin sanoa hovirakkaudeksi. Provencelaiset runoilijat itse käyttivät siitä nimitystä verai’amors (tosi rakkaus) tai fin’amors (hieno rakkaus). Se oli vallankumouksellista siinä mielessä, ettei naista enää asetettu viheliäiseen asemaan miestä alempiarvoiseksi.

Trubaduurirunous antoi naiselle suuren arvon ja kunnian. Hänestä tuli jalojen ja hyveellisten ominaisuuksien ruumiillistuma. Joissakin lauluissa valitettiin naisen kylmää välinpitämättömyyttä häntä ihailevaa runoilijaa kohtaan. Ainakin teoriassa trubaduurin rakkauden oli määrä pysyä siveänä. Hänen päätavoitteensa ei ollut naisen omistaminen, vaan pikemminkin se moraalinen jalostuminen, johon hänen rakkautensa tätä kohtaan innoitti häntä hänen sisimmässään. Kunnianhimoisen runoilijan oli ansioituakseen kasvatettava nöyryyttä, itsehillintää, kärsivällisyyttä, uskollisuutta ja kaikkia niitä jaloja ominaisuuksia, joita naisella oli. Rakkaus pystyisi siten muuttamaan jopa moukkamaisimmat miehet.

Trubaduurit uskoivat, että hovirakkaus oli sosiaalisen ja moraalisen jalostumisen lähde, että kohtelias käytös ja jalot teot syntyivät rakkaudesta. Kun tämä aate levisi, siitä tuli perusta kokonaiselle käyttäytymissäännöstölle, jonka aatelittomat yhteiskuntaluokat omaksuivat. Hienostumattoman ja karkean feodaaliyhteiskunnan vastakohdaksi oli saanut alkunsa uusi elämäntapa. Naiset odottivat nyt, että heidän miehensä olisivat uhrautuvaisia, hienotunteisia ja huomaavaisia – herrasmiehiä.

Pian suuri osa Eurooppaa omaksui trubaduurien taiteen. Espanja ja Portugali ottivat avosylin vastaan heidän teemansa. Pohjois-Ranskalla oli truveerinsa, Saksalla minnelaulajansa ja Italialla trovatorinsa. Trubaduurien hovirakkausteema yhdistyneenä ritari-ihanteisiin synnytti kirjallisuuslajin nimeltä romaani.b Esimerkiksi yhdistämällä hovirakkausihanteen ja tarut kelttiläisestä Bretagnesta truveeri Chrétien de Troyes kokosi yhteen anteliaisuuden ja heikkojen suojelemisen hyveet tarinoihin kuningas Arthurista ja pyöreän pöydän ritareista.

Heidän vaikutuksensa yhteiskuntaan

Vaikka useimmat trubaduurilaulut ylistivät hovirakkauden hyveitä, toiset käsittelivät ajankohtaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä. Ranskalainen kirjailija Martin Aurell, kirjan La vielle et l’épée (Fiideli ja miekka) tekijä, selitti, että trubaduurit osallistuivat aktiivisesti taisteluihin, jotka aiheuttivat jakaumia heidän aikalaistensa keskuudessa, ja että sävellystensä välityksellä he jopa myötävaikuttivat tämän tai tuon riitelevän ryhmäkunnan menestymiseen.

Käsitellessään trubaduurien ainutlaatuista asemaa keskiaikaisessa yhteiskunnassa Robert Sabatier toteaa: ”Koskaan ennen ei runoilijoita ollut pidetty yhtä suuressa arvossa, eikä koskaan ennen kellään ollut ollut niin suurta puhevapautta. He ylistivät ja moittivat, he tekivät itsestään kansan äänen, he vaikuttivat politiikkaan, ja heistä tuli uusien ajatusten välittäjiä.” (La Poésie du Moyen Age.)

Aikansa media

Voidaan hyvin sanoa, että kauan ennen painokoneen keksimistä trubaduurit ja muut kiertelevät minstrelit palvelivat aikansa mediana. Keskiaikaiset minstrelit olivat kansainvälisiä matkustelijoita. Kautta Euroopan hovien – Kyproksesta Skotlantiin ja Portugalista Itä-Eurooppaan, minne he menivätkin – he keräsivät uutisia ja vaihtoivat kertomuksia, sävelmiä ja lauluja. Trubaduurilaulujen tarttuvat melodiat, jotka levisivät nopeasti suusanallisesti jonglööriltä toiselle, jäivät soimaan ihmisten mieleen ja vaikuttivat siten voimakkaasti yleiseen mielipiteeseen ja saivat kansan liikkeelle syystä jos toisestakin.

Yksi trubaduurien käyttämistä monista runolajeista on nimeltään sirventès, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ’palvelijan laulua’. Jotkin niistä paljastivat valtiaiden epäoikeudenmukaisuuden. Toiset ylistivät urhoollisuuden, uhrautuvaisuuden, anteliaisuuden ja armeliaisuuden tekoja samalla kun ne kritisoivat barbaarista julmuutta, pelkuruutta, ulkokultaisuutta ja oman edun tavoittelua. 1200-luvun alun sirventèsit avaavat historiantutkijoille ikkunan siihen poliittiseen ja uskonnolliseen ilmapiiriin, joka vallitsi Languedocissa suuren kuohunnan aikana.

Kirkon kritisointi

Ristiretkien epäonnistuminen sai monet ihmiset epäilemään katolisen kirkon hengellistä ja maallista valtaa. Papit väittivät edustavansa Kristusta, mutta heidän toimintansa oli kaikkea muuta kuin Kristuksen esimerkin mukaista. Heidän ulkokultaisuutensa, ahneutensa ja turmeltuneisuutensa tuli yleiseen tietoon. Kirkon piispat ja papit, jotka tavoittelivat aina vain enemmän rikkauksia ja poliittista valtaa, palvelivat rikkaita. Se että he laiminlöivät köyhien ja keskiluokkaan kuuluvien hengelliset tarpeet, synnytti väistämättä tyytymättömyyttä.

Languedocissa monet keskiluokkaan kuuluvista samoin kuin aatelisista olivat koulunkäyneitä. Historioitsija H. R. Trevor-Roperin mukaan tavallista enemmän koulutusta saaneet maallikot havaitsivat, että 1100-luvun kirkko ”oli kovin erilainen kuin ne muinaiset mallit, joita se väitti jäljittelevänsä”. Hän jatkaa, että monet ihmiset alkoivat ajatella: ”Miten vielä paljon erilaisempi – – oli ennen Konstantinusta ollut valtiosta riippumaton kirkko, apostolien, – – vainojen kirkko: kirkko ilman paavia tai feodaalipiispoja tai runsaita lahjoituksia tai pakanallisia oppeja tai uusia artikloja, jotka oli kaavailtu kasvattamaan sen varallisuutta ja valtaa!”

Languedoc oli suvaitsevaisuuden maa. Toulousen kreivit ja muut etelän valtiaat antoivat ihmisille uskonnonvapauden. Valdolaisetc olivat kääntäneet Raamatun langue d’ocin kielelle, ja he saarnasivat kaksittain sen sanomaa innokkaasti kautta koko seudun. Myös kataarit (joita kutsuttiin myös albigensseiksi) levittivät oppiaan ja voittivat monia käännynnäisiä aateliston keskuudessa.

Monet trubaduurien sirventèsit kuvastivat ihmisten pettymystä samoin kuin epäkunnioitusta ja inhoa katolista papistoa kohtaan. Eräässä niistä, jonka on tehnyt Gui de Cavaillon, tuomitaan papit siitä, että nämä olivat ”hylänneet ensisijaisen kutsumuksensa” maallisten etujen vuoksi. Trubaduurien sanoitukset tekivät pilaa helvetintulesta, rististä, ripittäytymisestä ja ”pyhästä vedestä”. Ne ivasivat aneita ja pyhäinjäännöksiä sekä herjasivat moraalittomia pappeja ja turmeltuneita piispoja kutsuen heitä ”pettureiksi, valehtelijoiksi ja ulkokultailijoiksi”.

Kirkon taistelu vapautta vastaan

Rooman kirkko katsoi kuitenkin olevansa jokaisen imperiumin ja valtakunnan yläpuolella. Sodasta tuli sen vallan väline. Paavi Innocentius III lupasi kaikki Languedocin rikkaudet sille armeijalle, joka pystyisi alistamaan ruhtinaat ja tukahduttamaan kaiken eriuskoisuuden Ranskan eteläisillä alueilla. Seurasi yksi Ranskan historian verisimmistä kiduttamisen ja murhaamisen ajoista. Se tuli tunnetuksi albigenssisotina (1209–29).d

Trubaduurit sanoivat sitä valeristiretkeksi. Heidän lauluissaan paheksuttiin syvästi sitä, miten julmasti kirkko kohteli eriuskoisia ja miten paavi tarjosi samanlaisia aneita ranskalaisten eriuskoisten tappamisesta kuin vääräuskoisina pidettyjen muslimien tappamisesta. Kirkko kokosi suuria rikkauksia albigenssisotien ja niitä seuranneen inkvisition aikana. Jotkin suvut tehtiin perinnöttömiksi, ja niiltä riistettiin maat ja kodit.

Koska trubaduureja syytettiin kataareihin kuuluviksi kerettiläisiksi, useimmat heistä pakenivat vähemmän vihamielisiin maihin. Tämä ristiretki merkitsi loppua oksitaaniselle kulttuurille, sen elämäntavalle, sen runoudelle. Inkvisitiolaki kielsi laulamasta tai edes hyräilemästä trubaduurilauluja. Mutta heidän perintönsä jäi eloon. Heidän kirkonvastaiset laulunsa todellakin virittivät tunnelman vastaanottavaiseksi tulevalle uskonpuhdistukselle. Trubaduurit voidaan totisesti muistaa muustakin kuin lemmenlauluistaan.

[Alaviitteet]

[Kuvien lähdemerkinnät s. 18]

Painajan ornamentti/Carol Belanger Grafton/Dover Publications, Inc.

Bibliothèque Nationale, Paris

[Kuva s. 19]

Miniatyyri eräästä 1100-luvun käsikirjoituksesta

[Lähdemerkintä]

Bibliothèque Nationale, Paris