Augustinus ja ”De civitate Dei”

”AUGUSTINUSTA on oikeutetusti sanottu katolisen maailman suurimmaksi tohtoriksi”, sanoi Stöckl.¹ Hän syntyi Rooman provinssissa Afrikassa ja osoittautui tarmokkaaksi opiskelijaksi. Hän perehtyi latinalaisiin klassikoihin, tutki Aristotelesta ja oli Platonin voimakkaan vaikutuksen alainen. Hänet kastettiin katoliseen kirkkoon hänen käännyttyään v. 387 kolmenkymmenen kolmen vuoden ikäisenä, ja hänestä tuli tuottelias kirjailija. Hän tuli Hippon piispaksi muinaiseen Numidiaan.

The Catholic Encyclopedia sanoo hänestä: ”Hippon tohtori on totisesti perimätiedon arvovaltainen todistaja niissä pääkysymyksissä, mitkä muodostavat kirkon uskon noissa asioissa . . . mutta kirkko jättää toisarvoiset ongelmat, mitkä koskevat pikemminkin tapaa kuin tosiasiaa, jumaluusoppineitten viisaaseen tutkintaan.”²

Goottilaiset olivat vallanneet Rooman v. 410. Se mielipide alkoi päästä etusijalle, että onnettomuus oli tullut sen johdosta, että oli hylätty Rooman jumalat ja käännytty kristillisyyteen. Augustinus oli alkanut kirjoittaa vastausta vuonna 413. Ennen kuin se tuli valmiiksi v. 426, niin hänen teoksensa De civitate Dei oli kehittynyt käsittämään kristillisen filosofian puolustuksen vastaukseksi pakanamaailman inhimilliselle filosofialle.

Hänen laajan teoksensa viisi ensimmäistä kirjaa hyökkäävät sitä käsitystä vastaan, että ihmisten menestys riippuu monien pakanajumalien palvonnan ylläpitämisestä ja että tällaisen palvonnan lopettaminen koitui Rooman kukistumiseksi. Teoksen De civitate Dei viidessä seuraavassa kirjassa hän ottaa tarkasteltavaksi sen ajatuksen, että onnettomuus on aina ihmiskunnan toveri ja että suuren jumalain määrän palvonta on edullista. Tähän saakka on hänen todistelunsa kohdistettu erityisesti pakanoita vastaan. Yhdennessätoista kirjassaan hän aloittaa kahden kaupungin, Jumalan kaupungin ja tämän maailman kaupungin, alkuperän tutkimisen. Kun menemme edelleen viidenteentoista kirjaan, niin huomaamme näiden kahden kaupungin edistymisen paljastettuna, ja lopuksi on hänen kaksikymmentä kaksi kirjaa käsittävän teoksensa viimeisissä neljässä osassa esitetty ne päämäärät, joita nämä kaupungit tavoittelevat.

HÄNEN OPETUKSENSA

Teoksessa De civitate Dei on muun aineiston joukkoon punottu monia selityksiä oppikysymyksistä. Koska sanotaan, että hän on ”perimätiedon arvovaltainen todistaja”, niin hänen selityksensä kiinnostavat meitä. Ne muodostivat kirkon uskonnollisen ajattelun kaavan siihen aikaan. Vertailemalla niitä nykyaikaiseen katoliseen oppiin on helppo nähdä, missä roomalaiskatolilaisuus on pysynyt hänen johdossaan ja missä se on eronnut siitä.

Augustinus itse puolusti Raamatun arvoa kristillisessä uskossa. Hän ei pitänyt perimätietoa yhtä arvovaltaisena, vaan selitti, että Jumalan Sana on ”huomattavin arvovalta”.³ Vaikka hän otti lainauksia apokryfikirjoista, niin kuin hän otti niitä monilta pakanakirjailijoilta, niin hän sanoi kumminkin: ”Jättäkäämme sen tähden huomioonottamatta ne kirjoitukset, joita sanotaan apokryfisiksi, koska ne muinaiset isät, joilta me saimme nämä kirjoitukset, eivät tunteneet noiden kirjojen tekijöitä, joissa – vaikka niissä saattaa olla joitakin totuuksiakin – olevien valheiden paljous tekee ne kanoonisesti epäluotettaviksi.”⁴

Hän ei puolustanut apostoli Pietarin yliherruutta kirkossa, kun hän sanoi: ”Me, jotka olemme kristittyjä re et ore, todellisuudessa ja nimeltä, emme usko Pietariin, vaan Häneen, johon Pietari uskoi. Pietarin saarnat Kristuksesta valistavat meitä, mutta hänen viehätysvoimansa ei lumoa meitä eikä hänen taikavoimansa petä meitä, vaan hänen uskontonsa edistää meitä. Kristus, joka opetti Pietarille iankaikkisen elämän oppia, opettaa meitä myöskin.”⁵

Teoksessaan Retractationes, minkä Augustinus kirjoitti elämänsä lopulla, hän lausui uudelleen kantansa Matteuksen 16:18:nteen nähden: ”Minä mainitsin ensimmäisessä Donatusta vastaan kirjoittamassani kirjassa jossakin paikassa puhuessani apostoli Pietarista, että ’kirkko on perustettu hänelle, kalliolle’. Tätä ajatusta laulavat myös monet huulet siunatun Ambrosiuksen riveissä, joissa hän sanoo puhuessaan kotikukosta: ’Kun se kiekuu, niin hän, kirkon kallio, päästää synnistä.’ Mutta minä huomaan, että minä olen sen jälkeen selittänyt usein meidän Herramme sanat: ’Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni’, siten, että niiden tulee ymmärtää tarkoittavan häntä, jonka Pietari tunnusti sanoessaan ’Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika’, ja merkitsevän sitä, että Pietari, joka mainittiin tämän kallion jälkeen, kuvasi tätä sen kirkon persoonaa, mikä on rakennettu tälle (kalliolle), ja on saanut taivaan valtakunnan avaimet. Sillä hänelle ei sanottu: ’Sinä olet se kallio’, vaan: ’Sinä olet Pietari’. Mutta se kallio oli Kristus, jonka tunnustuksen jälkeen (niin kuin koko kirkko tunnustaa) Simon nimitettiin Pietariksi. Valitkoon lukija, kumpi näistä kahdesta selityksestä on todennäköisimmin oikea.”⁶ Ottaen huomioon sen seikan, että Augustinus osoittaa tämän olevan myöhempi käsityksensä, että Kristus, ei Pietari, on Matteuksen 16:18:nnessa mainittu Kallio, on selvää, että hän uskoi tämän kannan olevan oikea.

Käsitellessään muinaisen Troijan kaupungin kukistumista hän sanoo totuudenmukaisesti, miksi kuvat eivät voi auttaa palvojiaan: ”Kuva ei varjellut ihmisiä, vaan ihmiset varjelivat kuvaa.” Hän ei kannattanut kuolleitten avuksi suoritettuja uskonnollisia menoja, kun hän sanoo: ”Ja siitä syystä ovat kaikki nämä kuolleita koskevat menot . . . pikemminkin lohdutus eläville kuin avuksi kuolleille.” Hän osoitti, että kristityt eivät varaa ”temppeleitä, alttareita eikä uhreja marttyyreille, koska he [marttyyrit] eivät ole meidän Jumalamme, vaan heidän Jumalansa on meidän Jumalamme”.⁷

Kun hän lausui, että ”se ei merkitse mitään Jumalan kaupungille, millaista vaatetusta sen asukkaat kantavat tai mitä sääntöjä he noudattavat, niin kauan kuin he eivät ole ristiriidassa Jumalan pyhien säädösten kanssa, vaan kukin säilyttää uskon, tosi tien pelastukseen”, niin ei siinä ole ajatustakaan erottaa eräitä miehiä heidän papillisilla vaatteillaan. Ja vaikka Augustinus itse käytti latinaa aikana, jolloin kansa puhui sitä, niin hän todistelee, että kirkon pitäisi käyttää sen kansan kieltä, jolle papit saarnaavat. Hän sanoi, että Kristus ”antoi tämän kaikkien kansojen kielten tuntemuksen ilmeisen ja välttämättömän merkin osoittaakseen, että oli ainoastaan yksi katolinen kirkko, jonka pitäisi kaikissa noissa kansoissa käyttää kaikkia noita kieliä”.⁸

Opettiko Augustinus kiirastulioppia? Tästä seikasta on kiistelty. Sanaa ”kiirastuli” ei esiinny hänen teoksessaan. Mutta katsottakoonpa asiaa miten tahansa, niin ei se kuva, minkä hän maalaa, vihjaa millään tavalla, että pappien rukoukset, joita esitettäisiin rahasta, helpottaisivat kärsimystä.

Hän vastusti voimakkaasti sitä monien kannattamaa ajatusta, että kaikki ihmiset ovat osa Jumalasta. ”Voiko olla tuomittavampaa mielettömyyttä, kuin usko, että osaa Jumalan olemuksesta lyödään, kun rikkonutta lasta lyödään? Kun kaikkivaltiaan Jumalan muodostavista osista tehdään niin aistillisia, epäoikeudenmukaisia, jumalattomia ja tuomittavia, jollaisia eri ihmiset ovat – niin kuka muu ihminen sietäisi kuulla sitä kuin se, joka on ehdottomasti hullu? Ja lopuksi, miten Jumala voi olla oikeutetusti vihainen niille, jotka eivät palvo Häntä, kun ne, jotka ovat syyllisiä, ovat osia Hänen omasta itsestään?”⁹

Augustinus todisteli edelleen kannattaen sitä Raamatun oppia, ”että jos meidän ensimmäiset vanhempamme eivät olisi tehneet syntiä, niin he eivät olisi kuolleet”. Hän sanoi: ”Miksi Jumala ei olisi silloin päättänyt maallisista ruumiista, että koska ne on luotu, niin ne eivät enää tuhoutuisi . . . vaan nauttisivat iankaikkista onnea tässä yhdistelmässä?” Meidän ensimmäiset vanhempamme menettivät sen kuitenkin, kun he epäonnistuivat ”yksinkertaisen tottelevaisuuden” koetuksessa. Augustinus ei pitänyt tätä kertomusta kansantaruna, vaan ilmaistuna totuutena. Hän oli sitäpaitsi jyrkästi eri mieltä niiden kanssa, jotka esittivät mielikuvituksellisia aikamääriä ihmisten aikaansaannosten iälle, ”koska ensimmäisestä ihmisestä Aadamista ei ole vielä kuuttatuhatta vuottakaan”.¹⁰

PAKANALLINEN VAIKUTUS

Mutta kaikki Augustinuksen opetukset eivät perustu kuitenkaan yhtä lujasti Raamatun totuuteen. Pakanallisten jumalaistarujen ja maailmallisten filosofien – jotka hän niin hyvin tunsi – ajatukset vaikuttivat jossain määrin häneen. The Catholic Encyclopedia kertoo ”Augustinus tutustui vähitellen kristilliseen oppiin, ja hänen mielessään tapahtui Platonin filosofian yhtyminen ilmoitettuihin uskonkappaleisiin.”¹¹ Tämän yhtymisen tulos ilmeni sellaisissa opeissa kuin kolminaisuus ja ihmissielun kuolemattomuus. Egyptin, Rooman ja Kreikan jumalaistarut sekä Platonin opit opettivat erilaisia kolminaisuuksia. Augustinus noudatti tätä ajatussuuntaa todistaen, että Isä, hänen Poikansa ja pyhä henki ovat kaikki tasavertaisia ja yhtä iankaikkisia, sen sijaan että hän olisi pitänyt kiinni itsensä Jeesuksen opista, hänen, joka sanoi: ”Isä on minua suurempi”, tai Paavalin henkeytetystä lausunnosta, kun hän osoitti, ettei Poika ollut aina olemassa, vaan että hän on ”esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa”. – Joh. 14:28; Kol. 1:15.

Sokrates oli opettanut viidennellä vuosisadalla ennen Kristusta ihmissielun kuolemattomuutta. Platon, hänen etevin oppilaansa, jatkoi tätä oppia ja sai sen suurempaan suosioon. Augustinus, johon Platon vaikutti syvästi, ei irtautunut tästä ”ihmisten perimätiedosta” ryhtyessään kirjoittamaan kristillisistä asioista, vaikka Raamattu sanoo, että ”kaikki ovat syntiä tehneet” ja ”se sielu, joka syntiä tekee – sen on kuoltava”. – Kol. 2:8; Room. 3:23; Hes. 18:4.

Ennaltamääräys oli myös eräs oppi, mikä kompastutti Augustinuksen. Hän yritti yhdistää ennaltamääräysajatuksen ”vapaaseen tahtoon” opettamalla itse asiassa, että Jumala luo ihmisen sen luonteiseksi ja antaa tai pidättää siunauksensa sillä tavalla, että ihminen tekee vapaasti, mitä Jumala edeltätietää hänen tekevän. Mutta hän jätti vastaamatta niihin kysymyksiin, mitkä johtuvat tällaisesta opista. Vastaukset tällaisiin kysymyksiin eivät ole moisessa ennaltamääräysajatuksessa, vaan Raamatussa. ”Jumala ei ole puolueellinen.” ”Aika ja aavistamattomat tapahtumat kohtaavat heitä kaikkia.” – Apt. 10:34; Saarn. 9:11, Um.

KAKSI KAUPUNKIA

Mutta nyt kiinnitämme huomiomme lyhyesti Augustinuksen teoksen De civitate Dei läpikäyvään juoneen. Eteemme asetetaan kaksi kaupunkia tai kaksi yhteiskuntaa. Roomaa tai mitään muutakaan maallista hallitusta ei esitetä Perkeleen valtakuntana, vaan Augustinus sanoo pikemminkin sen sisältävän epävanhurskaat sekä taivaassa että maan päällä. Eikä Jumalan kaupungin sanota olevan katolinen kirkko, vaan se kuvataan yleiskaupungiksi, mikä käsittää tottelevaiset enkelit, taivaassa olevat pyhät ja maan päällä olevat vanhurskaat. Niitä maan päällä olevia, jotka kuuluvat tähän taivaalliseen kaupunkiin, pidetään pyhiinvaeltajina, kunnes Jumalan valtakunta tulee. Augustinus sanoo: ”Näitä me kutsumme salaperäisesti kahdeksi kaupungiksi tai yhteiskunnaksi, joista toinen on ennaltamäärätty hallitsemaan iankaikkisesti Jumalan kanssa, toinen tuomittu pysyvästi kidutettavaksi Perkeleen kanssa.”¹²

Tämän teoksen loppuosassa nousee kirkko voimakkaaseen, hallitsevaan asemaan. Augustinus sanoi, että sen jälkeen kun kirkko levisi Juudean ulkopuolelle, oli tapahtunut Saatanan sitominen, mikä pidättää häntä kiusaamasta täydellä voimallaan. Kristuksen sanotaan tähän samaan aikaan hallitsevan pyhineen. ”Ja niin”, hän väittää, ”on kirkko nyt maan päällä sekä Kristuksen valtakunta että taivaan valtakunta”, kun taas iankaikkinen hallitus on tuonnempana.¹³

Tosi kristityt voivat ihmetellä sitä selvää näkemystä, mikä Augustinuksella oli monista Raamatun perustotuuksista, mutta he eivät voi hyväksyä niitä oppeja, mitkä johtuvat hänen yrityksistään yhdistää Raamattu pakanalliseen jumalaistarustoon ja Platonin filosofiaan. Raamatun kristityt eivät pidä mitään maan päällä olevaa uskonnollista järjestelmää ”taivaan valtakuntana”, vaan panevat edelleen luottamuksensa niihin uusiin taivaisiin, mitkä Jumala luo välineekseen, jonka kautta hän antaa iankaikkisia siunauksia tottelevaiselle ihmiskunnalle. – Jes. 65:17; 2. Piet. 3:13.

LÄHDETEOKSET

¹ ”The Catholic Encyclopedia”, 2. osa, s. 91.

² Sama, s. 103.

³ ”De civitate Dei”, kirj. Augustinus, John Healeyn engl. käänn., Everyman’s Library, 1. osa, ss. 313, 314.

⁴ Sama, 2. osa, s. 91.

⁵ Sama, s. 230.

⁶ ”Retractationes”, kirj. Augustinus, I, 21, 1. Lainaus otettu teoksesta ”The Church, An Introduction to the Theology of St. Augustine”, kirj. S. J. Grabowski, Detroitin arkkipiispakunnan pappi, s. 124.

⁷ ”De civitate Dei”, John Healeyn engl. käänn., 1. osa, ss. 3, 16, 252.

⁸ Sama, 2. osa, ss. 256, 224.

⁹ Sama, 1. osa, s. 224.

¹⁰ Sama, 2. osa, ss. 2, 13, 17, 231, 214.

¹¹ ”The Catholic Encyclopedia”, 2. osa, s. 85.

¹² ”De civitate Dei”, John Healeyn engl. käänn., 2. osa, s. 85.

¹³ Sama, s. 283.