Miksi pappisseminaarit heikentävät uskoa?

BROOKLYN Heightsin Valtakunnansalin ahkera vieras torstai-iltaisin talvella 1952–3 oli eräs psykologi, joka merkitsi olevansa ”Pastori —————, fil. toht.” Miksi hän kävi näissä Jehovan todistajain kokouksissa? Siksikö, että hän etsi totuutta? Ilmeisestikään ei, koska hän oli protestantti, joka oli vakuuttunut siitä, että hänen kirkkonsa oli tosi kirkko ”apostoleista periytyvien piispojensa, vanhimpiensa ja diakoniensa” tähden. Miksi hän sitten tuli? Koska hän ymmärsi mahtavan voiman työskentelevän Jehovan todistajain keskuudessa; hän näki kaikissa vakavuuden, vilpittömyyden, luottamuksen, vakaumuksen, innon. Heillä oli jotakin, mitä ei hänen eikä millään muullakaan uskonnollisella järjestöllä ollut, ja hän halusi päästä siitä selville, tunkeutua ytimeen käyttääkseen sitä hyväksi uskonnollisessa järjestössään.

Hänen kanssaan käydyistä keskusteluista ilmeni, että hän oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen kristikunnan hengelliseen tilaan. Hän arvosteli varsinkin pappeja, jotka suorittavat velvollisuuksiaan totunnaisella, mekaanisella, laimealla tavalla. Ja hän sanoi siitä loppututkinnon jälkeen suoritetusta kurssista, minkä hän otti eräässä huomattavassa jumaluusopillisessa seminaarissa, että näytti siltä kuin sen tarkoitus olisi ollut hävittää kurssilla olleitten usko, niin että he voisivat mennä hävittämään toisten uskon.

Vaikka tämä saattaa näyttää hyvin ankaralta lausunnolta, niin tämä Valtakunnansalissa kävijä ei ole ainoa, joka tunnustaa seminaareilla olevan huono vaikutus niissä kävijöihin. Ota huomioon esimerkiksi kirjoitus ”Mihin ’hehku’ katoaa?” mikä ilmestyi The Christian Centuryn huhtikuun 29. p:n numerossa 1953. Kirjoittaja, eräs Mr. Samuel M. Shoemaker, joka kuvailee olevansa ”sellainen, joka alituisesti asettaa kristillisen palveluksen vaatimukset korkeakoulussa olevien nuorten eteen”, sanoi otsakkeella ”Menee kouluun kuumana, tulee pois kylmänä” seuraavaa:

”Miksi tapahtuu niin usein, että mies, joka menee jumaluusopilliseen seminaariin lämpimänä tai aivan kuumana vakaumuksessaan, tulee sieltä viileänä tai aivan kylmänä? Eräissä suuremmissa ja aatteellisemmissa seminaareissa ei hätkähdyttävän suuri osa miehistä (minulle on sanottu: useampi kuin joka neljäs) mene koskaan pappispalvelukseen. Repiikö tämä juurineen pois sopimattomat, järkyttääkö se pois ne miehet, jotka eivät voi täyttää älyllisiä vaatimuksia. Vai edustaako suuri osa seminaarin hengellistä epäonnistumista? Niidenkin joukossa, jotka löytävät lopulta tiensä pappispalvelukseen, on huomattava ryhmä, mikä näyttää enemmän hämmentyneeltä kuin säteilevältä, enemmän tietoiselta niistä ongelmista, mitkä uskonto herättää, kuin niistä ratkaisuista, mitkä se tarjoaa aidolla tavalla harjoitettuna. . . . Minua vaivaa se, mitä seminaarit tekevät niin monille heistä.”

Kuvaillen näkökantaansa tämä kirjoittaja kertoi eräästä innostuneesta ja erinomaisesta opiskelijasta, joka oli eräässä huomattavimmista yliopistoista ja joka meni hyvin hyvässä maineessa olevaan jumaluusopilliseen kouluun, missä hänet ”muutettiin suunnilleen yhtä tavallisen laatuiseksi, loistottomaksi, sovinnaiseksi pastoriksi, kuin minkä voisit löytää etsittyäsi päivän. . . . Hänessä oli ennen loistoa, mutta enää ei ole mitään loistoa, tai sitä on hyvin vähän. Mihin se katosi?”

Millainen selitys jumaluusopillisen seminaarin valmennuksen tuloksista! Jos on olemassa jokin paikka, missä ihmisen uskon, innon, ”hengellisen hehkun”, hänen voimakkuutensa ja hartautensa Jumalan palveluksessa pitäisi kasvaa, niin sen pitäisi totisesti olla siinä laitoksessa, mikä on pyhitetty pappien valmennukselle. Kuitenkin todistukset osoittavat, että tapahtuu päinvastoin. Miksi?

Mr. Shoemaker, jumaluusopillisten seminaarien arvostelija, tahtoisi saada meidät uskomaan vian olevan siinä, että opettajat eivät käsittele opiskelijoita henkilökohtaisesti, samoin kuin siinäkin, että heiltä puuttuu luontevuutta ja tehokkuutta, kun he käsittelevät opiskelijoitaan henkilökohtaisesti. Hän näkee myös heikkoutta päähän päntättävän tiedon painottamisessa käytännössä sovellutettavan uskonnon laiminlyönnin kustannuksella. Hän viittaa siihen henkilökohtaiseen opetukseen, mitä Jeesuksen täytyi antaa läheisten seuraajiensa pienelle joukolle niiden suunnilleen kolmen vuoden aikana, mitkä hän oli heidän kanssaan.

Kristuksen maanpäällistä palvelusta koskevat kertomukset ovat tosiaan täynnä viittauksia siihen, että hän antoi henkilökohtaista opetusta, ja me voimme olla varmoja siitä, että hän antoi kahdelletoista apostolilleen sinä aikana, minkä he olivat hänen kanssaan, paljon enemmän opetusta, kuin mitä on kerrottu, puhumattakaan siitä, miten hän opetti henkilökohtaisesti Nikodemusta, vaimoa kaivolla sekä muita. Mutta siinäkö oli syy, miksi hänen opetuksensa oli niin tehokasta? Vai johtuiko se siitä, että hän uskoi Heprealaisiin Kirjoituksiin Jumalan henkeyttämänä Sanana, että hän ymmärsi ja arvosti niitä ja että hän pystyi tekemään ne selväksi toisille?

Hän vaikutti toisiin vahvan uskonsa ja luottamuksensa vuoksi. Siksi ”olivat kansanjoukot hämmästyksissään hänen opetuksestansa, sillä hän opetti heitä niinkuin se, jolla valta on, eikä niinkuin heidän kirjanoppineensa”. Hän pystyi vaikuttamaan heihin, koska hän ymmärsi Jumalan Sanan ja teki sen selväksi kuulijoilleen, kuten voidaan nähdä niiden kahden henkilön lausunnosta, joiden kanssa hän puhui ylösnousemusaamunaan matkalla Emmaukseen: ”Eikö sydämemme ollut meissä palava, kun hän puhui meille tiellä ja selitti meille kirjoitukset?” (Matt. 7:28, 29; Luuk. 24:32) Ja mikä piti paikkansa Kristuksesta, se oli totta hänen apostoleistaan ja muista varhaisista opetuslapsistaankin, sellaisista kuten Stefanuksesta ja Apolloksesta.

Kun nykyinen jumaluusopin opiskelija menee seminaariinsa ”kuumana” ja tulee sieltä ”kylmänä”, niin hänen uskolleen on tapahtunut ilmeisestikin jotain? Mitä sitten? Voiko olla niin, että se on heikentynyt, koska hänen opettajansa eivät pystyneet vastaamaan tyydyttävästi hänen seuraavanlaisiin kysymyksiinsä: Mistä johtuu kolminaisuussalaisuus? Koska taivaan alla on ainoastaan yksi nimi, mikä takaa pelastuksen, niin mikä on niiden joukkojen kohtalo, jotka eivät ole koskaan kuulleet sitä? Miksi on tuleva tuomiopäivä, jos ihminen pääsee kuollessaan iankaikkiseen palkintoonsa? Miksi tyhjänpäiväisten eroavaisuuksien sallitaan erottaa niin sanotut kristilliset järjestöt toisistaan?

Ja vahvistaako Raamatun kritiikin tutkiminen – mikä kritiikki katselee hyvin epäilevästi kaikkia Raamatun väitteitä sen alkuperästä, säilymisestä ja aitoudesta – uskoa vai heikentääkö se sitä? Entä kuinka on kehitysopin laita? Raamatun luomiskertomus tyydyttää järkeä ja herättää kiitollisuutta, mutta voivatko kehitysopin muuttuvat ja ristiriitaiset teoriat ja arvelut tehdä kumpaakaan? Ja miten uskoa vahvistavia ovat psykologian kurssit epävarmuuden ja hämmennyksen sekamelskoineen?

Kun otamme kaiken edelläolevan huomioon, niin onko ihme, että jumaluusopin opiskelijat ovat valmistuttuaan kadottaneet kaiken ’hengen hehkun’, mikä heillä on saattanut olla mennessään seminaariin? Jehovan evankeliuminpalvelijoille antaa heidän hengellisen hehkunsa se, että ”Jumalan sana on elävä ja voimallinen”. – Hepr. 4:12.