Uskonnollisten jakaumien lavea tie
MIKSI on niin monta uskontoa? Yksistään Yhdysvalloissa on kahdenkymmenenkolmenlaisia baptisteja, kahdenkymmenenyhdenlaisia metodisteja, kaksikymmentä jakaumaa luterilaisten keskuudessa, kolmetoista lajia mennoniittoja, kymmenen presbyteerilajia ja kokonainen kourallinen Jumalan kirkkoja. Kolmekymmentäyhdeksän uskontoa myöntää sellaisen ykseyden puutteen, että ne sanovat opin riippuvan kokonaan yksilöstä, otaksuen ilmeisesti hänen tietävän enemmän kuin oppineet tai hänen vastakkaisen ajatuksensa olevan hengen henkeyttämä. Eräs asiantuntija esitti sen näin: ”Jos täytyy puhua uskontokunnista tai lahkoista, siellä ja täällä olevista järjestöistä, silloin ja tällöin ilmenevistä liikkeistä, niin miten voi puhua kristillisyydestä Yhdysvalloissa? Eikö tämä uskonnollinen sekaannus ole . . . pelkkää sekasotkua?”
Miksi on sitten tällaista jakautumista? Raamattuhan on vain yksi kirja. Tavallisissa painoksissa on 1 000 – 1 300 sivua, eikä se ole erittäin paljon. Websterin sanakirjassa on 3 000 sivua; Encyclopaedia Britannica sisältää 24 000; Harvard Classics 22 000. Raamatun 1 000:n sivun pohjalla lepää kuitenkin useamman kuin 230:n uskonnon perustus Amerikan yli 250:stä uskontokunnasta eli yksi uskontokunta tämän kirjan jokaista viittä sivua kohti. Koska Raamattu ei ole ristiriitainen opiltaan viisisivuisin jaksoin, niin miksi on olemassa niin monta erilaista uskontoa, mitkä väittävät sitä oppaakseen? Ovatko niiden oppineet niin tietämättömiä, että he eivät osaa lukea näitä 1 000 sivua yksimielisinä, vai onko olemassa muita syitä?
Jotkut syyt tähän jakautumiseen ovat olleet vähäpätöisiä, toiset oikeastaan naurettavia, muutamat niistä kristillisiä. Pääsyynä on ollut ihmisen yritys tehdä uskonnostaan itselleen sopiva, sen sijaan että hän tekisi itsestään sopivan Jumalalle. Nämä ”parannus”-yritykset ennustettiin kauan sitten: ”Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa”, ja: ”Teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja, kieltävätpä [omistajankin, Kristuksen], joka on heidät ostanut.” (Apt. 20:29, 30; 2. Piet. 2:1) Todistukseksi siitä, että näin on käynyt, The Kingdom of God in America sanoo, että nykyinen uskonto ”ei edusta niinkään paljon evankeliumin soveltamista uuteen maailmaan, kuin uuden yhteiskunnan puolelta tapahtuvaa evankeliumin käyttöä ja sovellutusta sen omiin tarkoituksiin”. Opin yhtenäisyys on mennyttä, ja tämä yhtenäisyyden puute edustaa tosi kristillisyyden menetystä.
Uskonnolliset rajat on asetettu usein poliittisten ja taloudellisten suuntaviivojen mukaan. William Warren Sweet osoittaa kirjassaan The Story of Religions in America, että Amerikan kirkkojen tärkein ja kauaskantoisin hajaannus johtui neekereitten orjuudesta, ja sanoo: ”Vasta kun kirkon jäsenistä oli tullut varakkaita puuvillanomistajia, lakkasivat kirkot tuomitsemasta tuota laitosta. Kaikki kirkot olivat perustuslakia hyväksyttäessä yksimielisiä orjuuden vastustamisessaan; kansalaissodan alkaessa oli kirkoista tullut Amerikan orjuuden turva.” Koska uskonto ei siis muovaile ihmisiä, vaan koska he muovailevat sitä, koska se ei vaikuta maailmaan, vaan antaa sen vaikuttaa itseensä, niin ei ole ihme, että se on levinnyt niin moniin erilaisiin ja ristiriitaisiin suuntiin.
JAKAUMIEN HISTORIA
Ensimmäiset siirtolaiset toivat mukanaan suuren joukon uskontoja. Joukossa oli anglikaaneja, puritaaneja, pilgrimeitä, skotlantilaisia presbyteeriläisiä, kalvinilaisia, luterilaisia, kveekareita, baptisteja, metodisteja ja muita. Mutta uudisasukas oli järeän yksilöllinen ja riippumaton, ja hän oli päättänyt kulkea omaa tietään uskonnossa niinkuin politiikassakin. Hän otti tämän jo sekavan uskontovaraston ja jakoi ja pirstoi sen lukuisiin pienempiin ryhmiin. ”Kun sellaiset uskontokunnat kuin dunkerit ja mennoniitat, jotka olivat eurooppalaista alkuperää, siirrettiin Amerikkaan, niin ne jakautuivat ja uudelleenjakautuivat muuttaessaan länteenpäin kehittymättömälle rajaseudulle”, sanoo Sweet, joka kuvailee tätä rajaseudun uskontoa mainiten sen olleen ”usein väännelty, melkein tuntemattomaksi”. Uusien uskontojen perustukset eivät pohjautuneet sentähden terveeseen oppiin, vaan tähän vääristeltyyn rajaseutunäkemykseen. Lahkojen lukumäärä kasvoi ja kasvoi, kun loitonnuttiin yhä edemmäksi tosi palvonnasta.
Amerikan uskontoa jakoi edelleen ”suuri herääminen” vuosien 1734 ja 1790 välillä. Tämä oli herätyskuohuntaa, mikä levisi Uudesta Englannista New Jerseyn kautta etelään. Mutta vanhoillisemmat ainekset eli ”vanhat valot”, jotka usein karkoittivat uudemman ryhmän pois, eivät katselleet suosiollisesti uusia saarnaajia eli ”uusia valoja”. Koska nämä olivat ponnekkaan evankelisia, niin ne perustivat vain uusia seurakuntiaan, joista jotkut kasvoivat uusiksi uskonnoiksi. Unitaarit erkanivat kongregationalisteista tällä tavalla. Presbyteeriläiset erosivat väliaikaisesti ”uuden puolen” ja ”vanhan puolen” yhtymiksi, ja monet muodostuneet ”erilliset” seurakunnat tulivat baptistiseurakunniksi. Shubal Stearns, erään tällaisen perustaja, muutti Pohjois-Karolinaan, missä hänen evankeliuminjulistuksensa synnytti erilliset baptistit, joita on nykyään verraten pieni joukko, mutta joiden alussa tapahtunutta kasvua sanottiin ”melkein vertaansa vailla olevaksi baptistien historiassa”.
Jo mainittu orjuus oli kolmas suuri syy jakaumiin. Se pirstoi metodismin hajalleen v. 1844. Suuri baptistien hajaannus tuli 1845. Presbyteeriläisten huone jakaantui Mason-Dixon-linjaa pitkin Pohjoisen ja Etelän välillä. Muodostettiin kokonaan erillisiä uskonnollisia järjestöjä mukautumaan politiikkaan, ja kun politiikka voi jakaa kirkon, niin se on totisesti langennut kauas Kristuksen ja apostolien opettamasta politiikasta eroamisesta! Baptistien ja presbyteeriläisten jakaumat ovat pysyneet tähän saakka; metodistien jakautuminen korjaantui vasta 1939. Frank S. Mead sanoo teoksessaan Handbook of Denominations, että tämä pirstoutuminen ”ei koskenut oppia eikä järjestysmuotoa; se oli puhtaasti poliittinen ja yhteiskunnallinen”. Todellisuudessa ei pyritty noudattamaan Jumalan Sanaa, vaan tukemaan jäsenten poliittisia katsantokantoja, ’sovelluttamaan evankeliumi heidän omiin tarkoitusperiinsä’.
Mutta episkopaalit eivät jakautuneet, he menivät vain ampumaan toisiaan. Piispa Polk oli kenraalina Etelässä, ja Meadin kirjan See These Banners Go mukaan ”piispa McIlvaine Ohiosta ja taisteleva piispa Polk Louisianasta rukoilivat nimen mainiten toistensa puolesta kuoreissaan joka sapattipäivä”. He vain ”erosivat hetkeksi, niinkuin kaksi matkustajaa saattaa erota kiertääkseen rapakkolätäkön tiellään ja yhtyäkseen jälleen, kun este on sivuutettu”.
TIE LEVENEE
Ei ainoastaan tämä paikallisriita jakanut näitä samoja uskontoja valkoisiin ja mustiin kehittäen uusia uskonlahkoja neekereille, vaan kansallisjakaumat erottivat muitakin ryhmiä. Vaikka kristillisen varhaisseurakunnan ei pitänyt tehdä mitään eroa juutalaisen eikä kreikkalaisen, orjan eikä vapaan, välillä ja vaikka Jaakob sanoi luokkaerotusten olevan syntiä, niin Idän ortodoksiset kirkot ovat jakautuneet Yhdysvalloissa albanialaisiin, bulgarialaisiin, kreikkalaisiin, romanialaisiin, venäläisiin, serbialaisiin, syyrialaisiin ja ukrainalaisiin ryhmiin. Luterilaiset ovat jakautuneet tanskalaisiin, suomalaisiin, norjalaisiin ja muihin lahkoihin. ”Amerikan kirkot”, sanoo H. Richard Niebuhr, ”ovat olleet, ei vähemmässä määrin kuin Euroopankaan kirkot, usein enemmän paikkakunnan tai yhteiskuntaluokan muodostaman ympäristön kuin yhteisen evankeliumin vakaumusten vaikutuksen alaisia.” – 1. Kor. 12:13; Jaak. 2:1–9.
Neljäntenä ja viidentenä suurehkona jakautumissyynä olivat ne ilmiömäiset lähetystyön vastaiset liikkeet, mitkä kiitivät läpi rajaseudun yhdeksännentoista vuosisadan alussa, sekä soitinmusiikin käyttö. Lähetystyön vastustus kehittyi, kun rajaseudut esittivät vastaväitteitä sen johdosta, että rahaa lähetettiin Itään lähetyssaarnaajien maksamiseksi, ja kun rajaseutujen saarnaajat olivat kateellisia kaunopuheisten, paremmin valmennettujen uusien tulokkaitten tähden. Liike kulki läpi koko rajaseudun, erityisesti Kentuckyn ja Tennesseen, ja vaikutti niin voimakkaasti baptisteihin, että ainakin kolme ryhmää ”Hard-Shell”-eli ”Antimission”-baptisteja on yhäkin olemassa.
Tämä yhdessä erittäin äänekästä soitinta, urkuja, koskevan väittelyn kanssa pirstoi ”Kristuksen opetuslapset” niin väkivaltaisesti, että neljännes heidän lukumäärästään erosi muodostaen ”Kristuksen kirkot”. Urkuja vastustava väite sanoi: ”Mikään julkisen palvonnan piirre, mitä ei ole selvästi valtuutettu Uudessa Testamentissa, ei ole oikeutettu. Soitinmusiikki ei ole valtuutettu. Se ei ole sentähden oikeutettu.” Mihin äärimmäisyyteen tämä vietiin, sen ilmaisi Lard’s Quarterly (1864), mikä sanoi: ”Päättäköön jokainen saarnaaja olla milloinkaan menemättä veljiemme kokoushuoneeseen, missä on urut. Älköön kukaan, joka muuttaa kirjansa jostakin kirkosta pois, liittykö sellaiseen kirkkoon, mikä käyttää urkuja. Eläköön hän mieluummin kirkon ulkopuolella kuin menee sellaiseen luolaan. Jos urut tuodaan kirkkoon, niin lähtekööt kaikki niiden vastustajat siitä pois.” (Kursiivi hänen) Miljoonat ihmiset ajattelevat nykyään, että Jumalaa kiinnostaa kovasti se, auttaako jokin säestys laulajia pysymään sävelessä. Heillä ei ole luonnollisesti mitään muita nykyaikaisia uutuuksia vastaan, joita ei ole mainittu Raamatussa: radiota, laulukirjoja, värillisiä ikkunoita jne., mutta he puolustavat näitä sanoen, että nämä eivät ole palvonnan perusedellytyksiä, niinkuin he ajattelevat soitetun sävelen jollakin tavalla olevan. Soitinmusiikki näyttää kuitenkin olevan hyväksytty niin sanotussa ”Uudessa Testamentissa”. – Ilm. 5:8; 15:2.
Eräitten miesten halu johtaa joukkoaan oli eräs suuri uskonnollisten jakaumien aihe. Mormonit ovat hyvä esimerkki tällaisista oikeudenkäytöllisistä jakautumisista. Kun heidän perustajansa Joseph Smith kuoli, seurasi suurin ryhmä, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko, Brigham Youngia Utahiin, minne he rakensivat Salt Lake Cityn. Toinen ryhmä, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Uudelleenjärjestetty Kirkko, oli Joseph Smithin poikien johdossa. Kolmas ryhmä muodosti Kristuksen Kirkon (Temppeliosa); neljäs, Jeesuksen Kristuksen Kirkko (Bickertonilaiset), seurasi Sidney Brigdonia; viides, Jeesuksen Kristuksen Kirkko (Cutlerilaiset), seurasi Alpheus Cutleria, joka oli yksi mormonilaisuuden seitsemästä alkuperäisestä vanhimmasta; ja kuudes ryhmä, Jeesuksen Kristuksen Kirkko (Strangilaiset), seurasi James J. Strangia, joka väitti kirjoittaneensa Joseph Smithiltä tulleet valtakirjat.
ENEMMÄN JAKAUMIA
Toiset noudattivat omien ajatustensa oikkuja tehden kuvan yhä sekavammaksi. Kaksi-Siementä-Hengessä-Ennaltamääräämisbaptistien (eräs lähetystyötä vastustava ryhmä) ”kahden siemenen” ajatus on, että Jumala pani ennen muinoin Eedenissä ihmiseen hyvän siemenen; Saatana pahan. He ajattelevat lasten syntyvän omaten joko siemenen tai toisen, joten lähetystyö on hyödytöntä; pahan siemenen omaava ihminen on auttamaton, ja hyvän siemenen omaava tulee kirkkoon joka tapauksessa. Heidän lukumääränsä oli viimeisen ilmoituksen mukaan (kahdeksan vuotta sitten) laskenut 200:an. Heidän oppinsa perustuu 1. Mooseksen kirjan 3:15:nnen vaimon siementä koskevan lausunnon väärään selitykseen.
Lisäksi sanoo eräs kirjoittaja: ”Jokaisessa suuressa kaupungissa voidaan tavata lahkoja, joista ei kuulla mitään ja jotka ovat usein vain yhden tai kahden kirkon muodostamia. Joku tyytymätön saarnaaja huomaa olevan helppoa johtaa pois jokin joukko ja aloittaa uusi oma uskonlahkonsa. . . . Useimmilla pikkuryhmillä ei ole mitään historiaa lukuunottamatta kirkkoriitaa, ja harvoilla niistä on mitään tunnusomaisia oppeja tai tapojakaan.” On arvioitu, että näitä riippumattomia joukkueita voi olla jopa 3 000.
Vuonna 1890 sanoi eräs pieni kirja, Short History of the Church in the United States, todenmukaisesti: ”Kirkollisten järjestöjen moninkertaistuminen on ollut eräs Amerikan uskonnollisen elämän tunnusmerkki.” Jotkut haluavat sanoa niitä Isän kodissa oleviksi ”moniksi asuinsijoiksi” vääristellen Johanneksen 14:2:sen, mikä tarkoittaa taivaallisia siunauksia. Nykyään tapahtuu useimpien mielessä häpeällisen epäselvä yhteensulautuminen, missä oppien erisuuntaisuus ja vakaumusten ero sivuutetaan ja syrjäytetään ja niiden katsotaan kaikkien olevan samaan paikkaan johtavia eri teitä. Mutta ne eivät ole. He eivät voi omia selityksiään esiintuodessaan koota Kristuksen kanssa. Hän sanoi ulkokullatuiksi, sokeiksi johtajiksi, tyhmiksi, käärmeiksi, tuhoon tuomituiksi kyykäärmeitten sikiöiksi oman aikansa perimätietoja noudattavia uskonnollisia johtajia, jotka eivät pysyneet oikeassa opissa, vaikka väittivätkin saaneensa Jumalan valtuutuksen teoilleen. (Matt. 12:30; 23:1–39) Elämää ja totuutta etsivien täytyy lähteä pois näiltä laveilta teiltä, puhdistaa tomut Raamatuiltaan ja oppia sen tuhannelta sivulta ero kaikkien näiden ristiriitaisten oppien sekasotkun ja sen todellisen henkeytetyn Sanan välillä, minkä Jehova Jumala on antanut.