Rotusyrjintä – pääsemmekö siitä koskaan vapaaksi?

Monet ihmiset tekevät nykyään tämän kysymyksen. Vallankumousko on siihen vastaus? Lue, kuinka eräs neekeri löysi ainoan menestyksellisen keinon vapautuksen saamiseksi epäoikeudenmukaisuudesta.

AAMUN valjettua katselin laivan kannelta, kun sammakkomiehet sukelsivat ääneti kanadalaisen sataman hyytävän kylmiin vesiin. He tarkastivat, oliko laivan vedenalaiseen osaan sijoitettu räjähteitä. Oli näet sellaisia, jotka halusivat estää lähtömme, vaikka se olisi merkinnyt laivan räjäyttämistä.

Pian kuitenkin lähdimme ilman sen suurempia vaikeuksia. Meitä oli noin 500, useimmat mustia amerikkalaisia, ja olimme matkalla Kuubaan mukamas auttamaan sokeriruo’on korjuussa. Mutta todellisuudessa oli kysymys muustakin.

Johtavat hallitusviranomaiset tiesivät sen. Muutamaa viikkoa myöhemmin eräs Yhdysvaltain senaattori sanoi kongressille: ”Amerikan kansalaisia opetetaan ja valmennetaan hyökkäämään instituutioitamme ja hallitustamme vastaan ja tuhoamaan ne. Tämä toiminta on käynnissä kynnyksellämme tällä hetkellä. Fidel Castron Kuuba on tämän toiminnan vihollistukikohta.” – Congressional Record, 16.3.1970.

Se, mitä senaattori sanoi, piti paikkansa ainakin minusta. Olin menossa Kuubaan saadakseni pitkälle edistyvää valmennusta vallankumoustaktiikassa. Tavoitteeni oli panna alulle aseellinen kapina amerikkalaista järjestelmää vastaan.

Laivalla kysyimme itseltämme ja varsinkin niiltä muutamilta valkoisilta, jotka olivat kanssamme: ”Tappaisitko oman äitisi tai isäsi, jos he yrittäisivät estää vallankumousta?” Ne, jotka epäröivät, merkittiin sellaisiksi, jotka tarvitsivat lisäkoulutusta. Heidän täytyi oppia ymmärtämään paremmin, kuinka tarpeellista oli huojentaa massojen kärsimystä kukistamalla heidän sortajansa, ajattelimme.

”Kuinka kieroutuneiksi ihmisten ajatukset voivatkaan tulla!” saatat ajatella. ”Olosuhteet voivat olla huonot, mutta ne eivät totisesti oikeuta vallankumoukseen.”

Mutta tuhannet vilpittömät nuoret ajattelevat toisin. Uutistiedot osoittavat jopa varakkaitten perheitten jäsenten liittyvän toimintaan, jonka he uskovat olevan taistelua vääryyden poistamiseksi. Miksi? Mikä saa heidät ajattelemaan, että järjestelmän tuhoaminen on ainoa toivo vapautuksen saamiseksi epäoikeudenmukaisuudesta?

Annahan minun selittää. Voin auttaa sinua ymmärtämään toisten ajattelua, varsinkin miljoonien mustien. Luulen, että oma elämäni ja tunteeni ovat valaiseva esimerkki.

VARTTUMINEN NEEKERINÄ AMERIKASSA

Synnyin Yhdysvaltain etelävaltioiden sydämessä vuonna 1945, yhtenä perheen yhdestätoista lapsesta. Olimme vuokraviljelijöitä. Ensimmäinen kotini oli puinen hökkeli puuvillapellon reunalla, ja vuosien mittaan asuin lukuisissa samanlaisissa hökkeleissä. Panimme seiniin sanomalehtiä, jottei tuuli olisi puhaltanut sisään talvella.

Mutta pelkkä köyhyys ei ollut niinkään pahaa; olihan valkoistenkin joukossa köyhiä. Mustien kohteleminen ja heihin asennoituminen oli loukkaavaa. Me emme saaneet käydä valkoisten kouluissa, valkoisten ravintoloissa, valkoisten käymälöissä emmekä edes juoda samoista juomavesisuihkuista kuin valkoiset. Joissakin kylteissä sanottiin: ”VÄRILLISILTÄ JA KOIRILTA KIELLETTY.”

Siihen aikaan oli julkiset tilat, kuten linja-autoasemat, jaettu etelävaltioissa eri osastoihin, ja meidän täytyi istua bussissa takaosassa. Kun näytti siltä, että olimme unohtaneet paikkamme, kuulimme halveksivia huomautuksia: ”Tiedätte kai, etteivät nekrut kuulu tänne. Painukaa siitä peräpäähän.”

Muistan, kun 14-vuotias Emmett Till tapettiin. Se oli suuri uutinen maassa, mutta vanhemmilleni ja useimmille etelän mustille se oli vanha juttu – jälleen yksi valkoisten surmaama neekeri. Epätavallinen oli hänen ikänsä. Hänet ongittiin kuolleena Tallahatchiejoesta – valkoiset olivat hakanneet hänet kuoliaaksi kuulemma siksi, että hän oli viheltänyt valkoiselle tytölle. Mutta pitääkö ihminen murhata sellaisesta syystä?

Tämä auttoi minua ymmärtämään isoäidin pelokasta, anovaa äänensävyä, kun hän opetti meitä, että aina muistaisimme katsoa varpaisiimme, kun puhumme valkoisille, ja sanoisimme: ”Kyllä, herra”, ja ”Ei, rouva”, ja ennen kaikkea näyttelisimme osamme hymyilemällä. Mutta ihmettelin itsekseni, miksi valkoiset halusivat estää meitä nousemasta. Mitä vikaa siinä oli, että oli musta?

Kun olin vielä melko nuori, sisareni sai astmakohtauksen, ja valkoinen maanomistaja, jolla olimme työssä, ei vaivautunut viemään häntä lääkäriin. Isäni, joka tavallisesti oli säyseä mies, epätoivoissaan uhkasi miestä aseella ja pakotti hänet lähtemään lääkäriin. Isä ei tietenkään uskaltanut tulla takaisin kotiin, sillä hänet olisi lynkattu. Hän pakeni pohjoiseen, ja me muutimme isoäitini luo toiseen piirikuntaan. Lopulta isä lähetti noutamaan meidät luokseen New Yorkin kaupunkiin.

Koska isäni työskenteli rakennusmaalarina ja talonmiehenä, muutimme täysin valkoisten asuma-alueelle Sheepshead Bayhin Brooklyniin, ja olin koulussa ainoa musta luokallani. Opettajani näytti otaksuvan, että olin tyhmä, mutta päätin osoittaa, ettei asia ollut niin.

Kuudennella luokalla opiskelin college-tason toista vuosikurssia, ja niin minut pantiin poikkeuksellisten oppilaitten erikoisluokille. Seuraavana vuonna minut valittiin kokeiluohjelmaan, jonka nimenä oli ”lahjakkuustutkimus”. Olin hyvin kiinnostunut monista asioista, ja minulla oli rajattomasti energiaa. Opiskelin laulua, balettia, journalismia ja sairaanhoitoa ja menin mannekiinikouluun.

Oppikoulusta päästyäni minusta tuli levytähti ja työskentelin yhteen aikaan Paul Simonin kanssa Simon and Garfunkle -yhtiöstä. Tällöin minulla oli tilaisuus matkustella toisiin kaupunkeihin esiintymään televisiossa ja muutoin. Jatkoin myös opiskeluani.

VALLANKUMOUKSELLISEKSI TULEMINEN

Ajan mittaan kuitenkin havaitsin, että olin petoksen, suuressa määrin itsepetoksen, uhri. Olin epärealistinen ajatellessani, että ehkei ihmisen ihonvärillä ole merkitystä. Oli valhe, että rotusyrjintää oli vain etelävaltioissa; sitä oli myös pohjoisvaltioissa, mutta vain taitavasti naamioituna. Olin yrittänyt unohtaa kuvan pienestä neekeritytöstä, joka viskattiin bussin takaosaan ja joka ei ollut tervetullut valkoisten koteihin, valkoisten kouluihin eikä valkoisten ravintoloihin. Mutta nyt väkisinkin muistin sen.

Saadakseni asunnon valkoisten asuma-alueelta minun oli taisteltava ja jouduin kääntymään New Yorkin osavaltion ihmisoikeuksien komission puoleen. Myös jatkaessani opiskeluani tietyt urat mielessäni havaitsin ovien sulkeutuvan ja esteiden nousevan. Muistan, että kerrankin kun hain erästä työpaikkaa, minulle tarjottiin epätavallisen hyvää palkkaa, ei omien kykyjeni takia, vaan siksi että yhtiö halusi näyttää olevansa kaikille roduille avoin. Olin syvästi loukkaantunut ja käskin heidän pitää työpaikkansa.

NÄKÖKANTOJEN JA MIELIPITEIDEN KITEYTYMINEN

Järkyttävistä tapauksista kertovat sanomalehtien otsikot lisääntyivät räjähdysmäisesti 1960-luvulla. Eräänä syyskuun aamuna vuonna 1963 räjähti Birminghamissa Alabamassa pommi kirkossa, kun siellä pidettiin pyhäkoulua. Kymmenet mustat lapset juoksivat ulos kauhusta kirkuen; toisista vuoti veri ja he vaikeroivat. Neljä ei äännähtänytkään. He olivat kuolleet – valkoiset olivat murhanneet heidät. Seuraavana kesänä kansalaisoikeuksien puolesta taistelevat Chaney, Schwerner ja Goodman murhattiin Mississippissä.

Mutta siihen aikaan olin ryhtynyt taistelemaan tasa-arvoisten oikeuksien puolesta. Työskentelin CORE:ssa (Rotujen tasa-arvoisuuden kongressissa) ja SNCC:ssä (Opiskelijoiden väkivallattomassa tasavertaistamiskomiteassa). Kuuntelin maltillisempia neekerijohtajia, kuten tri Martin Luther Kingiä. Kirjoitin hänestä jopa erikoisartikkelin lehdelle Harlem Valley Times. Kun hänetkin oli surmannut valkoinen mies, jouduin kysymään itseltäni niin kuin monet muutkin mustat: ”Mitä hänen kannattamansa väkivallattomuus sai aikaan?”

Aloin lukea laajalti neekereiden historiaa. Luin julmasta orjakaupasta ja siitä, kuinka neekereitä kohdeltiin kuin omaisuutta ja kuinka neekeriperheitä hajotettiin ja perheenjäsenet myytiin isännille inhimillisistä tunteista piittaamatta. Vihastuin saadessani tietää, että jotkut orjanomistajat käyttivät vankkarakenteista, vahvaa miestä siittämään naisorjansa tuottaakseen siten jälkeläisiä orjamarkkinoille tai peltotöihin.

Sellaiset kauheat epäoikeudenmukaisuudet on parasta unohtaa, saattavat jotkut sanoa. Mutta en voinut unohtaa niitä, koska minusta näytti siltä, että vaikka orjuus olikin lopetettu, samat asenteet olivat vielä vallalla.

EPÄOIKEUDENMUKAISUUKSIEN JÄRKYTTÄMÄ

Minne tahansa katsoin, näin kaikkialla saman tilanteen: neekerit kerääntyneinä omiin kortteleihinsa, joissa he kärsivät syrjinnästä, taloudellisista vaikeuksista, epäoikeudenmukaisuudesta, huonoista asunto-oloista, ahtaudesta ja toivottomuudesta. Nämä paikat alkoivat näyttää minusta sorrettujen ihmisten siirtokunnilta, ihmisten, jotka tarvitsivat vapautusta.

Siihen aikaan ajattelin, että me mustat olimme samassa asemassa kuin Amerikan siirtokuntalaiset, jotka kapinoivat brittiläistä iestä vastaan vuonna 1776; meiltä oli evätty eräät ”luovuttamattomat oikeudet” niin kuin heiltäkin. Koska siirtokuntalaiset olivat kapinoineet, niin nyt oli meidän vuoromme tehdä samoin. Tällaisena minä näin tilanteen, enkä ollut ainoa.

Sitten tapahtui sellaista, mikä sai mittani täyttymään, niin että ryhdyin toimintaan.

Oma isäni murhattiin. Poliisi ja ruumishuoneella työskentelevät virkamiehet sanoivat, ettei kukaan tiennyt, kuka hän oli, että hän oli tuntematon henkilö. Niinpä he poistivat häneltä haluamansa elimet. Mutta ei ollut totta, etteivät he tienneet, kuka hän oli, sillä he olivat ottaneet yhteyden meihin niiden henkilötietojen perusteella, jotka hänellä oli mukanaan!

Minusta tuntui, että hänet oli tapettu kahdesti: ensin puukotettu kadulla ja sitten leikattu palasiksi ruumishuoneella. Kun he lopulta näyttivät isän meille, hän oli kauhean näköinen. He eivät olleet edes pyyhkineet verta pois hänen hampaistaan eivätkä hänen silmistään. Olin aivan varma, että häntä oli kohdeltu niin halveksivasti siksi, että hän oli neekeri ja köyhä. Kieltäydyin itkemästä. Sen sijaan tein sydämessäni lupauksen. Aioin ryhtyä tekemään jotakin niiden epäoikeudenmukaisuuksien suhteen, joista näin mustan väestön kärsivän.

Ajattelin, että valkoiset olivat kasvaessaan tottuneet elämään valheessa. He yrittivät saada meidät uskomaan, että sorrettu tilamme johtui omasta perinnöllisestä huonommuudestamme. Näin, että heidän rotuvihansa piti meidät sorrettuina. Mustat olivat yrittäneet osoittaa tämän valkoisille väkivallattomin keinoin. Nyt minä puolestani päätin lakata käsittelemästä valkoisen miehen asennetta ja käsitellä yksinomaan ja suoraan itse sortoa.

Liityin Mustien panttereiden Harlemin osastoon. Silloin olin yhtä mieltä heidän ajatuksensa kanssa, että mustien oli aika aseistautua. Vuoden 1969 loppupuolella luin mustien radikaalista sanomalehdestä Kuubaan tehtävästä matkasta. Kuuba oli pannut menestyksellisesti toimeen vallankumouksen, ja halusin mennä sinne saadakseni selville, kuinka se oli tapahtunut. Ilmoittauduin heti vapaaehtoiseksi, ja minut valittiin kolmen kuukauden matkalle.

VALLANKUMOUKSELLINEN TOIMINNASSA

Minut oli saatu ajattelemaan, että Kuuba oli pieni, ruma, rutiköyhä saari. Mutta saamani vaikutelma oli, että se oli kaunein paikka, minkä olin koskaan nähnyt. Siellä oleskelumme loppuvaiheessa vietimme kolme viikkoa matkustellen saarella, ja sen perusteella, mitä itse näin, vakuutuin siitä, että Kuuba oli puhdas, siellä ei ollut roskia, ei tyhjäntoimittajia, prostituoituja, juoppoja eikä joutilaita nuoria maleksimassa kaduilla. Jokaisella näytti olevan jotakin tekemistä, sekä nuorilla että vanhoilla.

Leirillämme Kuubassa kaikki sujui sotilaalliseen tapaan. Meidät herätettiin joka aamu ilmoituksella, ja kello 6 olimme jo matkalla sokeriruokopelloille. Se oli kovaa työtä, mutta nautin kurista ja työskentelemisestä ”kansan hyväksi”, kuten päivän vallankumouksellinen iskulause kuului. Työskentelimme rinnan Vietnamista, Afrikasta, Koreasta ja Neuvostoliitosta tulleitten vakaumuksellisten kommunistitaistelijoitten kanssa. He kertoivat meille kokemuksiaan ja kehittivät meissä siten kansainvälisen käsitteen vapauden puolesta taistelemisesta.

Vietnamissa, Kuubassa, Afrikassa ja muualla vapauden puolesta taistelleet veteraanit puhuivat meille iltaisin. Näimme elokuvia, mm. ”Algerin taistelun”, jossa näytettiin, kuinka musliminaiset pukeutuivat valepukuun ja osallistuivat aktiivisesti ranskalaisten pois ajamiseen. Pidin Fidel Castron puheista, ja ihailin sitä, että hänellä näytti olevan hyvät suhteet tavalliseen kansaan.

Siellä oli myös mahdollisuus opetella karatea. Mutta koska olin jo opetellut sitä, keskityin aseisiin. Osasin tehdä Molotovin cocktaileja ja ampua tuliaseella. Mutta nyt, kun pyysin, eräs kuubalainen sotilas näytti minulle, kuinka käsitellään konekivääriä.

Oleskelumme loppuvaiheessa korostettiin sitä, mitä aioimme tehdä oppimallamme. Olin valmis ja innostunut. Halusin taistella kuolemaan asti saadakseni aikaan vapautuksen mustalle väestölle sekä sorretuille kansoille kautta maailman.

VALLANKUMOUKSELLINEN TOIMINTA AMERIKASSA

Ennen kuin lähdin Kuubasta vuonna 1970, eräs vallankumouksellinen ryhmä pyysi minua työskentelemään kanssaan. Minun piti naamioitua hankkimalla kunniallinen toimi itselleni, ja oikeaan aikaan minuun otettaisiin yhteys. Aikanaan minuun otettiin yhteys. Tehtäväni oli kukistaa armeija, käyttää ”mitä tahansa tarpeellisia keinoja” löytääkseni ja käännyttääkseni vallankumoukselliselle puolelle mustia sotilashenkilöitä, joilla oli käyttökelpoista teknistä taitoa.

Saimme esimerkiksi tietää mustasta ilmavoimien kapteenista, joka oli asiantuntija karaten ja ammusten alalla ja jolta oli evätty virkaylennys ihonvärin takia. Otin häneen yhteyden ja järjestin tapaamisen. Yritin tehdä häneen vaikutuksen ja ajan mittaan hänestä tuli ystäväni. Lopulta sain hänet ihastumaan ajatuksesta järjestää mustia sotavoimien miehiä toimimaan sotilasjärjestelmää vastaan. Muutaman seuraavan kuukauden aikana otin yhteyden lukuisiin nuoriin miehiin, jotka kaikki olivat hyvin koulutettuja ja taitavia ainakin niihin tarkoituksiin, jotka meitä kiinnostivat.

Mutta pian minua alkoi tyystin inhottaa menettelytapani. Sitä paitsi huomasin, että silloinkin kun asiaan ei liittynyt strategiaa, tuntemani vallankumoukselliset eivät eläneet niiden moraalisten ihanteitten mukaan, joita odotin vapautusliikkeeltä. He alkoivat harrastaa vapaita suhteita. Eräänä yönä, kun eräs toveri oli ollut suhteissa naisystävänsä kanssa, hän sen jälkeen kääntyi minun puoleeni. Minusta se ei ollut vallankumouksellista vaan vallan kuvottavaa.

Nämä seikat alkoivat häiritä minua. Uskoin yhä, että järjestelmän poistaminen oli tarpeellista olojen korjaamiseksi, mutta aloin epäillä menetelmiämme. Minulla oli nyt aikaa ajatella – piileskelin, odotin saavani uusia ohjeita, muutin paikasta toiseen välttääkseni ilmi tulemista – ja aloin ajatella vaihtoehtoisia keinoja vapautuksen saamiseksi epäoikeudenmukaisuuksista. Kun sitten eräänä päivänä olin yksin eräässä asunnossa New Yorkin slummissa, huomioni kiinnitettiin erittäin puoleensavetävään keinoon.

VAPAUTUS EPÄOIKEUDENMUKAISUUDESTA – MITEN?

Oveen koputettiin ja kun avasin sen, näin tavattoman kookkaan neekerinaisen, joka oli kiivennyt viisi kerrosta portaita asunnon ovelle. Hän puhui jotakin tarkoituksellisen elämän viettämisestä ja näytti sinistä kirjaa Totuus joka johtaa ikuiseen elämään. Olin yleensä innokas lukemaan, ja niin otin sen. Sitten hän kuvaili ilmaista tutkistelukurssia ja tarjoutui tulemaan takaisin. Pyysin häntä näyttämään, mitä hän tarkoitti.

Ensimmäinen luku alkoi kysymyksellä: ”Haluaisitko elää rauhassa ja onnessa?” Ajattelin: ”Sitä vartenhan olen juuri taistellut, että neekerit ja kaikki sorretut ihmiset voisivat elää rauhassa ja onnessa.” Toinen kysymys kuului: ”Haluaisitko itsellesi ja omaisillesi hyvää terveyttä ja pitkää ikää?” ”Tietysti. Sellaista näin Kuubassa – lääketieteellistä edistystä ja ihmisten odottavan elävänsä pitempään terveenä”, ajattelin itsekseni.

Yksi kysymys kuului: ”Miksi maailma on niin täynnä ahdistusta?” Siihen minulla oli vastaus: ”Kapitalistit haluavat kaiken itselleen.” Seuraava kysymys kirjassa kuului: ”Mitä se kaikki merkitsee?” Siihen oli helppo vastata, ajattelin. Se merkitsi sitä, että järjestelmä oli tuhottava. Se oli läpeensä mätä.

Sitten ensimmäisen kappaleen viimeinen kysymys kuului: ”Onko mitään järkevää syytä uskoa olosuhteitten todella korjautuvan meidän elinaikanamme?” ”Saatte uskoa, että ne korjautuvat”, ajattelin itsekseni. ”Vallankumoukselliset taistelut ovat käynnissä kautta maailman ja pitävät huolen siitä. Kuuban olot tulivat paremmiksi; se ravisti imperialistit pois selästään. Myös musta väestö tulee ravistamaan heidät pois.”

En ollut koskaan nähnyt kirjaa, jossa olisi ollut niin ajatuksia herättäviä kysymyksiä. Ajattelin tietäväni vastaukset, mutta halusin nähdä, mitä kirja sanoi. Kun tutkimme, niin kappale kymmenen kerrassaan häkellytti minut, se oli kuin salamanisku. Luin sen ääneen:

”Jumalan totuudensanassa ennustetut monet asiat osoittavat, että maailmanlaajuisen muutoksen hetki on kohtaamassa meitä juuri nyt! Se, minkä me nykyään näemme tapahtuvan kautta maailman Raamatun ennustusten täyttymykseksi, osoittaa, että aikamme on näkevä koko tämän jumalattoman järjestelmän tuhon. Nykyiset hallitukset poistetaan, ja Jumalan hallitus ottaa koko maan valtaansa. (Dan. 2:44; Luuk. 21:31, 32) Mikään ei voi estää tätä muutosta, koska Jumala on sen päättänyt.”

”Jumalan hallitus”? Onko Jumalalla hallitus? Ensimmäisen kerran elämässäni kuulin Jumalan hallituksesta. Olin kuullut kirkkojen sanovan vain, että Jumala oli jossakin ylhäällä taivaalla ja polttaisi kaikki pahat helvetin tulessa ja ottaisi kaikki hyvät taivaaseen. Mutta nyt tässä kirjassa sanottiin, että Jumala aikoi tuhota nykyiset hallitukset.

Nainen pyysi minua katsomaan tätä ajatusta Raamatusta. Hän otti esiin Dan. 2:44:n. Luin sen itse: ”Mutta niiden kuningasten päivinä on taivaan Jumala pystyttävä valtakunnan, joka on kukistumaton iankaikkisesti ja jonka valtaa ei toiselle kansalle anneta. Se on musertava kaikki ne muut valtakunnat ja tekevä niistä lopun, mutta se itse on pysyvä iankaikkisesti.”

”Siinäpä vasta jotakin!” ajattelin itsekseni. ”Jumalakaan ei pidä näistä hallituksista. Ja hän tulee tuhoamaan ne!” En voinut lakata ajattelemasta sitä! Vaikka tämä ajatus vaikuttikin kaukaa haetulta, se juuttui mieleeni.

ONKO SILLÄ MITÄÄN ARVOA?

Myöhemmin aloin epäillä. Arvelin naisen voivan olla hallituksen agentti. En halunnut ottaa mitään riskiä, ja siksi muutin seuraavana päivänä.

Vaikka olin lakannut toimimasta armeijan kukistamiseksi, aloin värvätä neekerikortteleista nuoria saamaan valmennusta Kuubassa. Silti tämä mahdollisuus, että Jumalalla olisi hallitus, pysyi itsepintaisesti mielessäni. Minut oli kasvatettu uskomaan Jumalaan, mutta se, mitä olin nähnyt, oli tehnyt minusta epäilijän. Kirkot näyttivät esittävän Jumalan rahanahneeksi; ne näyttivät aina lypsävän ihmisiltä heidän rahojaan ja sokaisevan heidät näkemästä sortonsa lähdettä. Siksi minua ei häirinnyt se, että Kuubassa uskonto oli jokseenkin tukahdutettu. Mutta nyt tosiaan halusin tietää, oliko Jumala todella olemassa.

Päätin rukoilla nähdäkseni, mitä tapahtuisi. En tiennyt, kuinka olisin rukoillut. Joka tapauksessa varmistin, että verhot olivat kiinni, jottei kukaan olisi nähnyt minua, ja sitten polvistuin. Sanoin jotakin tämäntapaista: ”Jumala, kuka tahansa oletkin, jos olet vielä elossa, auta minua. En tiedä, mitä tarvitsen. Mutta jos sinulla on sellaista, mitä tarvitsen, niin lähetä se minulle.”

Heti seuraavana aamuna, lauantaina, tuli luokseni pariskunta, joka alkoi puhua minulle Jumalan hallituksesta, joten tiesin, että nämä ihmiset olivat vastaus rukoukseeni. He kutsuivat minut Jehovan todistajien valtakunnansaliin, ja seuraavana päivänä olin siellä.

Minuun vaikutti syvästi se, miten lämpimästi sekä mustat että valkoiset lausuivat minut tervetulleeksi, ja heidän keskuudessaan vallitseva aito ystävyys. Menin epäilevänä toisiin valtakunnansaleihin. Mutta tilanne oli kaikissa sama. Todistajien keskuudessa vallitseva ykseys ja lämpö oli minusta kaunista. Lisäksi heillä oli antaumus, nuhteettomuus ja halukkuus jopa kuolla vakaumustensa puolesta. Sain tietää, kuinka todistajat natsi-Saksassa, Malawissa ja muualla olivat kärsineet hirvittävästi, mutta kieltäytyneet sovittelemasta uskollisuudessaan sitä kohtaan, mitä he pitivät vanhurskaiden periaatteiden mukaisena.

Tämä oli minusta hämmästyttävää. ”Mikä pitää nämä ihmiset yhdessä? Mikä on heidän vaikuttimensa?” ihmettelin. Se ei ilmeisestikään ollut mikään kansallismielinen hallitus, sillä todistajat opettavat, että Jumala tulee tuhoamaan ne. Tulin myös ymmärtämään, etteivät he olleet mikään salainen järjestö, jolla olisi kulissientakaisia johtajia.

TODELLINEN HALLITUS JOLLA ON ALAMAISIA

Näihin aikoihin aloin vakavasti harkita ajatusta Jumalasta, jolla on taivaallinen hallitus ja sillä maallisia alamaisia. Voisiko olla mahdollista, että nämä todistajat ovat Jumalan hallituksen maallisia alamaisia? Ja kun Jumala murskaa kaikki maalliset hallitukset, ovatko nämä ihmisiä, jotka Hän varjelee aloittamaan uuden maallisen yhteiskunnan?

Ajatus viehätti minua, ja päätin tutkia sitä edelleen.

Muistin lapsena oppineeni rukouksen, jonka Jeesus Kristus opetti seuraajilleen: ”Isä meidän, joka olet taivaassa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi; tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa.” (Matt. 6:9, 10) Ensimmäisen kerran minulle nyt selvisi, että tämä valtakunta on todellinen hallitus, jonka valta-aluetta ja alamaisia kuningas hallitsee. Jeesus Kristus itse on Jumalan asettama kuningas; hänhän sanoi Pontius Pilatukselle olevansa kuningas. (Joh. 18:36, 37) Opin myös tietämään, että Raamattu on ennustanut tästä hallitsijasta: ”Sillä . . . meille on annettu poika: ja hallitus tulee olemaan hänen hartioillaan . . . Hänen hallituksensa ja rauhan lisääntymisellä ei tule olemaan loppua.” – Jes. 9:5, 6, Kuningas Jaakon käännös.

PARAS PERUSTUSLAKI

Jotta hallitus voisi olla todellinen, tiesin, että sillä täytyisi olla perustuslaki eli lakikokoelma, jota sen alamaisten tulisi totella. Suunnitellessamme uutta hallitusta me vallankumoukselliset olimme ajatelleet melkoisesti sen lakeja. Nyt aloin pitää Raamattua itse asiassa Jumalan hallituksen perustuslakina. Mutta keitä tämä Lakikirja hallitsee?

Olin varma, ettei se hallinnut kristityiksi tunnustautuvien suuria joukkoja, ei kristikuntaa eikä ihmisiä, jotka ovat syyllistyneet historian verisimpiin sotiin ja jotka pitäessään itseään ylempinä ovat häpeällisesti ryöstäneet ja sortaneet vähemmistöryhmiä. Mutta voin nähdä, että Jehovan todistajat todella ovat erilaisia. Raamattu on tosiaan heidän perustuslakinsa, heidän Lakikirjansa. Se, mitä se sanoo, hallitsee heidän elämänsä jokaista puolta.

Raamatun opetuksessa ei ole vihjaustakaan jonkin rodun paremmuudesta. Me olemme kaikki yhtä perhettä, kaikissa suhteissa tasa-arvoisia Jumalan silmissä. Raamattu sanoo: ”Ei Jumala katso henkilöön, vaan . . . jokaisessa kansassa se, joka häntä pelkää ja tekee vanhurskautta, on hänelle otollinen.” (Apt. 10:34, 35) Et osaa kuvitellakaan, kuinka paljon minulle merkitsi näiden asioiden oppiminen.

Valkoisten kirkot olivat sanoneet meille, että me mustat olemme kirottu rotu ja sen tähden huonompia, eläinten kaltaisia. Itse asiassa on pantu liikkeelle monia sellaisia taruja kuin että meillä olisi surkastunut häntä, että me rotuna olisimme tyhmiä ja että haisisimme pahalta jne. Kuinka suurenmoista onkaan olla osa kansaa, joka antaa Jumalan sanan Raamatun auttaa pääsemään vapaaksi sellaisista halventavista valheista!

Älä ymmärrä minua väärin. En tarkoita, että Jehovan todistajat olisivat täydellisiä. Toisinaan havaitsen joidenkuiden asenteessa jäänteitä rodullisesta paremmuudesta, ja olen joskus nähnyt joidenkuiden heistä tuntevan olonsa jotenkin epämukavaksi, kun he ovat olleet läheisessä yhteydessä toiseen rotuun kuuluviin. Mutta mitä tosiaan voisi odottaa, kun tämä maailma on vuosisatoja opettanut perusteellisesti vihaa?

On niin kuin selitetään eräässä laulussa tunnetussa musikaalissa ”South Pacific”, jossa nuori sotilas on onneton, koska hän on rakastunut toiseen rotuun kuuluvaan nuoreen tyttöön ja esittää laulussaan seuraavat ajatukset: ’sinua on opetettu vihaamaan ja pelkäämään; sitä sinulle on opetettu vuodesta vuoteen, sitä on rummutettu suloiseen pieneen korvaasi – perusteellisesti opetettu pelkäämään ihmisiä, joiden silmät ovat rumat ja joiden iho on erivärinen; perusteellisesti opetettu, ennen kuin on liian myöhäistä, ennen kuin olet kuusi- tai seitsemän- tai kahdeksanvuotias, vihaamaan kaikkia ihmisiä, joita sukulaisesi vihaavat.’

Mutta koska Jehovan todistajat elävät Jumalan hallituksen perustuslain mukaan, he ovat vapautuneet suuremmassa määrin kuin ketkään muut ihmiset maan päällä rotuennakkoluulosta. He pyrkivät todella rakastamaan toisiaan rodusta riippumatta, sillä he ymmärtävät, niin kuin Raamattu sanoo, että ”joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, ei rakasta Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt”. (1. Joh. 4:20) Silloin tällöin sydämeni on lämmennyt niin, etten ole voinut pidättää kyyneleitäni, kun olen kokenut valkoisten todistajien osoittamaa aitoa rakkautta, ihmisten, jotka vähän aikaisemmin olisin epäröimättä surmannut edistääkseni vallankumouksen asiaa.

VAPAUTUS LÄHELLÄ

Nyt olen todella pahoillani siksi, että olin mukana suunnittelemassa ihmishallitusten kukistamista. Raamattua tutkiessani olen oppinut tietämään, ettei sellainen menettely ole ainoastaan turhaa, vaan myös sen rikkomista, mitä Raamattu sanoo Room. 13:1–7:ssä. Sen tähden kenenkään hallitusviranomaisen ei tarvitse koskaan pelätä vaikeuksia minun kädestäni. Mutta samalla olen varma, että ne, jotka odottavat jatkuvasti ihmishallituksilta vapautusta epäoikeudenmukaisuuksista, eivät ainoastaan tule pettymään vaan ovat myös vaarassa joutua tuhotuiksi, kun Jumalan hallitus pian ’musertaa kaikki nämä hallitukset ja tekee niistä lopun’.

Tämä merkitsee tietysti sitä, että Jumala tulee tuhoamaan myös kommunistihallitukset. Vaikka sellaiset hallitukset ovat, niin uskon, suuresti parantaneetkin kansanjoukkojen oloja, niin ihmishallitsijat ovat yksinkertaisesti osoittautuneet kykenemättömiksi hankkimaan oikeudenmukaisuutta kaikille. Todellisuudessa eräät kommunistihallitukset ovat suorittaneet kauheita julmuuksia. Lisäksi noiden hallitusten alamaiset edelleen sairastuvat, vanhenevat ja kuolevat. Ihmishallitsijat eivät kykene tekemään mitään sen estämiseksi. Mutta Jumala kykenee ja tulee tekemään! Hänen sanansa sanoo: ”Jumala itse on oleva heidän [ihmisten] kanssaan, . . . ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.” – Ilm. 21:3, 4.

Tämä vapautus kaikista sorron muodoista, jopa vihollisesta kuolemastakin, on ihmiskunnan saatavissa. Mutta vain Jumalan tavalla, ei ihmisen tavalla. Niinpä sen sijaan että tukisin ihmisten yrityksiä sorron ja epäoikeudenmukaisuuden juurimiseksi pois, odotan nyt Jumalan tekevän sen. Ja käytän kaiken aikani osoittaakseni ihmisille, että ainoa tosi toivo vapautua epäoikeudenmukaisuudesta on Jumalan valtakunta, joka jo pian aikaansaa tämän kauan kaivatun vapautuksen. – Lähetetty.

[Huomioteksti s. 52]

”Ihmettelin itsekseni, miksi valkoiset halusivat estää meitä nousemasta. Mitä vikaa siinä oli, että oli musta?”

[Huomioteksti s. 53]

”Halusin taistella kuolemaan asti saadakseni aikaan vapautuksen mustalle väestölle.”

[Huomioteksti s. 55]

’Kirkot näyttivät aina lypsävän ihmisiltä heidän rahojaan ja sokaisevan heidät näkemästä sortonsa lähdettä.’

[Huomioteksti s. 55]

”Raamatun opetuksessa ei ole vihjaustakaan jonkin rodun paremmuudesta.”

[Huomioteksti s. 70]

’Jehovan todistajat pyrkivät rakastamaan toisiaan rodusta riippumatta.’