Vartiotornin VERKKOKIRJASTO
Vartiotornin
VERKKOKIRJASTO
Suomi
  • RAAMATTU
  • JULKAISUT
  • KOKOUKSET
  • w58 1/7 s. 295-297
  • Elämäntehtäväni täyttäminen

Ei videoita valitulla osuudella.

Anteeksi, videon lataamisessa tapahtui virhe.

  • Elämäntehtäväni täyttäminen
  • Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1958
  • Samankaltaista aineistoa
  • Elämäntehtäväni täyttäminen
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1957
  • Elämäntehtäväni täyttäminen
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1961
  • Elämäntehtäväni täyttäminen
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1958
  • Elämäntehtäväni täyttäminen
    Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1958
Katso lisää
Vartiotorni – Jehovan valtakunnan julistaja 1958
w58 1/7 s. 295-297

Elämäntehtäväni täyttäminen

Kertonut Charles Eisenhower

JOUDUIN ensi kerran kosketuksiin Jehovan todistajain kanssa v. 1933 eräällä maatilalla Pennsylvaniassa, Yhdysvalloissa. Isäni lainasi kirjan Hallitus pyhäkoulunopettajaltani. Hän piti kirjasta niin paljon, että kun hän palautti sen, niin hän toi kotiin toisen kirjan nimeltä Jumalan Harppu. Isä käytti suurimman osan vapaa-ajastaan näiden julkaisujen parissa.

Hän sanoi eräänä päivänä äidille ja minulle, mitä hän oli lukenut. ”Nämä kirjat”, hän sanoi, ”kertovat Jumalan valtakunnasta. Ne todistavat, että maata ei polteta, ettei ole sellaista paikkaa kuin tulinen helvetti, jollaista papit opettavat” ja jota meille oli opetettu luterilaisessa kirkossa.

Se, mitä isä sanoi, teki minut onnelliseksi. Vaikka olinkin vain 14-vuotias poika, niin en voinut käsittää, miksi rakastava Jumala haluaisi hävittää tämän taivaankappaleen, enkä voinut ymmärtää, miksi hän haluaisi kiduttaa ihmisiä tulessa iankaikkisesta iankaikkiseen. Maa oli minusta ihana paikka. Kuljeskelin usein metsissä kotimme lähellä, ja niiden kauneus ja rauhallisuus ihastuttivat minua. ”Jospa vain koko maa olisi yhtä kaunis ja rauhaisa kuin tämä”, sanoin tavallisesti itsekseni. Se, mitä isä sanoi, ilahdutti näin ollen kovasti minua. Se antoi minulle rohkeutta ja toivoa ja lisäsi tavattomasti arvostustani Jumalaa kohtaan.

Äiti ja minä aloimme tutkia Raamattua Jehovan todistajain kanssa kohta sen jälkeen, kun isä oli puhunut meille. Pian sen jälkeen erosimme luterilaisesta kirkosta, ja meistä tuli niiden hyvien asioitten saarnaajia, joita olimme oppineet Jehovan todistajilta. Puhuimme ensiksi naapureillemme ja sitten muille.

Maatilan työ piti meidät tiukalla, mutta me emme antaneet sen häiritä sunnuntaipalvelustamme. Me menimme uskollisesti joka sunnuntai saarnaamaan ja viivyimme melkein koko päivän. Kuljimme sitten illalla neljäkymmentä kilometriä Vartiotornin tutkisteluun.

Kun saarnasin ensimmäistä kertaa kaupungissa, niin minut otettiin kiinni ja vietiin poliisiasemalle. Se huolestutti minua melkoisesti, kunnes saavuin asemalle ja tapasin siellä toisiakin todistajia. Mutta sunnuntaisaarnaaminen ei riittänyt minulle. Halusin tehdä enemmän. Aloin siihen aikaan ajatella tehdä tienraivauksesta elämäntehtäväni.

Kuitenkin kului vuosia. Sisareni Viola, joka oli aluksi vastustanut Jehovan todistajain työtä, oli nyt tullut myös Jehovan todistajaksi ja oli tienraivaaja. Minut kastettiin vasta syyskuussa 1938, ja seuraavassa kuussa minä aloin täyttää elämäntehtävääni tienraivaajana.

Lähdin Washingtoniin (D.C.) mukanani kaksi vaatekertaa ja kolmekymmentä dollaria. Työskentelin siellä muutamia kuukausia tienraivaajakodista käsin. Ajoin myöhemmin ääniautoa, ja sen jälkeen tuli elämä asuntovaunussa ja paljon saarnaamista maaseuduilla ja kylissä. Washingtonista menin Texasiin, missä opin tietämään, mitä tienraivaus todellisuudessa on. Menimme joinakin päivinä vuoteeseen tyhjin vatsoin. Oli päiviä, joina söimme vain hedelmiä, mitkä olimme saaneet korvaukseksi sinä päivinä jättämästämme kirjallisuudesta. Mutta oli aina huomispäivä, jolloin asiat kirkastuivat hiukan. Nämä koettelemukset opettivat meille kalliita läksyjä uskossa ja siinä, miten Jehova pitää huolen. Minusta tehtiin Texasissa erikoistienraivaaja.

Vaikeudet, koettelemukset ja ahdistukset antoivat leimansa vuodelle 1940. Minut pidätettiin useita kertoja ja minulta kysyttiin oikeuttani evankeliuminpalvelijana. Sukunimenikin sai lain minua vastaan. Sukunimeni on Eisenhower, mikä sattuu olemaan saksalainen nimi. Texasin lain vartijat pitivät minua tämän tähden natsivakoilijana. Se huvittaa minua vieläkin. Nimi Eisenhower ei ollut vielä tullut kaikkien huulille kautta maailman, niin kuin kävi, kun Dwight D. Eisenhowerista tuli liittolaisjoukkojen komentaja Euroopassa ja myöhemmin Amerikan Yhdysvaltojen presidentti, joihin valtoihin Texaskin kuuluu.

Kun täytin elämäntehtävääni Texasissa tienraivaajana, niin viranomaiset käskivät kaksi kertaa minua lähtemään kaupungista kahdessakymmenessä neljässä tunnissa. Mutta minä jäin ja jatkoin työtäni. Poliisi tuli eräänä iltana ja määräsi minut lähtemään kaupungista, tai he vievät minut pois. He antoivat minulle kaksi tuntia. Olin päättämässä Raamatun tutkistelua, kun he palasivat. Kun he näkivät, että minä en lähtisi vapaaehtoisesti, niin he johdattivat minut ulos autooni, veivät minut kaupungin rajalle ja käskivät minua jatkamaan matkaa. Minä jatkoin, mutta palasin heidän suureksi tyrmistyksekseen, en yksin, vaan suuren todistajajoukon kanssa, ja me työskentelimme kaupungissa. Roskajoukko kokoontui. Kahdeksankymmentä yhdeksän meistä pantiin putkaan seitsemäksikymmeneksi kahdeksi tunniksi ilman takuuta. He syyttivät minua yllyttäjäksi.

Ollessani putkassa minut esiteltiin eräälle viehättävälle sisarelle, josta tuli kolme kuukautta myöhemmin vaimoni. Koska tässä kaupungissa ei voitu työskennellä, niin minulle annettiin toinen määräys. Me palasimme kumminkin v. 1942 tähän kaupunkiin, missä olimme olleet vangittuina ja pahoinkohdeltuina ja mistä meidät oli karkoitettu, ja työskentelimme siellä. Kaupungin asukkaat ajoivat meidät pois toisista paikoista, naiset karkoittivat meitä luudilla, toiset huusivat uhkauksia. Mutta me pysyimme siellä ja työskentelimme ja muodostimme lopultakin pienen seurakunnan. Vaimoni ja minut määrättiin sieltä Dallasiin, Texasiin, mikä oli tämän rinnalla siunaus.

Vuoden 1942 marraskuu on muistettava kuukausi elämässämme, koska me saimme siinä kuussa anomuslomakkeemme Vartiotornin Raamattukoulua Gileadia varten, mikä piti avattaman helmikuussa 1943. Tunsimme olevamme erittäin epäpäteviä, mutta kiitollisia edusta. Anomuksemme hyväksyttiin. Myimme automme ja asuntovaunumme ja lähdimme kouluun.

Se oli Gileadin ensimmäinen kurssi. Koulu oli uusi, kurssit olivat uudet, opettajat ja oppilaat olivat uusia. Kaikki koulua koskeva tapahtui siellä ensimmäistä kertaa. Päähämme ahdettiin niin paljon, että toisinaan näytti mahdottomalta säilyttää sitä kaikkea. Ajanmittaan totuimme, ja Gilead saavutti erittäin mieluisan aseman elämässämme. Me opimme Gileadissa-olomme lyhyinä viitenä ja puolena kuukautena paljon sellaista, mikä auttoi meitä jatkamaan palvelustamme.

Kolme kuukautta Gileadista lähtömme jälkeen määrättiin vaimoni ja minut kymmenen muun lähetystyöntekijän kanssa Kuubaan. Me olimme ensimmäiset Vartiotornin lähetystyöntekijät, jotka lähtivät Yhdysvalloista. Olosuhteet Kuubassa olivat erilaiset. Nukuimme ensimmäisen yön lattialla. Ostimme seuraavana päivänä sängyt, teimme vaatekaapit ja -hyllyt hedelmälaatikoista. Meillä ei ollut paljon tämän maailman hyvää, mutta me olimme onnellinen joukko.

Kun olimme päässeet asettumaan, niin saarnaamistehtävä oli edessämme. Siihen uskaltautuminen vieraassa maassa vaati suunnattomasti rohkeutta ja uskoa. Kuubalaiset puhuivat espanjaa nopeasti. En ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä sanottiin. Onneksi minulla oli gramofoni ja saarna, mikä oli puhuttu espanjaksi. Olin Gileadissa painanut mieleeni muutamia teokraattisia sanoja ja lyhyen saarnan espanjan kielellä ja toistin niitä jonkinlaisella taidolla. Kun levytetty puhe loppui, niin minä yritin siis parhaani mukaan selittää espanjaksi, mitä olin tekemässä. Ihmiset vääntelehtivät, kun minä kompuroin heidän sanojensa yli ja teilasin heidän kaunista kieltään. Mutta he olivat kärsivällisiä ja ystävällisiä, mikä rohkaisi minua kovasti. Kun minä en osannut puhua enää mitään, niin sanoin adiós ja menin matkaani.

Otin mukaani kahdet kirjat, toiset englantilaiset ja toiset espanjalaiset, johtaakseni espanjalaista tutkistelua. Näin jonkin ajan jälkeen, että on parempi yrittää unohtaa englanti kokonaan ja koettaa ajatella espanjaksi. Saatoin nähdä edistyväni hitaasti. Se ilahdutti minua, koska tiesin oppivani kieltä.

Työ edistyi hyvin. Useista henkilöistä, joiden kanssa olin tutkinut, tuli julistajia. Kuubasta oli tullut kotini. Kun veli Knorr, Vartiotorni-Seuran presidentti, vieraili Kuubassa v. 1945, niin perustettiin lähetyskoti. Asuimme siihen aikaan alkaneen uuden järjestelyn alaisuudessa paremmin, söimme paremmin ja teimme paremmin työtä. Kuubassa oli ainoastaan 500 julistajaa, kun aloitimme v. 1943. Viiden vuoden kuluttua oli tuo luku lisääntynyt 5 000:ksi. Meidän onnenamme on ollut nähdä tämä kasvu ja olla osallisia siihen.

Veli Knorr sanoi meille, että jäisimme Kuubaan, kunnes siellä on 5 000 julistajaa. Kun meillä oli tuo lukumäärä, niin ihmettelimme, muutettaisiinko meitä koskaan. Mutta ennen kuin odotimmekaan, tuli Seuralta kirje, missä kysyttiin, menisimmekö Argentiinaan. Ei ollut mieluista ajatella lähtöä Kuubasta, koska olimme saaneet niin paljon hyviä ystäviä. Mutta koska olimme päättäneet tehdä tienraivauksesta elämäntehtävämme, niin ponnistelimme edelleen.

Kuusi meistä astui lokakuun 6. pnä 1948 laivaan, joka oli menossa uuteen kotimaahamme Argentiinaan. On tarpeetonta sanoa, että me olimme jännittyneitä ja toivovia. Kun olemme nyt olleet yhdeksän vuotta tässä maassa, niin olemme perehtyneet siihen hyvin suuressa määrin. Juomme matéta, syömme asadoa ja tunnemme olevamme hyvin lähellä kansaa. Palvelin yli kolme vuotta kierrospalvelijana vieraillen maan kaikissa seurakunnissa. Julistajat ovat kypsyneet, ja seurakunnat ovat menestyneet lukuisina. Minut määrättiin vuonna 1953 haaratoimistonpalvelijaksi, ja minä kiitän tästä lisäedusta Jehovaa ja rukoilen ja pyydän häntä opastamaan minua tässä vastuunalaisessa tehtävässä.

Tulee pian neljätoista vuotta, kun olen täyttänyt elämäntehtävääni tienraivaajalähetystyöntekijänä. Ne eivät ole olleet kaikki helppoja vuosia. En tahdo sinun ajattelevan niin. Lähetystyöntekijän elämä ei ole kauttaaltaan alamäkeä. On kiivettävä monta ylämäkeä, mutta sinä voit suorittaa sen uskoen Jehovaan. – 1. Joh. 5:4.

Kun aloitin tienraivaustyön vuonna 1938, niin minulla ei ollut itse asiassa mitään tämän maailman hyvää. Minulla ei ole vieläkään paljon, mutta sitä, mitä minulla on, eivät maailman rikkaudet pysty ostamaan. Minulla on mielenrauha, sydämenilo ja aito tyytyväisyys – mitkään näistä eivät ole vähäisiä aarteita – minulla on ne kaikki. Kokoajan palveluksen loistavasta aarteesta on tullut kallisarvoisempi minulle joka vuosi. Olen saanut tänä aikana verrattomia kokemuksia. Olen oppinut turvaamaan Jehovaan ja luottamaan hänen järjestöönsä, ja toivo saada iankaikkinen elämä, minkä Jehova antaa, palaa kirkkaampana minussa kuin koskaan aikaisemmin. Kuninkaitten Kuninkaan kokoajan palvelijana ja uuden maailman yhteiskunnan jäsenenä oleminen on totisesti tavoittelemisen arvoinen tehtävä elämässä.

Mutta kun istun tässä ja kirjoitan, niin en voi kuitenkaan olla ihmettelemättä, miksi eivät useammat voimakkaat julistajat tavoittele kokoajan palvelusta. Toivoni on, että tämä minun kokemukseni innoittaisi sinua poistamaan painon, mikä on pidättänyt sinua tekemästä tienraivausta elämäntehtäväksesi – joka on loistava tavoite jos mikä.

    Suomenkieliset julkaisut (1950–2026)
    Kirjaudu ulos
    Kirjaudu
    • Suomi
    • Jaa
    • Asetukset
    • Copyright © 2025 Watch Tower Bible and Tract Society of Pennsylvania
    • Käyttöehdot
    • Tietosuojakäytäntö
    • Evästeasetukset
    • JW.ORG
    • Kirjaudu
    Jaa