Nantesin edikti – suvaitsevuutta edistänyt asiakirja?

”TÄMÄ on äärettömän piinallista”, protestoi paavi Klemens VIII vuonna 1598 kuultuaan, että Ranskan kuningas Henrik IV oli allekirjoittanut Nantesin ediktin. Neljäsataa vuotta myöhemmin edikti ei enää herätä närkästystä ja vastustusta, vaan sitä juhlitaan suvaitsevuutta ilmentäneenä tekona ja yhtenä tärkeänä askeleena kohti uskonnollisten oikeuksien takaamista kaikille. Mikä oli tuo Nantesin edikti? Edistikö se todella suvaitsevuutta? Entä mitä siitä voidaan oppia nykyään?

Sotien runtelema Eurooppa

Eurooppaa leimasivat 1500-luvulla suvaitsemattomuus ja veriset uskonsodat. ”Koskaan aikaisemmin eivät Kristuksen seuraajat ole pitäneet pilkkanaan hänen opetustaan keskinäisestä rakkaudesta siinä määrin kuin 1500-luvulla”, havainnoi eräs historiantutkija. Joissakin maissa, kuten Espanjassa ja Englannissa, uskonnollisia vähemmistöjä vainottiin julmasti. Muualla, esimerkiksi Saksassa, omaksuttiin periaate ”Cuius regio, eius religio”, jonka mukaan alueen hallitsija päätti sen uskonnosta. Se joka ei hyväksynyt hallitsijan uskonnollista valintaa, joutui lähtemään alueelta. Sota pyrittiin välttämään pitämällä uskonnot erillään, eikä uskontojen rinnakkaiseloa juuri kokeiltu.

Ranska valitsi toisenlaisen tien. Maantieteellisesti se sijaitsi valtaosaltaan protestanttisen Pohjois-Euroopan ja katolisen Etelä-Euroopan välissä. Protestanteista oli 1500-luvun puoliväliin mennessä tullut merkittävä vähemmistö tuossa katolisessa maassa. Kahtiajakoa vahvistivat perättäiset uskonsodat.a Useat rauhansopimukset – eli ”ediktit levottomuuksien rauhoittamiseksi”, kuten niitä kutsuttiin – eivät saaneet aikaan rauhanomaista uskonnollista rinnakkaiseloa. Miksi Ranska valitsi suvaitsevuuden tien sen sijaan, että se olisi noudattanut eurooppalaisten naapuriensa mallia?

Rauhanpolitiikkaa

Laaja-alaisesta suvaitsemattomuudesta huolimatta kehittyi sellainen ajatus, että rauha ja uskonnollinen jakautuneisuus eivät välttämättä olleet yhteensovittamattomia. Tuohon aikaan kysymys uskosta liittyi yleensä erottamattomasti valtiolle osoitettavaan alamaisuuteen. Oliko mahdollista olla ranskalainen kuulumatta katoliseen kirkkoon? Jotkut ilmeisesti uskoivat näin. Ranskalainen valtiomies Michel de l’Hospital kirjoitti vuonna 1562: ”Ei edes kirkosta erotettu lakkaa olemasta kansalainen.” Katolinen ryhmä nimeltä Les Politiques (Poliitikot) esitti samansuuntaisia väitteitä.

Jotkin näistä uusista ajatuksista sisällytettiin Ranskassa allekirjoitettuihin tuloksettomiin rauhansopimuksiin. Sopimukset puolustivat myös sitä käsitystä, että menneet oli unohdettava, jotta tulevaisuutta voitaisiin rakentaa. Esimerkiksi Boulognen ediktissä vuodelta 1573 sanottiin: ”Sammukoon muisto kaikesta tapahtuneesta – – ja vaipukoon se unohduksiin, niin kuin sitä ei olisi ollutkaan.”

Ranskalla oli paljon unohdettavaa. Ennen Henrik IV:n tuloa kuninkaaksi vuonna 1589 oli pitkäikäisin rauhansopimus kestänyt vain kahdeksan vuotta. Maa kärsi taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti. Sisäistä vakautta kaivattiin kipeästi. Henrik IV ei ollut kokematon uskonnon sen enempää kuin politiikankaan suhteen. Hän oli vaihtanut protestanttisuuden katolilaisuuteen muutamaan otteeseen. Solmittuaan rauhan Espanjan kanssa vuonna 1597 ja vaiennettuaan maan sisäiset vastaäänet viimein vuonna 1598 hän pystyi vihdoin sanelemaan rauhan ehdot sekä protestanteille että katolilaisille. Vuonna 1598, kun maa oli kärsinyt uskonsodista yli 30 vuotta, kuningas Henrik IV allekirjoitti Nantesin ediktin.

”Perusoikeudet ranskalaisittain”

Henrikin allekirjoittama Nantesin edikti koostui neljästä perustekstistä, joihin sisältyivät 92:n tai 95:n artiklan perusteksti sekä protestanttien oikeuksia ja velvollisuuksia koskevat 56 salaista eli ”erityistä” artiklaa. Sopimuksen rungon muodostivat aiemmat rauhansopimukset, joista saatiin kaksi kolmasosaa artikloista. Tätä ediktiä valmisteltiin kuitenkin pitkään, toisin kuin sen edeltäjiä. Sen poikkeuksellinen pituus selittyy sillä, että siinä käytiin läpi ongelmia yksi kerrallaan, minkä vuoksi se vaikuttaa maallikkojen laatimalta kompromissilta. Millaisia oikeuksia siinä myönnettiin?

Edikti antoi Ranskan protestanteille täydellisen omantunnonvapauden. Heidät tunnustettiin myös kunnioitetuksi vähemmistöksi, jolla oli oikeuksia ja etuuksia. Yhdessä salaisessa artiklassa heille jopa luvattiin suoja inkvisitiota vastaan heidän liikkuessaan ulkomailla. Lisäksi protestantit saivat saman aseman kansalaisina kuin oli katolilaisilla ja he saattoivat päästä valtion virkoihin. Mutta edistikö edikti todella suvaitsevuutta?

Kuinka suvaitseva edikti?

Kun ajatellaan, millä tavalla uskonnollisia vähemmistöjä kohdeltiin muissa maissa, Nantesin edikti oli ”poliittisesti harvinaisen viisas asiakirja”, sanoo historioitsija Elisabeth Labrousse. Henrikin perimmäinen toive oli, että protestantit palaisivat katoliseen laumaan. Sitä ennen uskonnollinen rinnakkaiselo oli kompromissi, ainoa keino valvoa, että ”kaikki alamaisemme voivat rukoilla ja palvoa Jumalaa”, sanoi Henrik.

Todellisuudessa edikti suosi katolilaisuutta: se tunnustettiin valtauskonnoksi ja sen asema tuli palauttaa ennalleen koko valtakunnassa. Protestanttien täytyi maksaa katoliset kymmenykset sekä kunnioittaa katolisia pyhäpäiviä ja avioliittorajoituksia. Protestanttien palvontavapaus rajoittui erikseen mainituille maantieteellisille alueille. Edikti käsitteli ainoastaan protestanttien ja katolilaisten rinnakkaiseloa. Siihen eivät sisältyneet muut uskonnolliset vähemmistöt. Esimerkiksi muslimit karkotettiin Ranskasta vuonna 1610. Miksi tuota ediktiä sitten juhlitaan nykyään, vaikka sen näkemys suvaitsevuudesta oli kapea-alainen?

Tärkeitä seurauksia

Tuon aikakauden kronikoissa ei juuri viitata ediktiin. Historioitsijat kutsuvat sitä ”epätapahtumaksi”. Nykyään sitä pidetään kuitenkin poliittisen diplomatian mestarituotteena. Siinä puhuttiin protestanttisuudesta uskontona eikä kerettiläisyytenä. Jonkin muunkin kuin katolilaisuuden tunnustaminen uskonnoksi valmisti tietä uskonnolliselle moniarvoisuudelle. Erään historioitsijan mukaan tämä ”puhdisti ranskalaisten intohimot fanaattisuudesta, joka väijyi protestantteja yhtä lailla kuin katolilaisiakin”. Ediktissä tunnustettiin, että uskonto ei määrännyt, oliko joku uskollinen valtiolle tai mikä oli hänen kansallinen identiteettinsä. Lisäksi oikeusjuttujen ehdoksi tuli rikollinen toiminta, ei jonkin uskonnon jäsenyys. Nämä ajatukset heijastivat vielä suurempia muutoksia.

Allekirjoittaessaan ediktin kuningas Henrik oli kiinnostunut lähinnä kansan yhtenäisyydestä. Sen takaamiseksi edikti teki eron kansallisen ja uskonnollisen yhtenäisyyden välillä. ”Se käynnisti maallistumisen. – – Se tunnusti, että kansakunta ja uskonto eivät ole sama asia”, huomauttaa eräs historioitsija. Vaikka katolisella kirkolla säilyi valtaa, valtion valta vahvistui suuresti. Konfliktien tuomarina toimisi monarkki. Uskonnollisten ongelmien ratkaiseminen poliittisesti tai oikeudellisesti merkitsi, että politiikka oli uskonnon yläpuolella. Siksi muuan historioitsija sanoo ediktiä ”poliittisen vallan riemuvoitoksi kirkon tehtävästä”. Erään toisen mukaan se oli ”käännekohta modernin valtion ilmaantumisessa”.

Nykyinen merkitys

Muut hallitukset omaksuivat myöhemmin osan Nantesin ediktin hahmottelemista toimintatavoista. Aikanaan monet maat määrittelivät uudelleen uskonnon ja politiikan välisen suhteen ja asettivat valtiovallan uudelle perustukselle. Ranska valitsi lopulta (vuonna 1905) kirkon ja valtion täydellisen eron. Tunnettu historian ja sosiologian professori Jean Baubérot pitää tällaista eroa ”vähemmistöjen parhaana suojana” kasvavan suvaitsemattomuuden ilmapiirissä. Joissakin maissa on pidetty kiinni valtionuskonnosta mutta turvattu samalla perustuslaissa kaikille uskonnonvapaus ja yhtäläinen kohtelu.

Monien mielestä uskonnonvapauden suojelemisessa voidaan kuitenkin yhä edistyä. ”Nantesin ediktiä muistellaan kerran sadassa vuodessa ja rikotaan koko muun ajan”, pahoittelee toimittaja Alain Duhamel. Eräät asiaan perehtyneet kommentaattorit kiinnittävät huomiota esimerkiksi sellaiseen suvaitsemattomuuteen, että jotkin uskonnot suljetaan muiden piiristä leimaamalla kaikki vähemmistöuskonnot mielivaltaisesti ”lahkoiksi”. Oppiminen elämään yhdessä rauhassa ja ilman ennakkoluuloja oli erittäin tärkeä opetus 400 vuotta sitten. Opetus on yhä ajankohtainen.

Kiistakysymykset

Uskonnonvapautta ei ole, kun viranomaiset suosivat mielivaltaisesti joitakin uskontoja mutta eivät muita. Jotkin Ranskan hallintoviranomaiset ovat myöntäneet Jehovan todistajille uskonnon statuksen, toiset eivät. On paradoksaalista, että maallikkovaltio määrittelee, mikä on uskonto ja mikä ei. Tällainen menettely alkaa syrjinnällä ja johtaa vainoon. ”Se saattaa muodostaa myös ennakkotapauksen, joka voi levitä eri maihin ja eri uskontokuntiin”, sanoo europarlamentaarikko Raimo Ilaskivi. Siksi oikeustieteen lehtori Jean-Marc Florand päättelee: ”Tämä on paha isku Ranskalle ja vapauksien nauttimiselle. Katolilaisena olen huolestunut erityisesti tästä.” Historia voi kuitenkin opettaa jotakin niille, jotka haluavat oppia.

Hiljattain pidetyssä YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön konferenssissa eräs puhuja esitti, että ”yksi tapa juhlia Nantesin ediktiä on pohtia uskontojen asemaa meidän aikanamme”. Tuota ediktiä voikin parhaiten muistella huolehtimalla siitä, että kaikkien ihmisten todellista uskonnonvapautta suojellaan!

[Alaviite]

[Tekstiruutu/Kuvat s. 20, 21]

Uskonnonvapaus nykypäivän Ranskassa

Joskus menneisyyden opetukset unohtuvat. Puolustaessaan Nantesin ediktiä Henrik IV julisti: ”Katolilaisen ja hugenotin välillä ei saa enää tehdä eroa.” Jean-Marc Florand, joka toimii oikeustieteen vanhempana lehtorina Pariisin XII yliopistossa, selittää ranskalaisessa Le Figaro -sanomalehdessä, että vuodesta 1905 lähtien ovat kaikki uskonnot, uskonnolliset mielipiteet ja lahkot olleet Ranskassa tasaveroisia lain edessä. Syrjinnän ja ennakkoluuloisuuden pitäisi kuulua menneisyyteen.

Ironista kyllä vuonna 1998, jolloin Nantesin ediktin allekirjoittamisesta on kulunut 400 vuotta, sen opetus – että kaikille kansalaisille tulisi taata uskonnonvapaus ja yhtäläinen kohtelu – on ilmeisesti unohdettu. Jehovan todistajat, jotka muodostavat Ranskan kolmanneksi suurimman kristillisen uskontokunnan, ovat harjoittaneet uskontoaan tuossa maassa lähes sata vuotta. Siitä huolimatta eräässä Ranskan parlamentin raportissa kiistettiin, että Jehovan todistajat ovat laillinen uskonto. Tämän johdosta eräät Ranskan viranomaiset syrjivät säännöllisesti Jehovan todistajia, kun on kyse heidän vapauksistaan. Esimerkiksi lapsen huoltajuutta koskevissa jutuissa ranskalaiset tuomarit asettavat usein kyseenalaiseksi, voiko Jehovan todistaja -vanhempien antaa säilyttää lastensa huoltajuutta. Nämä kysymykset herätetään ainoastaan vanhempien uskonnon takia. Jehovan todistajiin kuuluminen on syynä myös siihen, että jotkut kasvatusvanhemmat ovat yhä suuremmassa vaarassa menettää hoidossaan olevat lapset.

Viime aikoina Ranskan viranomaiset ovat uhanneet kantaa mielivaltaisen veron niistä lahjoituksista, joita Jehovan todistajat antavat seurakunnilleen. Riippumattoman Human Rights Without Frontiers -järjestön mukaan kyseessä on ”vaarallinen ennakkotapaus”, joka loukkaa Euroopan ihmisoikeuksien tuomioistuimen päätöksiä. Euroopan unionikin takaa uskonnonvapauden. Ihmisoikeuksien tuomioistuin on kerta toisensa jälkeen tunnustanut Jehovan todistajat ”tunnetuksi uskonnoksi”, minkä valossa joidenkin Ranskan viranomaisten toimintaa on vielä vaikeampi ymmärtää.

Jehovan todistajat ovat toimineet Ranskassa lähes sata vuotta

Yllä oikealla: monet ranskalaiset perheet ovat olleet Jehovan todistajia useiden sukupolvien ajan

Yllä vasemmalla: Roubaix’n seurakunta vuonna 1913

Alla vasemmalla: todistajia Pohjois-Ranskassa vuonna 1922

[Kuva s. 19]

Ranskan kuningas Henrik IV

[Lähdemerkintä]

© Cliché Bibliothèque Nationale de France, Paris