Etsin syytä elää
Kertonut Gerhard Pluntke
OLIN palaamassa armeijamme leiriin Venäjän rintamalla, kun alkoi ankara pommitus. Kaksi kranaattia räjähti suoraan yläpuolellani olevissa puissa. Ensimmäinen heitti minut kahden puun väliin ja sinkosi monta suurta sirpaletta ruumiiseeni. Toinen lävisti jalkani. Tuska oli sietämätön.
En voinut liikkua. Vasta sitten kun pommitus päättyi, minut voitiin vapauttaa piinallisesta asennostani. Saatuani ensiavun alkoi matkani sairaalaan. Kahden henkilön täytyi kantaa minua paareilla useita tunteja vaarallisen alueen läpi. He eksyivät. He kaatuivat kerran toisensa jälkeen. Heidän oli suojauduttava vihollisen hyökkäyksiltä – se oli matka, jota on vaikea edes kuvailla.
Lopulta selviydyin erääseen Etelä-Saksassa sijaitsevaan sairaalaan. Huoneessa oli neljä ihmistä, ja näytti siltä, että sellaisten kauhistuttavien kokemusten jälkeen meillä kaikilla oli hengellinen nälkä. Me luimme monia kirjoja, jotka käsittelivät uskontoa, okkultismia, filosofiaa ja muuta senkaltaista. Me keskustelimme näistä asioista pitkään. Mutta kukaan ei kyennyt vastaamaan minua vaivanneeseen kysymykseen: mikä on elämän tarkoitus?
Kaikki tämä tapahtui monia vuosia sitten ollessani saksalainen sotilas toisen maailmansodan aikana. Nyt minulla kuitenkin on mitä suurin syy elää. Miten löysin sen?
Nuoruuteni
Uskonnolla ei ollut perheessämme merkitystä, vaikka me nimellisesti kuuluimmekin luterilaiseen kirkkoon, joka on syntymämaani, Pohjois-Saksan, huomattavin uskonto. Kiinnostukseni keskittyi sen sijaan urheiluun ja huvittelemiseen, ja Hampurin kaupunki tarjosikin enemmän kuin kylliksi tilaisuuksia harrastaa näitä.
Suuri muutos elämässäni tapahtui vuonna 1939, kun toinen maailmansota syttyi. Koska olin ammatiltani pitkälle erikoistunut mekaanikko, minut vapautettiin sotapalveluksesta ensimmäisten kahden vuoden ajaksi. Mutta kun sota laajeni, minut kutsuttiin jalkaväkirykmenttiin saamaan sotilaskoulutusta. Siihen asti Saksan nuorison keskuudessa oli vallinnut melkoinen innostus. Minulle koulutus oli kuin urheilua. Pian silmäni kuitenkin avautuivat näkemään sodan todellisen merkityksen!
Koitti aika, jolloin koulutuksemme päättyi ja meidät kuljetettiin Venäjän rintamalle. Voin yhä nähdä äitini jäävän kyyneleet silmissä asemalle junamme lähtiessä liikkeelle. Hän tiesi mistä oli kysymys. Hän oli kokenut ensimmäisen maailmansodan, jossa isäni oli taistellut.
Sodan kauhut
Matkamme Venäjälle kesti neljä päivää, ja sitten alkoi elämäni vaikein aika, aika, jolloin persoonallisuuteni muuttui eniten.
Saavuimme Pohjois-Venäjälle rämeiselle korpiseudulle. Juna kuljetti meitä vain osan matkaa, minkä jälkeen kuorma-auto vei meidät lähemmäksi taistelurintamaa. Lopulta meidän täytyi kulkea jalkaisin. Yhtenä yönä kävelimme 51 kilometriä kantaen raskaita varusteita.
Meidät vastatulleet jaettiin useiden sellaisten armeijan yksikköjen joukkoihin, joilla oli ollut suuria menetyksiä. Minut määrättiin viestikomppaniaan aivan etulinjaan. Kuinka erilaista olikaan kohdata sodan todellisuus!
Meidän täytyi ylittää eräs alue, jonka venäläiset mainiosti näkivät, ja siellä sain ”tulikasteen”. Venäläinen tykistö antoi meille niin ”lämpimän” tervetuliaistoivotuksen, että meidän alkuinnostuksemme jäähtyi nopeasti! Tämä ei muistuttanut lainkaan rykmentissä saamaamme koulutusta. Nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta!
En voi koskaan unohtaa ensimmäisiä näkemiäni kaatuneiden ruumiita. Ne olivat ilmeisesti venäläisten sotilaitten ruumiita, joita ei ollut haudattu. Vaikka kuolema siitä lähtien olikin kuin läheinen tuttava, en silti voinut tottua kauhunäkyihin: kaatuneiden silpoutuneisiin jäännöksiin. Minusta oli kovin sääli, että nämä nuoret miehet olivat kuolleet. Oli tuskallista ajatella vanhempia, jotka eivät enää milloinkaan näkisi heitä, ja perheitä, jotka olivat menettäneet aviopuolison ja isän.
En voinut muuta kuin ihmetellä, miksi me elämme ja miksi sodan aikana harjoitetaan tällaista julmuutta. Minusta tuntui niin järjettömältä, että minun oli tapettava ihmisiä, joita en ollut koskaan nähnyt, jotka eivät olleet milloinkaan tehneet minulle mitään pahaa ja joilla kullakin oli oma perhe, joka rakasti heitä ja joka hartaasti odotti heidän palaavan kotiin. Tämä oli täysin vastoin niitä moraalisääntöjä, jotka meihin oli aikaisemmin juurrutettu!
Jos joku rauhan aikana tappaisi toisen ihmisen, murhaajalle langetettaisiin ankara rangaistus, ehkä kuolemantuomio. Mutta nyt, sodan aikana, samat murhan tuominneet viranomaiset velvoittivat meidät tappamaan tuntemattomia ja syyttömiä ihmisiä. Ja rangaistuksen asemesta meille annettaisiin kunniamitaleja; mitä useampia tappaisimme, sitä enemmän saisimme kunniaa! Sota on täysin mieletöntä!
Uskonnollinen ulkokultaisuus
Eturintamalla me pidimme yllä puhelinyhteyksiä eri taisteluyksikköjen välillä, ja minun tehtävänäni oli pitää linjat kunnossa. Se oli loputon työ, sillä kranaatit katkaisivat kaapeleita lakkaamatta. Kiertäessäni korjaamassa kaapeleita osuin monille saksalaisten sotilaitten haudoille. Ne tunsi koruttomasta, oksista tehdystä rististä, jonka varassa riippui kuolleen sotilaan teräskypärä – tai ainakin sen rikki ammutut jäännökset. En ollut koskaan elämässäni rukoillut Jumalaa. En edes tiennyt, ketä minun olisi pitänyt rukoilla. Mutta seisoin usein noiden hautojen äärellä ja rukoilin hiljaa tuntematonta Jumalaa kysyen elämän syytä.
Eräs muukin asia oli täysin ristiriidassa ajattelutapani kanssa. Luterilaisten ja katolisten pappien saarnojen mukaan Jumala tuki sodassa Saksan joukkoja; hän antaisi meille lopullisen voiton vihollisistamme. Itse asiassa jokaisen saksalaisen sotilaan vyön solkeen oli kaiverrettu sanat Gott mit uns, mikä tarkoittaa ’Jumala on kanssamme’.
Mutta me tiesimme ”vihollistemme” kuuluvan samaan uskontoon kuin mekin. Ja papit heidän puolellaan saarnasivat samoin sanoin paitsi että heille me olimme vihollinen, joka ansaitsi Jumalan rangaistuksen. Näiden pappismiesten petos oli hyvin ilmeinen. ’Millaisia ulkokultailijoita!’ ajattelin. Kysyin kuitenkin itseltäni uudelleen ja uudelleen: ”Miksi kaikkea tällaista tapahtuu? Mikä on elämän tarkoitus?” Kukaan ei pystynyt antamaan minulle tyydyttävää vastausta.
Etsintä jatkuu
Ihmishenkien menetykset olivat hyvin suuret. Niistä suunnilleen 180 henkilöstä, jotka alun pitäen muodostivat komppaniamme, oli enää vain viisi jäljellä. Entä mitä muille oli tapahtunut? He olivat joko kuolleet tai haavoittuneet. Me elimme useita kuukausia metsissä. Jokainen kaivamamme kuoppa täyttyi heti vedellä. Voidaksemme nukkua meidän oli katkottava puista oksia ja tehtävä niistä kyllin paksu kerros, joka suojaisi meitä vedeltä. En tiedä, miten me saatoimme pysyä fyysisesti terveinä. Lisäksi meitä painoi myös suunnaton henkinen rasitus. Tiesimme, että joka ainoa hetki saattoi olla viimeinen.
Lopulta tuli myös minun vuoroni: tuo kranaattihyökkäys, jonka vuoksi jouduin sairaalaan Etelä-Saksaan. Vietettyäni useita kuukausia sairaalassa pystyin palaamaan Hampuriin, mutta en kyennyt enää osallistumaan sotaan.
Sota loppui, ja päätin etten enää koskaan ottaisi asetta käteeni. Jatkoin elämän tarkoituksen etsimistä tarmokkaammin kuin koskaan ennen. Liityin kosmologiseen seuraan. Me tutkimme okkultismia, astrologiaa ja monia muita aiheita. Mutta mikään ei vastannut perimmäiseen kysymykseeni: miksi me elämme?
Vuonna 1947 menin naimisiin Dollyn kanssa, jonka kanssa olin seurustellut. Onnellisuutemme kuitenkin häiriintyi, sillä päätin etsiä onneani merten takaa. Halusin päästä Etelä-Amerikkaan, tarkemmin sanottuna Chileen.
Niinpä helmikuussa vuonna 1949 saavuin Valparaísoon ja aloin rakentaa uutta elämää. Vaimoni tuli sinne vuotta myöhemmin, kun olin vakiintunut taloudellisesti. Mutta meiltä puuttui yhä jotakin, jotakin tärkeää: syy elää. Monina iltoina ennen vuoteeseen menoa katsoin ulos makuuhuoneemme ikkunasta, kohotin silmäni tähtitaivaita kohti ja rukoilin Jumalaa, joka oli minulle yhä tuntematon. En silloin tajunnut, miten lähellä elämän tarkoituksen löytämistä olin.
Elämisen syyn löytäminen
Vuonna 1953 suostuin tutkimaan Raamattua erään Jehovan todistajan kanssa. Valparaísossa oli pieni seurakunta, ja muuan saksalainen todistaja tutki kanssani omalla kielelläni. Kuinka ylitsevuotavan iloinen olinkaan, kun hän ensimmäisen kerran kertoi minulle, että Jehovan todistajat ovat puolueettomia maailmallisiin asioihin nähden! Se sopi hyvin yhteen omien ajatusteni kanssa. – Johannes 15:19; 17:14, 16.
Mutta minulla oli pitkä tie kuljettavana. En ollut koskaan lukenut Raamattua. Minun oli erittäin vaikea hyväksyä sen olevan Jumalan sana ja tehdä muutoksia elämässäni. Joka kerta kun tutkimme, väittelin kello kahteen tai kolmeen asti aamulla. Hankin saksankielisen Raamatun ja useiden kuukausien aikana luin sen kannesta kanteen. Esitin todistajalle löytämiäni ”ristiriitaisuuksia”. Mutta vähä vähältä minun oli pakko myöntää, että havaitsemani ”ristiriitaisuudet” johtuivat todellisuudessa tiedon puutteesta ja väärinymmärryksestä.
Tein varmasti todistajan olon hyvin hankalaksi. Mutta hänellä oli runsaasti kärsivällisyyttä, ja vähitellen Raamatun totuus alkoi juurtua mieleeni.
Raamatun monien ennustusten täyttymys sai minut vakuuttuneeksi siitä, että se todella on Jumalan sana. Järkeilin: kuka ihminen pystyy ennustamaan jonkin tapahtuman satoja, jopa tuhansia vuosia etukäteen? Esimerkiksi yksi ennustus, joka teki minuun syvän vaikutuksen, oli Danielin 9:24–27:ssä, jossa Messiaan ilmaantumisen aika ennustetaan yli 500 vuotta etukäteen. Ennustus täyttyi, kun Jeesus ilmaantui vuonna 29 ya., täsmälleen aikanaan! (Luukas 3:1, 2) Toinen vakuuttava profetia oli Miikan 5:1:ssä, missä ennustettiin yli 700 vuotta etukäteen, että Messias syntyisi Betlehemissä. Ja totta tosiaan, Jeesus syntyi Betlehemissä! (Luukas 2:1–7) Minulle kävi ilmeiseksi, että yli-inhimillinen Auktoriteetti ohjasi Raamatun kirjoittajia.
Mekaniikan tuntemukseni oli minulle suureksi avuksi. Löysin monia kumoamattomia todisteita kaikkitietävän Luojan olemassaolosta. Esimerkiksi kerran löysin rannalta ravun sakset ja aloin tutkia niitä. Ne oli suunniteltu hämmästyttävällä tavalla. Jänteet, jotka tekevät liikkeen mahdolliseksi, oli kiinnitetty parhaaseen mahdolliseen kohtaan optimivoiman ja -liikkeen varmistamiseksi mekaniikan termein ilmaistuna. Kuka teki laskelmat? Rapuko? Mitä enemmän näin tutkin luontoa ja avasin silmäni minua ympäröiville ihmeille, sitä selvemmin tajusin, että on olemassa Suurin Äly, joka on kaiken yläpuolella.
Entä syy elää? Onko sellaista olemassa? On totisesti! Ja kuinka yksinkertainen ja johdonmukainen se onkaan! Mikä se on? Tämä: Rakastavan Luojamme tarkoitus oli, että ihminen eläisi ikuisesti täysin terveenä, onnellisena ja rauhassa maallisessa paratiisissa täydellisen taivaallisen hallituksen alaisuudessa. Ja Jumalan tarkoitus oli, että meidän elämäntapamme heijastaisi kestävää rakkautta häntä ja lähimmäisiämme kohtaan. Olin riemuissani oppiessani, että tämän tarkoituksen toteutumisen aika on käsillä! Mikä suurenmoinen syy elää! – Psalmit 37:10, 11, 29; Luukas 23:43; Ilmestys 21:1–4; Markus 12:29–31.
Kun opin ymmärtämään tämän, ei mikään enää pidätellyt minua. Niinpä aloinkin vuonna 1957 kertoa tätä ”hyvää uutista” toisille. Sitten helmikuussa vuonna 1959 vihkiydyin tekemään Jehovan tahdon elämässäni ja minut kastettiin. Vaimoni jatkoi tutkimista, ja olimme onnellisia, kun vuonna 1961 saatoimme matkustaa Hampuriin Jehovan todistajien kansainväliseen konventtiin, missä vaimoni kastettiin.
On ilo sanoa, että kaksi tytärtämme ovat olleet aktiivisia todistajia jo monta vuotta. Toinen heistä on palvellut vakituisena tienraivaajana (kokoajansaarnaajana) kuusi vuotta. Raamatullinen tieto on ollut suureksi avuksi perhe-elämässämme. Perheemme on yksimielinen ja sopusointuinen, ja meillä jokaisella on sama toivo ja tavoite.
Vuosien varrella minulla on ollut etu auttaa toisia Jehovan tuntemukseen. On ollut todella suuri ilo kertoa heille, mikä elämän tarkoitus on! Olen erityisesti nauttinut sen osoittamisesta toisille, miten tosi kristillisyys voidaan tunnistaa. Minulla on tätä tarkoitusta varten suosikkiraamatunkohta, joka on menneiden kokemuksieni vuoksi todella lähellä sydäntäni, nimittäin Johanneksen 13:34, 35:ssä olevat Jeesuksen sanat: ”Minä annan teille uuden käskyn, että rakastatte toisianne; että niin kuin minä olen rakastanut teitä, tekin rakastatte toisianne. Tästä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” On aivan toista soveltaa tätä käskyä rauhan aikana, mutta mikä uskonto toimii sen mukaan kaikkina aikoina, jopa sodan aikana?
On todella ilo palvella yhdessä tosi kristittyjen kanssa ja odottaa uutta asiainjärjestelmää, jossa ei ole enää sairautta, kyyneleitä eikä kuolemaa ja jossa sodan rakkaudettomuus ei enää pilaa ihmisten onnellisuutta! Meillä on todella voimakas syy elää.
[Kuva s. 22]
Oli tuskallista ajatella vanhempia, jotka eivät enää milloinkaan näkisi poikiaan, ja perheitä, jotka olivat menettäneet aviopuolison ja isän