50-vuotinen taipaleemme nuhteettomuuden säilyttämisessä
Kertonut Ramón Serrano
”RAMÓN, oletko tiennyt, että Raamatun mukaan meillä ei ole kuolematonta sielua eikä helvetin tultakaan ole olemassa?”
Nämä lukutaidottoman kotiapulaisen Francisca Arbecan hätkähdyttävät sanat saivat minut pysähtymään siihen paikkaan. Se oli käännekohta nuoremman veljeni Franciscon (Pacon) elämässä samoin kuin minunkin elämässäni. Olin siihen aikaan, vuonna 1932, 15-vuotias.
Äidillämme, joka oli hurskas nainen, oli tapana lähettää meidät lähellä sijaitsevaan baptistien kouluun täällä Barcelonassa. Siellä opettaja ja pastori Señor Rosendo juurrutti mieliimme klassisen protestanttisen opetuksen sielun kuolemattomuudesta ja helvetin vaivasta. Kotiapulaisemme Francisca sen sijaan oli paikallisen Jehovan todistajien ryhmän yhteydessä.
Pian äitimme alkoi viedä meitä Jehovan todistajien kokouksiin, joita pidettiin eräässä yksityiskodissa. Yhdessä kokouksessa minuun teki syvän vaikutuksen selitys siitä, että Kristus ”kuolemallaan tekisi tyhjäksi sen, jolla on kuoleman aiheuttamiskeinot, se on Panettelijan”. (Hepr. 2:14) Jos kerran Panettelija tehdään tyhjäksi, niin kuinka sitten helvetin tulessa vaivaaminen voi kestää ikuisesti, mietiskelin mielessäni. Kun myöhemmin esitin tämän kysymyksen Señor Rosendolle, hän vihastui, koska hän ei osannut vastata siihen.
SAARNAAMINEN ALKUAIKOINA
Vakuuttuneina siitä, että meillä oli Raamatun totuuksia, joiden tuntemisesta toiset voivat saada hyötyä, Paco ja minä aloimme erään kolmannen todistajan avustamana saarnata ”valtakunnan hyvää uutista” talosta taloon. (Matt. 24:14) Minä olin vasta 17-vuotias ja Paco vain 13-vuotias. Kun kyseinen vanhempi veli kävi läpi naapurikaupunkia Badalonaa, me keskitimme ponnistelumme Barcelonaan ja noin 31 kilometrin päässä olevaan Tarrasan kaupunkiin. Se edusti aluetta, jossa meidän kahden osalle tuli noin 750 000 asukasta! Se ei kuitenkaan hämmentänyt meitä. Tiesimme, että kysymyksessä oli Herran työ, ja tartuimme toimeen.
Samoihin aikoihin aloimme käyttää gramofonia ja espanjaksi käännettyjä veli Rutherfordin levytettyjä raamatullisia puheita. Joskus moottori lakkasi käymästä, ennen kuin levy loppui. Muistan vieläkin, kuinka Paco kuumeisesti pyöritti gramofonin kampea puolessa välissä vonkuvaa levyä, jotta se olisi jaksanut pyöriä. Kuinka tilanne onkaan muuttunut tällä elektroniikkakaudella!
NUHTEETTOMUUSKOKEITA ESPANJAN SISÄLLISSODAN AIKANA
1930-luvun alussa poliittinen tilanne Espanjassa kävi hyvin levottomaksi. Kuningas lähti maanpakoon vuonna 1931 ja maa julistettiin tasavallaksi. Mutta väestön keskuudessa vallitsi erimielisyyttä asian johdosta ja poliittinen viha kyti pinnan alla. Heinäkuussa 1936 puhkesi hirvittävä sisällissota, ja koska olimme Kataloniassa, olimme tasavaltaa kannattavalla ja kirkkoa vastustavalla puolella maata. Mutta vihamielisyyksistä huolimatta jatkoimme saarnaamistoimintaamme talosta taloon.
Eräänä päivänä kun olimme todistamassa Hortassa Barcelonan laitamilla, kommunistien miliisisotilas otti meidät mukaansa ja vei meidät paikalliseen päämajaan kuulusteltavaksi. Olin siihen aikaan 18-vuotias ja veljeni oli 14-vuotias. Paikallinen virkailija puhui meille mahtipontisesti, takavarikoi kirjallisuutemme ja kielsi meitä tuhlaamasta aikaamme saarnaamiseen. Minulle sanottiin, että minun olisi pitänyt olla rintamalla taistelemassa tovereiden kanssa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun saimme todella kokea sisällissodan vaikutuksia. Koska olimme nuoria, tämä kokemus järkytti meitä, mutta tiesimme, että meidän täytyi jatkaa ”hyvän uutisen” saarnaamista.
Siihen aikaan – vuonna 1936 – meillä ei ollut yhtä selvää näkemystä kristillisestä puolueettomuudesta kuin meillä on nykyään. (Joh. 15:19) Tätä aihetta selvitettiin espanjankielisessä Vartiotornissa vasta maaliskuussa 1940. Tiesin vain, että kristittynä en saanut tappaa. – 2. Moos. 20:13.
Vuonna 1937, jolloin olin 19-vuotias, minut kutsuttiin sotapalvelukseen tasavaltalaisarmeijaan. Välttyäkseni joutumasta tähän veljessotaan ryhdyin aluksi piileskelemään. Noin kahdeksan kuukauden kuluttua minut saatiin kiinni ja minua kuulusteltiin Vakoilu- ja maanpetosoikeudessa. Sodanaikaisen ilmapiirin ollessa niin kiihkeä vanhempani olivat varmoja, että joutuisin teloitettavaksi. Minut kuitenkin tuomittiin 30 vuoden vankeuteen. Mutta oltuani muutaman kuukauden vankilassa minut vapautettiin ja lähetettiin rintamalle Léridan provinssiin. Siellä oli kehkeytymässä suuri taistelu.
Jouduin ensimmäiseksi toimistotehtäviin, mikä merkitsi sitä, ettei minun tarvinnut käyttää asetta. Tilanne kuitenkin muuttui pian, kun komppaniamme määrättiin taistelurintamalle lähelle pientä Segrejoen rannalla sijaitsevaa Serósin kaupunkia. Jouduin tulituksen kohteeksi niin kuin muukin sotaväki. Kerran kun suojauduin luodeilta maassa olevaan matalaan syvennykseen kummallakin puolella minua oli kersantti, ja he käskivät minun tarttua kivääriin ja ryhtyä ampumaan. En välittänyt määräyksestä. Muutamaa minuuttia myöhemmin he molemmat makasivat kuolleina.
Lopulta komppaniamme perääntyi ja oltuamme liikkeellä noin kolme viikkoa Francon kansallisarmeijan puolella taistelevan Littorion prikaatin italialaiset joukot ottivat minut vangikseen. Vankina ollessani minua ei painostettu osallistumaan sotaan. Nyt oli vuoden 1939 alku ja minut määrättiin Espanjan pohjoisosassa Deustossa Vizcayassa sijaitsevaan keskitysleiriin. Mutta ongelmani eivät loppuneet siellä. Ruoka-aikoina meidän kaikkien täytyi seisoa ja laulaa fasistisia lauluja ja kohottaa kätemme fasistien käyttämään tervehdykseen. Minä vain jäin istumaan takana ja jatkoin vaiteliaasti syömistä. Onneksi olen melko lyhyt eikä minua siksi huomattu. Myöhemmin minut siirrettiin työskentelemään kuripataljoonassa. Siellä minun käskettiin esittää fasistitervehdys muiden ohella. Omantunnonsyistä kieltäydyin osallistumasta sellaiseen, mitä pidin epäjumalanpalvelustekona. Toiset vangit pitivät minua hulluna. Koska Espanja kävi sisällissotaa, asenteeni merkitsi itse asiassa itsemurhaa.
Minun käskettiin mennä jokaisen eteen ja esittää fasistitervehdys. Kieltäydyin. Upseeri löi minua ja yritti nostaa käteni väkisin, mutta ei pystynyt. Sitten selkääni sidottiin raskas hiekkasäkki ja minut pantiin juoksemaan ympyrää, samalla kun sääriäni ruoskittiin vyöllä. Lopulta pyörryin ja kaaduin maahan ja minut vietiin yksinäisselliin. Mielialani kohentamiseksi aloin raapustaa raamatunkohtia sellin seinään. Kaksi virkailijaa tuli sisään ja yritti taivuttaa minut tervehtimään. Ehdoton kieltäytymiseni niin ”yksinkertaisesta” asiasta oli heistä käsittämätöntä, varsinkin kun minun oli määrä päästä pian vapaaksi. Lopulta minut vietiin virkailijoitten ja lääkäreitten puhutteluun, jotka päättivät lähettää minut sairaalaan mielentilantutkimukseen. Muutamaa viikkoa myöhemmin minut päästettiin vapaaksi ja lähetettiin kotiin sodan päättyessä huhtikuussa 1939. Nuo tuskalliset kokemukset olivat nyt takanapäin, ja olin parhaan kykyni mukaan säilyttänyt nuhteettomuuteni.
SODANJÄLKEISIÄ VAIKEUKSIA
Espanjan sisällissota päättyi 1. huhtikuuta 1939, mutta sen aiheuttamat haavat elättivät vihaa vuosikausia sen jälkeen. Kostotoimien ja nimettömien syytösten pelko vallitsi kaikkialla. Ilmapiiri henki levottomuutta, ja sitä lisäsivät sodan tuhot ja elintarvikepula.
Tällaisten olosuhteiden vallitessa palasin Barcelonaan ja havaitsin, että Jehovan kansan kokoukset oli lopetettu ja saarnaamistyö oli lakannut. Viivyttelemättä Paco ja minä ryhdyimme työskentelemään yhdessä toisten kanssa kokousten pitämiseksi jälleen Paquita Arbecan kodissa. (Hepr. 10:24, 25) Pidimme niitä sunnuntaisin ja tutkimme niissä Raamattua, vanhoja Vartiotornin numeroita ja esimerkiksi kirjoja Hallitus, Vapautus ja Rikkaudet. Saarnaamistoimintamme rajoittui satunnaisiin tilanteisiin.
Sodan puhjettua vuonna 1936 yhteytemme Vartiotorni-seuraan Brooklyniin New Yorkiin oli katkennut. Vaikka sota olikin päättynyt, emme voineet olla yhteydessä Seuraan. Miksi emme? Koska posti sensuroitiin ja ihmiset pakotettiin kirjoittamaan isänmaallisia iskulauseita kirjekuoriin. Vaikutti siksi siltä, että meidän oli parasta välttää kirjeiden kirjoittamista.
Vuonna 1946 Espanjan sanomalehdissä oli uutinen Clevelandissa Ohiossa Yhdysvalloissa pidetystä Jehovan todistajien Iloisten kansojen teokraattisesta konventista. Se sytytti uudelleen toiveemme. Silloin ei enää vaadittu iskulauseitten kirjoittamista kirjeisiin. Kirjoitimme innokkaina Seuralle saadaksemme lisätietoja. Minkä ilon koimmekaan, kun joitakin viikkoja myöhemmin saimme kirjeen ja lehtipaketin! Vihdoinkin rutikuivalle kentällemme alkoi tihkua tuoreita raamatullisia totuuksia.
AVIOLIITTO KATOLISEN DIKTATUURIN ALAISUUDESSA
Vuosi 1946 oli onnellista aikaa sekä Pacolle että minulle toisestakin syystä. Olin melkein 29-vuotias ja Paco oli 25-vuotias ja me molemmat kosiskelimme katalonialaisia tyttöjä, Carmenia ja Maríaa, jotka myös tutkivat Raamattua ja kävivät kokouksissa. Veljeni ja minä tajusimme hyvin, että oli tarpeen mennä naimisiin ”vain Herrassa”, ja olimme siksi osoittaneet kärsivällisyyttä. (1. Kor. 7:39) Me kaikki neljä halusimme mennä naimisiin samana päivänä. Oli vain yksi ongelma. Ainoa mahdollinen avioliittoon vihkiminen tuolloin oli katolisen kirkon toimittama. Ongelma oli siinä, kuinka voimme välttää katoliset muotomenot. Löysimme lopulta papin, joka korvausta vastaan oli halukas sallimaan kirkossaan yksinkertaisen vihkimistoimituksen ilman uskonnollisia menoja. Suojellakseen itseään hän yksinkertaisesti pysyi poissa vihkimispäivänä ja jätti koko asian suntion huostaan. Niinpä lokakuussa 1946 minä menin naimisiin María Royon kanssa ja Paco Carmen Pareran kanssa.
GILEADIN KÄYNYT LÄHETYSTYÖNTEKIJÄ OSOITTAA MEILLE KUINKA SAARNATA
Joulukuussa 1947 John Cooke, joka oli saanut valmennuksen lähetystyöhön Gilead-koulussa, saapui Barcelonaan. Totta puhuen kokouksemme ennen hänen saapumistaan olivat olleet enemmänkin teräviä väittelytilaisuuksia. Mutta hän näytti meille, kuinka kristillistä kokousta piti johtaa, ja ne jotka eivät arvostaneet sitä, jäivät pian pois. – 1. Kor. 14:33.
Sitten tuli todellinen haaste. Veli Cooke sanoi meille, että meidän täytyy ryhtyä saarnaamaan talosta taloon, jotta ”hyvä uutinen” saataisiin viedyksi Espanjaan. ”Olet mieletön, veli Cooke!” sanoimme hänelle. ”Ei sillä tavalla voi saarnata täällä Francon Espanjassa. Ehkä Lontoossa tai New Yorkissa voi, mutta ei täällä!” Mitä hän teki, kun hän huomasi meidän olevan haluttomia suostumaan? Hän lähti saarnaamaan yksin ja osoitti meille, että työtä voitiin tehdä. Se sai meidät häpeämään ja ryhtymään toimintaan. Jos hän ulkomaalaisena ja vieraanvoittoisesti puhuen halusi todistaa väestöllemme, niin mekin halusimme. Hän opetti meitä saarnaamaan tahdikkaasti; meidän ei tullut käydä rakennuksen kaikissa asunnoissa samalla kertaa, vaan pikemminkin käydä aluetta sieltä täältä, niin ettei poliisi tavoittaisi meitä.
Monet ihmiset eri puolilla Barcelonaa ottivat sanomamme vastaan, ja ryhmästämme muodostui pian seurakunta. Ajan mittaan voimme muodostaa useita seurakuntia kaupunkiin. Kun työ edistyi niin hyvin, Paco ja minä päätimme siirtyä lähikaupunkeihin, Hospitaletiin ja Prat de Llobregatiin, ja muihin rannikkokaupunkeihin vauhdittaaksemme todistustyötä siellä. Kun nyt ajattelemme mennyttä aikaa, on todella ilahduttavaa nähdä, että Barcelonan kaupungissa on 52 suurta seurakuntaa, Hospitaletissa 9 ja lisää monissa muissa rannikkokaupungeissa, joissa meillä on ollut tilaisuus palvella vanhimpina. Emme tietenkään katso tätä lisäystä omaksi ansioksemme, mutta olemme onnellisia siitä, että olemme voineet olla siinä mukana. – 1. Kor. 3:5–9.
PERHEEMME SAAMIA SIUNAUKSIA
Kesäkuun 10. päivä 1951 oli perheessämme ”historiallinen” päivä. Sinä päivänä kastettiin veli Brunetin puutarhassa olleessa pienessä vesialtaassa viisi meistä – Carmen, María, Paco ja minut sekä äitimme. Olosuhteiden pakosta meidän täytyi odottaa monta vuotta tätä iloista tilaisuutta.
1950-luvun vaikeina vuosina María ja minä saimme kokea kolme huomattavaa siunausta – kolmen lapsemme, Davidin, Franciscon (Paquiton) ja Isabelin, syntymän. Tämä asetti meille suunnattoman vastuun valmentaa heidät ”tiensä suuntaan” siten, että he eivät vanhempina todennäköisesti siitä poikkeaisi. – Sananl. 22:6.
POLIISI AHDISTELEE
Vuonna 1955 samaan aikaan kun veli F. W. Franzin oli määrä vierailla kaupungissamme tehtiin järjestelyt salaisen konventin pitämiseksi Tibidabovuoren metsissä, mistä oli näköala yli Barcelonan. Pidimme konventtimme yleensä retkityylisinä siltä varalta, että poliisi sattuisi paikalle. Tällä kertaa ”luontoretkeemme” osallistujia oli yli 500. Hankaluuksia lisäsi se, että poliisi oli tehnyt ratsian erään veljen kotiin viikkoa aikaisemmin ja takavarikoinut Tiedottimen lisälehden, jossa ilmoitettiin tämän konventin järjestelyistä. María ja minä olimme mukana tällä ”luontoretkellä” kahden pikkupoikamme, Davidin ja Paquiton, kanssa.
Ohjelma alkoi ja kaikki näytti normaalilta, kunnes yhtäkkiä näimme neljän miehen juoksevan rinnettä ylös, ja yhdellä oli pistooli. He kielsivät meitä liikkumasta. He olivat poliiseja siviilivaatteissa. Luullen saaneensa satimeen kapinallisten ryhmän he ajoivat meidät kaikki – miehet, naiset ja lapset – odottaviin kuorma-autoihin ja veivät meidät pääpoliisiasemalle tunnistettaviksi ja kuulusteltaviksi. Kuvittele, kuinka pettyneitä jotkut heistä olivat, kun he havaitsivatkin saartaneensa vaarattomia perheitä, jotka olivat kokoontuneet yhteen tutkimaan Raamattua, eivätkä salaista poliittista ryhmää. Vaikkei tästä ollutkaan mitään seurauksia, tämä kokemus oli omiaan vahvistamaan nuhteettomuuttamme ja auttoi meitä arvostamaan Jehovan suojelusta. – Ps. 34:8.
MURHE KOHTAA
Vuonna 1963 lapsemme David, Paquito ja Isabel olivat 13, 11 ja 9 vuoden ikäisiä ja edistyivät hyvin totuudessa. Iloitsimme nähdessämme heidän osallistuvan kenttäpalvelukseen ja nauttivan kanssamme raamatuntutkistelukokouksista, joissa kävimme yksityiskodeissa.
Sitten eräänä maaliskuun päivänä samana vuonna Paquito tuli kotiin koulusta valittaen ankaraa päänsärkyä. Kolmen tunnin kuluttua hän kuoli aivokalvontulehdukseen.
Tämä hirvittävä menetys vaikutti meihin niin syvästi, että en ymmärrä, kuinka onnistuimme tekemään hautajaisjärjestelyt, sillä tässäkin asiassa meidän täytyi taistella katolisen kirkon kanssa. Halusimme tietysti siviilihautajaiset, ja sitä varten meidän täytyi hankkia hyväksymys paikallisen seurakunnan papilta. Kun saimme asiakirjan, joka todisti että olimme Jehovan todistajia, selviydyimme tästä vaikeudesta.
Yli tuhat veljeä, ystävää ja liiketuttavaa tuli käymään kodissamme. Kuvittele, minkä hämmingin se aiheutti naapuristossa. Liikenne ruuhkautui ja kadulla kulkevat ihmiset kysyivät, kuka oli tärkeä henkilö, joka oli kuollut. Tämä hyvin tärkeä henkilö oli rakas poikamme Paquito. Vain tieto ylösnousemustoivosta piti meitä yllä tuon mitä vaikeimman ajan lävitse. (Joh. 5:28, 29; 11:23–25) Lapsiamme rakastavina vanhempina María ja minä kaipaamme sitä päivää, jolloin saamme jälleen nähdä poikamme ja voimme jatkaa hänen kasvattamistaan siinä uudessa asiainjärjestelmässä, jonka Jumala on luvannut tätä maapalloa varten. – 2. Piet. 3:13; Jes. 25:8, 9.
Kaksi viikkoa hautajaisten jälkeen minut kutsuttiin pääpoliisiasemalle ja minua kuulusteltiin kaksi tuntia. Poliisin asiamiehiä oli ollut vakoilemassa hautajaisjoukossa ja oli ilmeistä, että läsnä olleiden todistajien valtava määrä sai heidät toimimaan. He yrittivät kysymyksillä saada tietoja veljistä, jotka johtivat työtä Espanjassa siihen aikaan. Tiesin heidän taktiikkansa ja päätin, etten sanoisi mitään, mikä voisi paljastaa jonkun muun. Sanoin heille suoraan, etten ollut Juudas. Vaikka he uhkailivat minua ankarilla sakoilla, heillä ei ollut mitään pätevää syytettä esitettävänä minua vastaan, ja heidän yrityksensä epäonnistui.
KAUAN ODOTETTU VAPAUS
Vuonna 1967 Espanjan hallitus hyväksyi uskonnonvapauslain, joka takasi suuremman vapauden ei-katolisille uskonnoille. Halusimme tietää, voisivatko todistajat hyötyä tästä laista ja saada laillisen tunnustuksen. Näytti ilmeiseltä, että kantamme talosta taloon saarnaamisen ja kristillisen puolueettomuuden suhteen oli esteenä poliittisille ja kirkollisille viranomaisille, koska meidät merkittiin ei-katolisten uskontojen viralliseen rekisteriin vasta heinäkuussa 1970.
Paco ja minä olimme odottaneet yli 30 vuotta tätä päivää. Voimme nyt harjoittaa uskontoamme laillisesti, pelkäämättä. Kuvittele riemuamme, kun saimme olla ensimmäisen valtakunnansalin vihkiäisissä Barcelonassa helmikuussa 1971. Sydämemme oli sinä päivänä tulvillaan iloa, kun saimme yhtyä laulamaan Valtakunnan lauluja, mitä Jehovan todistajat eivät olleet voineet tehdä Espanjassa moneen vuoteen.
NUHTEETTOMUUS JA SEN MONET SIUNAUKSET
Katsoessani taaksepäin lähes 50:een Jehovan palveluksessa viettämääni vuoteen minun on myönnettävä, että hänen rakkaudellinen huomaavaisuutensa ja siunauksensa ovat olleet kanssamme, kun olemme yrittäneet vaeltaa nuhteettomuuden tietä. (Ps. 26:1–3) Hän on siunannut Maríaa ja minua kuuliaisilla lapsilla, jotka ovat jatkaneet totuuden teillä kulkemista. Olemme olleet tähän päivään asti onnellinen, yksimielinen perhe, jota luja kiintymyksen side yhdistää. Poikamme David joutui vankilaan vuonna 1972 kristillisen puolueettomuutensa vuoksi. Hän joutui silloin ensi kerran eroon perheestämme, ja se oli sydäntä raastava kokemus meille kaikille. Mutta ymmärsimme syyn siihen ja se, että hän säilytti kristillisen nuhteettomuutensa kolmen vankeusvuoden aikana, vahvisti meitä. Kun hänet vapautettiin vuonna 1976, hän sai lisäedun palvella Beetelissä, täällä Barcelonassa sijaitsevissa Vartiotorni-seuran tiloissa. Myöhemmin hän meni naimisiin antautuneen kristityn naisen kanssa, joka myös palveli siellä hänen kanssaan jonkin aikaa. Meillä on juuri ollut myös onnellinen siunaus tulla heidän ensimmäisen lapsensa, Jonathanin, isovanhemmiksi.
Vuonna 1976 tyttäremme Isabel aloitti todistamistyön tienraivaajana (Valtakunnan julistajana koko ajallaan). Nyt hän on aviomiehensä kanssa kierrostyössä ja vierailee seurakunnissa täällä Kataloniassa.
Jehova on vahvistanut meitä monien vaikeitten koettelemusten läpi vuosien mittaan. Ja todellisuudessa me olemme hyvin tavallisia ihmisiä, joilla on kaikille ihmisille yhteisiä heikkouksia. Mutta kokemuksemme perheenä ovat opettaneet meitä luottamaan kärsivällisesti Jehovaan ja odottamaan hänen tahtonsa toteutumista. Olemme päättäneet jatkaa Psalmissa 26:11, 12 esitetyn Daavidin päätöksen toteuttamista: ”Mutta minä vaellan nuhteettomasti; vapahda minut ja ole minulle armollinen. Minun jalkani seisoo tasaisella maalla; seurakunnan kokouksissa minä kiitän Herraa.”
[Kuvat s. 25]
Francisco (vasemmalla) ja Ramón Serrano