Tutkimusretki Paracasin kansallispuistoon

Herätkää!-lehden kirjoittajalta Perusta

PERU on vuosikausia vetänyt puoleensa turisteja joka puolelta maailmaa. Tavallisesti kierrokseen kuuluvat Lima, inkojen pääkaupunki Cuzco, Machu Picchun vaikuttavat rauniot, majesteettiset Andit ja mahdollisesti veneajelu Amazonilla. Hiljattain on nähtävyyksien joukkoon tullut uusi kohde: Paracasin kansallispuisto. Se sijaitsee noin 250 kilometrin päässä Limasta etelään Pan American Highwayn varrella.

Paracasin kansallispuisto on noin 335000 hehtaarin laajuinen alue rannikolla ja Paracasin niemimaalla. Valtio perusti sen vuonna 1975 suojellakseen seudun runsasta eläimistöä, johon kuuluu vakituisten asukkien lisäksi jokavuotisia muuttajia. Tavoitteena on parantaa luonnon arvostusta ja edistää matkailua. Lisäksi alueelta on tähän mennessä löydetty toistasataa arkeologisesti merkittävää paikkaa, mikä todistaa Paracasin satoja vuosia vanhasta kulttuurista. Tässä merellisessä ympäristössä elää merileijonia, merikarhuja, merisaukkoja, delfiinejä, yli kaksisataa lintulajia ja neljänlaisia merikilpikonnia.

Niemimaa on kartalla pelkkä täplä massiivisen mantereen rinnalla. Tällä maantieteellisellä alueella esiintyy voimakkaita pasaatituulia, joita paikalliset kutsuvat nimellä paracas. Ne puhaltavat kohti pohjoista myötäillen kylmää Perunvirtaa. Hyytävät vedet, matala rannikko ja ravinteiden kumpuaminen pintavesikerroksiin ovat yhdistelmä, jonka johdosta alueella on yksi maailman monimuotoisimmista merieläinyhteisöistä. Tyynimeri on täällä vihreää runsaan kasvi- ja eläinplanktonin vuoksi, ja nämä eliöt ovat miljoonien sardellien ja muiden pikkukalojen ravintoa. Sardelleilla ja muilla meren antimilla elävät puolestaan lukuisat rauhoitetut merilinnut, pingviinit ja merinisäkkäät.

Ballestas-saaret

Retkemme alkaa Paracasin lahden satamalaiturista. Vedessä keinuu lukuisia pieniä kalastusaluksia ankkurissa, ja niillä istuskelee pelikaaneja sulkiaan sukien ja ihmisten hyörinää seuraillen. Pikaveneemme saapuu, ja täynnä intoa siirrymme siihen ja puemme yllemme pelastusliivit. Kun pääsemme pois vilkasliikenteiseltä satama-alueelta, lisäämme nopeutta ja kiidämme vauhdista nauttien pitkin loivia maininkeja.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme on niemimaan kärjessä. Siellä oppaamme kertoo rinteessä näkyvästä valtavan kokoisesta kuviosta. Sen nimi on Candelabro, Kynttelikkö, vaikka voisi sitä luulla kolmihaaraiseksi kaktukseksikin. Kuvion arvellaan olevan samaa sarjaa kuuluisien Nazcan viivojen kanssa.a Toiset pitävät sitä merirosvojen piirroksena tai vapaamuurarien symbolina, jonka tekivät kapinajohtaja José de San Martínia vuonna 1820 seuranneet sotilaat. Olipa tuon erämaan taideteoksen alkuperä mikä hyvänsä, se näyttää vaikuttavalta.

Niemimaan toisella puolen merenkäynti on kovempaa. Saaret kimaltelevat valkoisina aamuauringossa. Väri ei kuitenkaan johdu kivistä ja hiekasta vaan guanosta, merilintujen ulosteista, jotka peittävät saaria.

Lähestymme Ballestas- eli Jousenkaarisaaria, joille espanjalaiset antoivat nimen niiden holvimaisten luonnonmuodostumien perusteella. Kuljettaja hiljentää vauhtia. Mielessämme käy kysymys, kuka tässä tarkkailee ja ketä, sillä rosoisilla kallioilla ja korkealla rantatörmän päällä näkyy tähystyspaikoillaan lukemattomia merilintuja – pelikaaneja, tiiroja, merilokkeja, suulia, merimetsoja ja jopa perunpingviinejä. Tuntuu oudolta tavata pingviinejä trooppisella alueella, mutta näiden jääkylmien ja kalaisien vesien äärellä ne ovat kuin kotonaan. Seuraavaksi katseemme osuu merileijoniin, jotka paistattelevat päivää kaikilla sopivilla laakeilla kallioilla. Saaret ovat suurimmaksi osaksi suoraan merestä kohoavaa kalliota, ja ihailemme pingviinejä ja merileijonia, jotka ovat kömpelöitä kuivalla maalla mutta onnistuvat jotenkin nousemaan lekottelupaikoilleen.

Oppaamme luettelee meille mittoja ja määriä. ”Merileijonauros voi painaa yli 300 kiloa, ja sillä voi olla jopa 20 naaraan haaremi”, hän kertoo. Naaraiden muoto on sopusuhtainen, kun taas jättimäiset urokset näyttävät turpeilta rasvamöykyiltä. Saamme tietää, että urokset ovat vahvoja ja pelottavia nisäkkäitä, jotka kilpailevat keskenään haaremin ja alueen johtajuudesta. Häviäjä saa kahakassa usein kuolettavia vammoja, ja sen haaskaa käyvät syömässä kalkkunakondorit ja andienkondorit, jotka ovat yksi lenkki näiden rannikkovesien ravintoketjussa. Merileijona syö varsin tukevasti: yhden iltaruokailun aikana se saattaa ahmia kalaa kymmenenkin kiloa. Meitä kohtaan nuo eläimet eivät kuitenkaan ole aggressiivisia, ainoastaan hyvin uteliaita.

Kun vene kiertää hiljalleen kaikki kolme saarta ja kallioholvit, huomaamme, että ilma on sakeana guanon hajusta. Oppaamme selittää: ”Holveissa elää vampyyreja, jotka syövät nukkuvia merileijonia.” Kaukana suurimmalla saarella näkyy jokin laaja, tumma läikkä. Siellä on guanomerimetsoja, vesilintuja jotka rakastavat toistensa seuraa. Ne lepäilevät kylki kylkeä vasten ja tuottavat guanoa. Näemme suulien syöksähtelevän veteen, ja toiset linnut liitelevät ohitsemme aivan silmiemme tasalla.

Lopuksi tulemme ”synnytysosastolle”, joka sijaitsee saarten suurimmalla hiekkarannalla. Näemme joukoittain merileijonia, ja naaraiden ympärillä pyörii tummia poikasia. Ranta kaikuu niiden mylvinnästä, käheistä kurkkuäänistä ja ulvahduksista. Emot saattavat imettää poikasiaan jopa kuusi kuukautta, ja uimataidon nämä hankkivat emonsa selässä.

Paluumatkalla oppaamme kertoo: ”60 prosenttia merileijonien poikasista kuolee alle vuoden ikäisenä. Osa pusertuu hengiltä, osan urokset tappavat tahallaan, ja toiset hukkuvat. El Niño -sääilmiökin voi tuottaa tuhoa, sillä sen takia sardellien on pakko siirtyä etelään kylmempiin vesiin. Nuoret merileijonat eivät jaksa seurata aikuisia uusille ruokailualueille.”

Kenties suurin uhka alueen eläimille on kuitenkin ihminen. Merileijonia ja -karhuja on metsästetty valtavat määrät niiden turkin vuoksi, ja kalastajat tappavat niitä, koska pitävät niitä kiusana. Merikilpikonnia on pyydystetty niiden lihan vuoksi, jota pidetään suurena herkkuna, ja kilpipanssarien vuoksi, jotka ovat keräilyesineitä. Guanon kerääjät ovat häirinneet lintuyhteisöjä. Liikakalastus on pienentänyt kalakantaa. Alueella noudatetaan nykyään lakisääteisiä suojelumenetelmiä. Ehkäpä nämä säädökset saavat ihmiset ajattelemaan ympäristöä enemmän.

Paracasin menneisyys

Nousemme veneestä maihin ja olemme valmiita kierroksemme toiselle puoliskolle. Käymme niemimaalla sijaitsevassa Julio C. Tellon museossa.

Perulainen arkeologi Julio C. Tello ja eräs hänen työtoverinsa tekivät vuonna 1925 ensimmäisen löytönsä niemimaalla. He antoivat alueelle nimen Cabeza Larga, Pitkä pää, sillä kuivassa maassa oli puoliksi hautautuneina pitkäksi venytettyjä ihmisen pääkalloja. Ne olivat jäännöksiä Paracasin kulttuurista, jonka tutkijat ajoittavat 1000–200-luvulle eaa. Tuolla kansalla ei ollut kirjoitettua kieltä, joten vaikka tiedetään, miten kalloja venytettiin – pehmusteiden, puukeppien ja narun avulla – kukaan ei tiedä miksi. Samalta alueelta Tello löysi vielä muutakin: maanalaisia kartiomaisia hautakammioita. Kankaisiin käärityt ruumiit makasivat vieretysten sikiöasennossa valmiina ”syntymään uudelleen” seuraavassa elämässä. Kammioissa oli myös maissinjyviä, maapähkinöitä ja bataatteja sekä soittimia ja uskonnollisiin menoihin liittyviä välineitä.

Kaksi vuotta myöhemmin Tello löysi toisen työtoverinsa kanssa valtavan hautausmaan, joka sai nimen Paracasin nekropoli. Siellä oli 429 kääröä, joista jotkin olivat yli 1,6 metriä pitkiä. Nämä kyyryssä olleet muumiot oli pantu kukin omaan koriinsa. Ne oli kiedottu hämmästyttävän värikkäisiin ja ylellisiin kaapuihin, joissa oli monivärisiä kirjailuja usein maagis-uskonnollisista aiheista.

Näitä hautavaatteita sekä satoja muita Paracasin kulttuurin tuottamia kiehtovia esineitä on näytteillä Julio C. Tellon museossa.

Toivottavasti retkemme Paracasin kansallispuistoon on herättänyt sinussa halun tutkia Perun aarteita vielä lisää.

[Alaviite]

[Kuva s. 17]

Perunpingviini

[Kuva s. 18]

Inkatiira

[Kuva s. 18]

Candelabro

[Kuvat s. 18]

Paracasin kulttuuria edustavia esineitä: hautavaate, muumio ja pitkä pääkallo

[Kuvien lähdemerkinnät s. 16]

Pelikaani: © Archivo de PromPerú; merileijonat: © Michael Tweddle/PromPerú

[Kuvien lähdemerkinnät s. 17]

Rannikko: © Carlos Sala/PromPerú; flamingot: © Heinz Plenge/PromPerú; pingviini: © Arturo Bullard/PromPerú

[Kuvien lähdemerkinnät s. 18]

Meri ja tiira vasemmalla ylhäällä: © Archivo de PromPerú; esineet: Museo Nacional de Arqueología, Antropología e Historia del Perú