Jakauma tiedemiesten keskuudessa?

”VAIKKA meidän ei pidäkään hylätä sitä käsitystä, että tieteen tarkoitus on saada selville totuus maailmasta, meidän tulee ottaa huomioon ne psykologiset ja yhteiskunnalliset seikat, jotka ovat usein tämän pyrkimyksen tiellä.” Näin kirjoitti Tony Morton tutkielmassaan ”Koulukunnat vastakkain: tutkijoiden vaikuttimet ja menetelmät”. Näyttää tosiaan siltä, että maine, taloudellinen hyöty tai jopa poliittiset mieltymykset ovat toisinaan vaikuttaneet tiedemiesten tutkimustuloksiin.

Niinkin kauan sitten kuin vuonna 1873 lordi Jessel ilmaisi olevansa huolissaan näiden seikkojen vaikutuksesta oikeustapausten käsittelyyn, kun hän sanoi: ”Asiantuntijanlausunnot – – ovat lausuntoja, joita jotkut antavat työkseen mutta joiden antamisesta aina saa maksun. – – On näin ollen luonnollista, että olipa hän kuinka vilpitön tahansa, hänen tulee katsella asiaa yksipuolisesti sen henkilön näkökulmasta, joka on palkannut hänet, ja me myös havaitsemme tällaista yksipuolisuutta.”

Ajatellaanpa esimerkiksi oikeustiedettä. Muuan muutoksenhakutuomioistuin totesi, että oikeustieteilijöistä voi tulla puolueellisia. Search-lehdessä sanotaan: ”Kun poliisi etsii apua oikeustieteilijöiltä, poliisin ja oikeustieteilijöiden välille voi syntyä suhde. – – Valtion palkkaamat oikeustieteilijät saattavat ajatella, että heidän tehtävänsä on auttaa poliisia.” Lehdessä otetaan myös esimerkiksi Britanniassa käsitellyt Maguirea (1989) ja Wardia (1974) koskeneet IRA:n (Irlannin tasavaltalaisarmeijan) pommi-iskujutut, jotka ”todistavat voimakkaasti siitä, että jotkut hyvin kokeneet ja muuten hyvämaineiset tutkijat ovat valmiita hylkäämään tieteellisen puolueettomuuden ja pitämään velvollisuutenaan auttaa syyttäjää”.

Esimerkistä käy myös Australiassa sattunut Lindy Chamberlainin tapaus (1981–82), jonka pohjalta tehtiin elokuva Huuto pimeydestä. Oikeustieteilijöiden antama todistusaineisto vaikutti ilmeisesti voimakkaasti siihen, että pienokaisensa Azarian murhasta syytetty Chamberlain sai langettavan tuomion. Hänet tuomittiin syylliseksi ja pantiin vankilaan, vaikka hän väitti, että dingo (villikoira) oli tappanut hänen lapsensa. Vuosia myöhemmin löydettiin pienokaisen likainen, verinen takki, eikä aiempi todistusaineisto kestänytkään lähempää tarkastelua. Tämä johti siihen, että Chamberlain vapautettiin vankilasta, hänen tuomionsa kumottiin ja hänelle maksettiin vahingonkorvausta väärästä tuomiosta.

Kun kahden tiedemiehen välille syntyy kiista, taistelusta voi tulla katkera. Joitakin vuosikymmeniä sitten tri William McBride asettui vastustamaan talidomidi-lääkkeen valmistajia, ja asiasta tuli maailmanlaajuinen uutinen. Kun tämä lääkäri sanoi, että kyseinen lääke, jonka mainostettiin lievittävän raskausajan aamupahoinvointia, aiheutti vakavia vaurioita sikiölle, hänestä tuli sankari yhdessä yössä. Mutta kun hän oli vuosia myöhemmin mukana eräässä toisessa projektissa, muuan toimittajaksi ryhtynyt lääkäri syytti häntä aineiston peukaloinnista. McBride havaittiin syylliseksi tieteelliseen petokseen ja väärään menettelyyn lääkärintoimen harjoittamisessa. Hän menetti oikeutensa toimia lääkärinä Australiassa.

Tieteellisiä kiistoja

Eräs ajankohtainen kiista koskee sitä, vahingoittavatko sähkömagneettiset kentät ihmisten ja eläinten terveyttä. Jotkin todisteet viittaavat siihen, että sähkömagnetismi saastuttaa elinympäristöämme laajalti: saasteen lähteinä pidetään niin suurjännitelinjoja kuin kodin tietokoneita ja mikroaaltouuneja. Jotkut jopa väittävät, että matkapuhelimet voivat vuosien kuluessa vahingoittaa aivoja. Toiset taas viittaavat tieteellisiin tutkimuksiin, jotka antavat ymmärtää, että sähkömagneettinen säteily voi aiheuttaa syöpää ja johtaa kuolemaan. Esimerkkinä voitaisiin mainita se, mitä The Australian -sanomalehdessä kerrottiin: ”Muuan brittiläinen sähkölaitos on haastettu oikeuteen erään pojan kuoleman vuoksi. Pojan väitetään sairastuneen syöpään siksi, että hän nukkui lähellä suurjännitekaapeleita.” Melbournelainen työlääketieteen alalla toimiva konsultantti tri Bruce Hocking havaitsi, että ”neljän kilometrin säteellä Sydneyn päätelevisiomastoista asuvilla lapsilla esiintyi kaksi kertaa enemmän leukemiaa kuin niillä lapsilla, jotka asuivat tämän alueen ulkopuolella”.

Ympäristönsuojelijat puolustavat näitä väitteitä, kun taas liikemaailma on vaarassa menettää miljardeja markkoja ja sen mielestä kyse on ”perusteettomista pelottelukampanjoista”. Niinpä se käynnistää vastahyökkäyksiä ja saa tukea tiedeyhteisön muilta osilta.

Kiistaa käydään myös kemiallisesta saasteesta. Jotkut ovat sanoneet dioksiinia ”myrkyllisimmäksi ihmisen kehittämäksi kemikaaliksi”. Tätä kemikaalia, jonka Michael Fumento sanoo olevan ”yksinkertaisesti väistämätön joidenkin rikkaruohomyrkkyjen valmistuksessa syntyvä sivutuote” (Science Under Siege), jotkut kutsuvat ”Agent Orangen tärkeimmäksi ainesosaksi”.a Se sai julkisuudessa eniten huomiota Vietnamin sodan jälkeen. Seurasi suuria oikeustaisteluja sotaveteraanien ja kemiantehtaiden välillä, ja kummallakin ryhmällä oli omat tieteen asiantuntijansa, jotka olivat eri mieltä vastapuolen kanssa.

Myös ympäristökysymykset, esimerkiksi maapallon lämpeneminen, kasvihuoneilmiö ja otsonikerroksen oheneminen, saavat paljon huomiota julkisuudessa. The Canberra Times -lehti kirjoitti Antarktiksen luontoon kohdistuvista peloista: ”Tiedemiesten tekemät tutkimukset Palmerin asemalla, Anversinsaaressa sijaitsevalla Yhdysvaltain tutkimusasemalla, osoittavat, että voimakas ultraviolettisäteily vahingoittaa alempia eliömuotoja, kuten planktonia ja nilviäisiä, ja sen vaikutukset voivat ulottua vähitellen ylöspäin ravintoketjussa.” Monet muut tieteelliset tutkimukset näyttävät kuitenkin olevan ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa ja karkottavan pelon otsonikerroksen ohenemisesta ja maapallon lämpenemisestä.

Kuka siis on oikeassa? Näyttää siltä, että tieteen asiantuntijat voivat todistaa jokaisen väitteen tai perustelun oikeaksi tai vääräksi. ”Vallitseva yhteiskunnallinen ilmapiiri säätelee tieteellistä totuutta vähintäänkin yhtä paljon kuin järki ja logiikka yksinään”, sanotaan kirjassa Paradigms Lost. Michael Fumento sanoo ytimekkäästi dioksiinia koskevasta kiistasta: ”Sen mukaan, ketä itse kukin kuuntelee, meitä kaikkia saatetaan joko myrkyttää tai johtaa räikeästi harhaan.”

Joitakin tunnettuja tieteellisiä katastrofeja ei voida kuitenkaan tehdä tyhjäksi selittelemällä. Tieteen on vastattava niistä.

”Äärimmäisen tuskallinen murhenäytelmä”

Elokuun 29. päivänä 1948 julkaistiin ”Viesti älymystölle”, jossa Albert Einstein pohti tieteen vähemmän hohdokkaita hetkiä sanoessaan: ”Olemme oppineet kantapään kautta, että järkiperäinen ajattelu ei riitä ratkaisemaan yhteiskuntaelämämme ongelmia. Syvällisestä tutkimustyöstä ja perusteellisesta tieteenharjoituksesta on usein ollut traagiset seuraukset ihmiskunnalle – – on luotu keinot sen omalle joukkotuholle. Tämä on todella äärimmäisen tuskallinen murhenäytelmä!”

Uutistoimisto AP:n äskeisessä tiedotteessa sanottiin: ”Britannia myöntää kokeilleensa säteilyä ihmisiin.” Britannian puolustusministeriö on vahvistanut sen, että valtio teki säteilykokeita ihmisillä lähes 40 vuoden ajan. Yhdessä niistä testattiin atomipommia Maralingassa Etelä-Australiassa 1950-luvun puolivälissä.

Maralinga on peräisin ukkosta tarkoittavasta Australian alkuperäisväestön sanasta, ja tämä syrjäinen alue oli Britannialle ihanteellinen paikka tehdä tieteellisiä kokeita. Ensimmäisen räjäytyksen jälkeen ilmassa oli onnistumisen riemua. Eräässä melbournelaisessa lehdessä kerrottiin: ”Kun [radioaktiivinen] pilvi oli hälvennyt, kuorma-autot ja maastoautot toivat joukoittain englantilaisia, australialaisia ja uusiseelantilaisia varusmiehiä, jotka olivat kohdanneet räjähdyksen kaivannoissa vain kahdeksan kilometrin päässä räjähdyspaikasta. Ja kaikkien kasvoilla oli hymy. He olisivat yhtä hyvin voineet olla tulossa piknikiltä.”

Brittiläisen Daily Express -sanomalehden tiede-kirjeenvaihtaja Chapman Pincher sävelsi jopa laulun nimeltä ”Pining for the Mushroom Cloud” (Ikävä sienimäistä pilveä). Lisäksi muuan hallituksen ministeri vakuutti, että koe oli mennyt täysin suunnitelmien mukaisesti ja ettei säteilystä ollut vaaraa kenellekään Australiassa. Vuosia myöhemmin hymy kuitenkin hyytyi niiden kasvoilta, jotka kuolivat säteilylle altistumisen vuoksi; seurasi korvausvaatimusten vyöry. Enää ei ollut ”Ikävä sienimäistä pilveä”! Maralinga on edelleenkin kielletty alue säteilysaasteen takia.

Yhdysvalloissa kokemukset näyttävät olevan pitkälti samanlaisia Nevadassa tehtyjen kokeiden perusteella. Joidenkuiden mielestä tämä on poliittinen kysymys eikä räikeä tieteellinen virhe. Robert Oppenheimer, joka johti ensimmäisen amerikkalaisen atomipommin rakentamista Los Alamosissa New Mexicossa, sanoi: ”Tiedemiehen vastuulla ei ole päättää, tuleeko vetypommia käyttää. Tämä vastuu lepää Amerikan kansan ja sen valitsemien edustajien harteilla.”

Toisenlainen murhenäytelmä

Veren käyttö yleistyi lääketieteessä toisen maailmansodan jälkeen. Tiede tervehti verta elämän pelastajana ja julisti, että sen käyttö oli turvallista. Mutta kun aids ilmaantui näyttämölle, lääketieteen alalla havahduttiin omahyväisyydestä. Yhtäkkiä nesteestä, jota pidettiin elämää pelastavana, tuli joidenkuiden tapauksessa tappaja. Erään suuren Sydneyssä Australiassa sijaitsevan sairaalan johtaja kertoi Herätkää!-lehdelle: ”Olemme kymmeniä vuosia siirtäneet potilaisiin nestettä, josta emme ole tienneet juuri mitään. Emme ole edes tunteneet joitakin sen välityksellä siirtyviä sairauksia. Emme edelleenkään tiedä, mitä muuta siirrämme veren välityksellä potilaisiin, koska emme voi tehdä testejä sellaisen varalta, mistä meillä ei ole tietoa.”

Erityisen traaginen tapaus oli hedelmättömien naisten hoitaminen kasvuhormonin avulla. Tavoitellessaan lastensaannin avulla suurempaa täyttymystä elämässään nämä naiset ajattelivat, että tämä hoito toteuttaa heidän toiveensa. Vuosia myöhemmin jotkut heistä kuolivat arvoituksellisesti aivoja rappeuttavaan Creutzfeldt-Jakobin tautiin. Myös sellaisia lapsia, joiden lyhytkasvuisuutta oli hoidettu samalla hormonilla, alkoi kuolla. Tutkijat havaitsivat, että tiedemiehet olivat ottaneet tätä hormonia kuolleiden ihmisten aivolisäkkeestä. Ilmeisesti jotkut näistä kuolleista olivat olleet tätä tautia aiheuttavan viruksen kantajia, ja osa hormoneista oli saastunut. Vieläkin traagisempaa on se, että jotkut tällä hormonilla hoidetuista naisista luovuttivat verta ennen kuin taudin oireet ilmaantuivat. Nyt pelätään, että virusta voi olla verivarastoissa, sillä ei ole olemassa testiä, jonka avulla se voitaisiin havaita.

Tieteeseen liittyy aina jonkinlainen riski. Ei ole siksi mikään ihme, että kirjassa The Unnatural Nature of Science sanotaan: ”[Tiede] herättää sekä kunnioitusta että pelkoa, sekä toivoa että epätoivoa; sen ajatellaan olevan syynä moniin nykyajan teollisuusyhteiskunnan ongelmiin, mutta sen ajatellaan myös ratkaisevan ne.”

Mutta mitä voisimme tehdä, jotta riski olisi meidän omalta osaltamme mahdollisimman pieni? Miten voimme säilyttää tasapainoisen näkemyksen tieteestä? Seuraavasta kirjoituksesta pitäisi olla apua.

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 6]

Hallituksen ministeri sanoi, ettei säteilyvaaraa olisi

[Huomioteksti s. 7]

Maralingan koealue on säteilyn saastuttama

[Kuva s. 8]

”Tiedemiehen vastuulla ei ole päättää, tuleeko vetypommia käyttää.” (Robert Oppenheimer, atomitiedemies)

[Lähdemerkintä]

Hulton-Deutsch Collection/Corbis

[Kuva s. 9]

”Olemme oppineet kantapään kautta, että järkiperäinen ajattelu ei riitä ratkaisemaan yhteiskuntaelämämme ongelmia.” (Albert Einstein, fyysikko)

[Lähdemerkintä]

Kuva: U.S. National Archives

[Kuvan lähdemerkintä s. 5]

Richard T. Nowitz/Corbis

[Kuvan lähdemerkintä s. 8, 9]

Kuva: USAF