Gangsteri saa presidentiltä armahduksen

VUONNA 1945 minua pidettiin hartaana katolilaisena. Muistan kun kerran täyttääkseni erään lupauksen ryömin polvillani kirkon ovelta alttarin luo. Samaan aikaan olin juoppo ja rikollisjoukkueen jäsen. Minun oli helppo saada ystäviä, koska jakelin runsaasti rahaa. Hankin toimeentuloni ostamalla ja myymällä varastettuja tavaroita. Yhdessä viikossa voin sillä tavoin ansaita jopa 10 000 pesoa. Ei ihme, että olin antelias! Minua kunnioitettiin Balic-balicissa Manilassa, missä asuin.

Minua ihailtiin ”kovana kaverina”, mutta lähistöllä oli eräs toinen ”kova kaveri”, joka piti minua kilpailijanaan. Eräänä päivänä joukkiomme ottivat yhteen. Ammuin kilpailijani kuoliaaksi; hänen ystävänsä pakenivat, ja minä olin valtias. Se tapahtui vuonna 1947.

Nyt minun täytyi kuitenkin piileskellä poliisia, ja niinpä pakenin Manilasta etelään Caviteen. Löytämisestäni luvattiin tuhannen peson palkkio, ja se riitti rohkaisemaan erään hyvän ystäväni kavaltamaan minut. Toukokuussa 1949 minut pidätettiin, ja 1. toukokuuta 1951 minut tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen.

ELÄMÄ MUNTINLUPASSA

Seuraavana päivänä minut vietiin käsiraudoissa Filippiinien keskusvankilaan Muntinlupaan Rizaliin. Sinne saavuttuani minulta otettiin omat vaatteet pois ja minulle annettiin vanginvaatteet. Numeroni oli 11481-P. Vankilassa oleminen tuntui luonnottomalta. Tiesin, että olin elossa, mutta olin kuin ansassa. Toiset vangit olivat kuin eläimiä. Vihasin erityisesti heidän tapaansa pakottaa uudet nuoret tulokkaat homoseksuaalisiin tekoihin. Säälin sydämessäni heidän uhrejaan ja tein itsekseni lupauksen, etten enää koskaan käyttäisi hyödyksi lähimmäistäni tai sortaisi häntä. Niinpä rohkaisin mieleni ja rukoilin Jumalaa, että kykenisin kestämään sen kauhean tilanteen, jossa nyt olin.

Vankilanjohtaja Muntinlupassa soi palvontavapauden, ja monet eri ryhmät pitivät siellä jumalanpalveluksia. Uskoin, että kaikki uskonnot olivat Jumalasta, ja niinpä ajelehdin puolen vuoden ajan yhdestä kokouksesta toiseen. Mutta tarkkailtuani jumalanpalvelusten pitäjien käytöstä ja tapoja tulin siihen johtopäätökseen, että heillä ei ollut totuutta. Paheksuin esimerkiksi sitä, että eräät ryhmät toivat kokouksiinsa kauniita tyttöjä saadakseen niihin enemmän läsnäolijoita. Se kiihotti vankeja saastaisiin tekoihin myöhemmin.

Lopulta menin Jehovan todistajien pitämiin kokouksiin. Heidän opetustapansa teki minuun syvän vaikutuksen. He opettivat suoraan Raamatusta ja jakoivat paljon tietoa. Minua kiinnosti erityisesti Jumalan nimi. Lopulta antauduin Jehovalle ja minut kastettiin vuonna 1953. Aloin saarnata muille vangeille ja työntekijöille Muntinlupassa. Jotkut kuuntelivat, ja ajan mittaan melko monista tuli todistajia tuossa vankilassa.

Meillä oli ongelmia lipun tervehtimisen suhteen, koska se oli vastoin omaatuntoamme. Kerran jouduimme kärsimään koppirangaistuksen. Mutta eräänä aamuna vangit, joita oli monta tuhatta, kutsuttiin koolle vankilan pihalle. Lippu vedettiin salkoon ja kaikki tervehtivät sitä paitsi todistajat, joita siihen aikaan oli parikymmentä.

Juuri sillä hetkellä alkoi sataa rankasti, ja vangit ryntäsivät suojaan. Vain me todistajat jäimme seisomaan sateeseen, koska meille ei ollut annettu käskyä hajaantua. Myöhemmin johtaja kutsui meidät luokseen ja kysyi, miksi emme juosseet toisten tavoin, vaan jäimme seisomaan ja kastuimme. Selitimme, että suhtautumisemme lippuun ei merkinnyt sen halveksimista, vaan että me pidimme lipuntervehtimistekoa uskonnollisena menona. Siitä lähtien asenteemme tässä asiassa ymmärrettiin paljon paremmin.

Vuonna 1957 Muntinlupan keskusvankilaa järisyttivät melkein joka päivä esimerkiksi ”OXO”- ja ”Sigue-sigue”-nimisten kilpailevien joukkioiden väliset mellakat. Avuksi rauhan ja järjestyksen ylläpitämiseen vankilan viranomaiset valitsivat sellaisia, joiden käyttäytyminen oli esimerkillistä, ja antoivat heille tehtäviä. Minut määrättiin bastoneroksi, joka on vanki, jolle uskotaan toisten vankien valvonta. Palkkioksi velvollisuuksieni tunnollisesta suorittamisesta minut valittiin siirrettäväksi Iwahigin rangaistussiirtolaan Palawaniin.

ELÄMÄ IWAHIGISSA

Iwahigissa minulle annettiin jälleen vastuullinen tehtävä – jouduin järjestämään noin 800 asukin ruokailun. Sain ruoka-aineet ja valvoin ruoanlaittoa sekä ruoan jakamista miehille. Viranomaisten mielestä olin käyttäytynyt hyvin, koska vangit olivat tyytyväisiä asiainhoitooni, kun taas jotkut, jotka aikaisemmin olivat hoitaneet työni, oli murhattu.

Eräänä päivänä Iwahigin johtaja kysyi, miksi vangit tuntuivat olevan tyytyväisiä minuun. Kerroin, että olin Jehovan todistaja ja sovelsin Raamatun periaatteita työssäni. Siitä lähtien hän luotti minuun vielä enemmän, ja minulla oli enemmän vapautta saarnata asukkien keskuudessa. Yhtenä seurauksena siitä oli, että johdin ryhmätutkistelua kolmelletoista hengelle. Pian sain yhteyden paikallisen Puerto Princesan seurakunnan todistajiin, ja yksi Jehovan todistajista auttoi meitä pitämään säännöllisiä kokouksia Iwahigissa.

Iwahigissa ollessani sain kuulla, että Manilan Rizal Memorial Stadiumilla pidettäisiin kansainvälinen konventti vuoden 1963 elokuussa. Silloin oli 1. heinäkuuta 1963. Minut oli kastettu kymmenen vuotta sitten, mutta minulla ei ollut koskaan ollut tilaisuutta olla missään todistajien konventissa. Olin hyvin surullinen ja levoton. Sinä yönä en voinut nukkua, koska ajattelin konventtia, ja niinpä aloin rukoilla ja pyytää, että minulle osoitettaisiin keino, miten voisin olla läsnä konventissa.

VAPAUTUS

Eräänä iltana kirjoitin Filippiinien silloiselle presidentille Diosdado Macapagalille. Pyysin presidentiltä armahdusta, jotta voisin päästä konventtiin. Heinäkuun 30. päivänä sain hänen vastauksensa, jossa olivat suurenmoiset sanat: ”Suostun anomukseenne.” Itkin ilosta. Elokuun 10. päivänä minut vapautettiin. Elokuun 15. päivänä olin perheeni parissa. Elokuun 17. päivänä olimme kaikki tuhansien kristittyjen veljiemme kanssa kansainvälisessä konventissa. Sanat eivät riitä kuvailemaan silloin tuntemaani iloa. Jumala oli ollut hyvin huomaavainen minua kohtaan.

Konventin jälkeen voin jatkaa Jehova Jumalan palvelemista vapaana miehenä. Vaikka olin ollut vankilassa, kykenin saamaan työpaikan, niin että voin huolehtia perheestäni, niin kuin kristityn miehen pitäisi. Nykyiset työnantajani tietävät, että olen ollut vankilassa, mutta he tietävät myös, että olen nyt kristitty; siksi he luottavat minuun työssäni.

Seurakunnassa olen kyennyt edistymään vanhimmaksi. Elämäni tavoitteena on jatkaa Jehovan palvelemista koko sydämestäni yhdessä vaimoni ja lasteni kanssa. Ja me toivomme, että voisimme saada Hänen hyväksymyksensä ja hänen siunauksenaan elämän nyt jo niin lähellä olevassa maallisessa paratiisissa. – Lähetetty.