Vietin kymmenen vuotta Espanjan sotilasvankiloissa
Kertonut Fernando Marín
OLIN kymmenen vuotta vankeudessa Francon Espanjassa, ja nuo kymmenen vuotta rikastuttivat elämääni. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, mutta se pitää kuitenkin paikkansa minun tapauksessani. Ei siksi, että nuo vuodet olisivat olleet täynnä elämän mukavuuksia; päinvastoin ne olivat täynnä sotilasvankilan karua todellisuutta. Mutta kaiken tuon ohella näin myös selviä, toisinaan hämmästyttäviä, todisteita siitä, että Jumala suojeli minua. Voin muistaa nuo tapahtumat kuin eilispäivän.
Minut kasvatettiin katolilaiseksi, ja opiskelin katolisissa kouluissa Barcelonassa. Vartuin peläten kammottavaa kidutusta helvetintulessa ja kiirastulta. Kun sitten olin 16-vuotias, tutkin Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja nuo kauhistuttavat opetukset pyyhkiytyivät pois mielestäni. Ymmärsin selvästi Raamatusta, että ihmissielu ei ole kuolematon. Kuinka siinä tapauksessa voisi olla olemassa kidutuksen paikkoja tai kiirastulta kuolemattoman sielun puhdistamiseksi? – Hesekiel 18:4, 19; Saarnaaja 9:5, 6, 10.
Vuonna 1961, kun olin 18-vuotias, vertauskuvasin vihkiytymiseni Jumalalle tulemalla kastetuksi Pariisissa Ranskassa ensimmäisessä suuressa konventissa, jossa olin läsnä. Olin yksi siitä espanjalaisten pienestä ryhmästä, joka oli onnistunut matkustamaan Ranskaan siitä huolimatta, että taloudellinen tilanteemme oli huono ja että Jehovan todistajien työ Espanjassa oli tuohon aikaan kielletty. Saarnaamistyömme oli maanalaista suurimman osan Francon ajasta vuosina 1939–1975.
Olin niin kiitollinen tuntiessani Jehovan ja hänen totuutensa Kristuksen Jeesuksen kautta, että vihkiydyin hänelle varauksitta. Halusin tulla kokoaikaiseksi tienraivaajapalvelijaksi. Toiveeni toteutui helmikuussa 1962. Siitä lähtien olen tehnyt tuota palvelusta, jopa silloinkin kun olin vankilassa. Miksi sitten jouduin vankilaan?
Ensimmäinen suuri koetukseni
Helmikuussa 1964, kun olin 21-vuotias, minut kutsuttiin sotapalvelukseen. Olin valmistautunut siihen mitä tuleman piti. Vuosien ajan minulla oli toisten seurakunnassa olevien ikäisteni nuorten miesten tavoin ollut kaksi tavoitetta elämässäni: ryhtyä kokoaikaiseen tienraivauspalvelukseen ja pysyä nuhteettomana kristillisessä puolueettomuuskysymyksessä. – Johannes 17:16; 18:36.
Kun lähdin kotoa kasarmille, tunsin ilmassa odotusta, jonkinlaista viileää hermostuneisuutta, vaikka vakaumukseni olivatkin selvästi mielessäni. Saavuttuani armeijan paikalliseen majapaikkaan selitin asemani aseistakieltäytyjänä, mitä tuskin tuohon aikaan ymmärrettiin Espanjassa ja mitä ei ainakaan suvaittu. Minulle annettiin matkapassi ja minun käskettiin ilmoittautua sotilaskasarmilla Teneriffalla (Kanarian saarilla) yli 1 600 kilometrin päässä kodistani Kataloniasta.
Teneriffan sotilasviranomaiset ajattelivat minun olevan hullu. Kuka tervejärkinen kieltäytyisi sotilaspalveluksesta fasistidiktatuurin alaisuudessa? Minut määrättiin psykiatriseen sairaalaan hoidettavaksi! Onneksi minut tutkinut lääkäri tiesi Jehovan todistajista, ja siten säästyin hoidolta, joka olisi voinut vahingoittaa minua pysyvästi. Pian minut suljettiin sotilasvankilaan. Kuinka kauan joutuisin olemaan siellä? Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, sillä tuohon aikaan ei aseistakieltäytyjien rangaistusta ollut edeltä määrätty.
Seuraavina vuosina näin, miten suuren sisäisen tyhjyyden yksinäisyys aiheuttaa ja miten alas turmeltuneet vankitoverini saattoivat vajota. Selvisin tilanteista, jotka uhkasivat henkeäni, ja minua yritettiin houkutella rikkomaan nuhteettomuuteni ja puolueettomuuteni. Vähitellen opin ymmärtämään, että pieni suorakulmainen sellikin voi olla kuin maailmankaikkeus, kun nauttii läheisestä suhteesta Jumalan kanssa. Kehitin suunnattoman luottamuksen Jehovaan Jumalanani. – Psalmi 23.
Yksinäisselli
Teneriffalta minut lähetettiin Las Palmas de Gran Canarian saarella olevaan San Francisco del Riscon pelättyyn sotilasvankilaan. Vankilaa pelättiin sen johtajan maineen takia. Hän oli lyhyt, tanakka ja sadistinen mies, joka nautti vankien hakkaamisesta henkilökohtaisesti. Häntä kutsuttiin Pisamondongoksi (Sisälmyksien polkijaksi).
Minut pantiin yksinäisselliin, ja kaikki tavarani, myös Raamattuni, vietiin pois. Minun sallittiin käydä vain nopeasti ulkona iltaisin tyhjentämässä käymäläni ja hakemassa illalliskulhoni. Noiden kaikkien yksinäissellissä viettämieni kuukausien aikana en kuitenkaan koskaan ollut todella yksin. (Psalmit 145:18) Lähetystyöntekijä Harold Kingin tavoin, joka vietti vuosia yksinäissellissä Kiinassa, minäkin kehitin suhdettani Jehovaan. (Ks. Vartiotorni, 1963, s. 385–390.)
Eräänä sunnuntaina ateriaani kuului sitruunaviipale. Kun puristin sitä riisin päälle, sitä tippui hieman sellini punaiselle tiililattialle, ja siitä jäi pieni tahra. Tästä sain ajatuksen, että käyttäisin sitruunamehua kirjoittaakseni sellini lattialle tekstin. Kerran viikossa ateriaan kuului sitruunaviipale. Niinpä vähitellen pystyin kirjoittamaan sellini lattian poikki: ”El nombre de mi Dios es Jehová.” (”Jumalani nimi on Jehova.”) Nuo sanat muistuttivat minua lakkaamatta siitä, etten ollut täysin yksin. Tuo yksinkertainen totuus jalkojeni alla auttoi minua palauttamaan mieleeni syvempiä totuuksia, jotka koskivat ihmisen suhdetta Jumalaan. Käytin myöhemmin kynttilän vahaa kiillottaakseni koko sellin lattian, kunnes se oli yhtä liukas ja kiiltävä kuin peili.
Mitä vaaransin lukeakseni Raamattua
Veljet, jotka olivat vangittuina El Aaiúnissa Saharassa, kuulivat eristyksestäni ja siitä, että minulta oli kielletty Raamattu ja kaikki raamatullinen kirjallisuus. Erään vangin avulla, joka sai siirron, he onnistuivat lähettämään joitakin Vartiotorni-lehden sivuja ja kopion yhdestä evankeliumista. Ongelmana oli, miten hän saisi ne minulle yksinäisselliin.
Kun menin tuona iltana tyhjentämään käymälääni, WC:n seinän yli heitettiin pieni paketti. Tarrasin siihen kuin nälkäinen mies tarttuu leipään. Kun pääsin takaisin selliini, luin koko yön noita sivuja yhä uudelleen. Ensimmäistä kertaa kokonaiseen vuoteen luin kirjallisuutta, joka kertoi Jehovasta. Aamu valkeni. Mitä ihastuttavaa nälkää tuntien olinkaan ahminut nuo kirjoitukset ja lukenut evankeliumista Jeesuksen lohduttavia sanoja!
Kun seuraavana iltana palasin selliini illalliskulho kädessäni, näin vankilan johtajan don Gregorion odottavan minua. Hän katsoi uhkaavasti ja hänen lyhyt häränniskansa oli paisunut vihasta. Hänellä oli kädessään lehteni sivut. Arvokkaan raamatullisen kirjallisuuteni piilopaikka oli löytynyt! Hän huusi minua nimeltä solvaten samalla törkeästi Jehovan nimeä ja uhaten minua kuolemalla. Rukoilin heti hartaasti ja hiljaa Jehovaa ja pyysin, että hän auttaisi minua kestämään mitä tuleman piti arvokkaasti kuten tosi kristitty.
Johtaja avasi sellini oven. Juoksin sellin nurkkaan ja yritin suojella ruumiini arkoja osia hyökkäykseltä, jonka tiesin tulevan osakseni. Karjuen, silmät raivosta punaisina hän syöksyi minua kohti. Lattia oli hyvin kiillotettu. Hän liukastui ja kaatui kasvoilleen. Villinä raivosta hän yritti nousta ylös. Niin tehdessään hänen silmänsä osuivat lattiaan kirjoitettuihin sanoihin: ”El nombre de mi Dios es Jehová.” Hän oli hyvin taikauskoinen. Kun hän pääsi Jumalan nimen kohdalle, hän sanoi epäuskoisesti matalalla äänellä: ”Jehova!” Sitten hänen äänensä nousi, ja hän alkoi huutaa yhä uudelleen: ”Jehova! Jehova!. . .” Sen jälkeen hän melkein nelinkontin pakeni sellistä! Minä säästyin pieksemiseltä, eikä hän enää koskaan kiusannut minua.
Tämä kokemus vahvisti uskoani Jehovan suojelevaan käteen. Olin täysin yksin enkä kuitenkaan hylätty. Olin vainottu mutta en tuhottu. – 2. Korinttolaisille 4:7–10.
Seurakunta vankilassa
Lopulta minut siirrettiin Cádizissa sijaitsevaan Santa Catalinan vankilaan, jossa oli pian satakunta veljeä. Me perustimme seurakunnan, joka oli tuohon aikaan suurimpia seurakuntia Espanjassa! Me ylläpidimme kokousaikataulua ja henkilökohtaista tutkimista ja jopa esitimme uudelleen kierros- ja piirikonventtien ohjelmat vankilassa.
Meidän olisi ollut helppo liioitella tilannettamme, mutta vankilan ulkopuolella olevat veljemme ja sisaremme kohtasivat myös uskollisuuden ja nuhteettomuuden koetuksia jokapäiväisessä elämässään. Joissakin tapauksissa ne olivat koetuksia, joita meillä ei ollut vankilassa. Meistä ei tuntunut lainkaan siltä, että suhteemme Jehovaan ja hänen järjestöönsä olisi katkaistu. Hänen periaatteensa olivat meille elintärkeitä erityisesti silloin, kun henkinen uupumus valtasi meidät, ja loputtomilta tuntuvina päivinä, jotka lankesivat päällemme kuin vasaran säälimättömät iskut ja murskasivat parhaan osan nuoruudestamme. Mutta me emme antaneet sellaisen masennuksen voittaa itseämme. – Psalmi 71.
Meidän täytyi säilyttää hyvä kristillisen rinnakkaiselon henki ahtaissa oloissa, mikä ei aina ollut helppoa. Yksityiselämä oli käytännössä mahdotonta yhteisselleissä, vaikka me olimmekin erillään muista sotilasvankilassa olevista. Valitettavasti keskuudessamme tapahtui törkeä moraalinen synninteko. Täytyi toimia, jotta seurakunta olisi pysynyt puhtaana. Väärintekijä erotettiin. Hänen täytyi kuitenkin yhä edelleen elää kanssamme, sillä me emme voineet panna häntä pois vankilasta emmekä halunneet pyytää, että hänet siirrettäisiin vankilan yleiselle osastolle sen häpeän vuoksi, minkä se tuottaisi Jehovalle ja meille muille. Me olimme ymmällämme sen suhteen, miten suhtautuisimme tähän kiusalliseen tilanteeseen. Saimme vastauksen odottamattomalla tavalla.
Komeron oven läpi
Samoihin aikoihin hallintoelimen jäsen Grant Suiter teki luoksemme mitä odotetuimman vierailun. Hänen sallittiin tavata ainoastaan yksi vanki vierailijoille tarkoitetussa huoneessa. Mutta me kaikki halusimme nähdä hänet ja kuulla häntä. Miten se olisi mahdollista? Olimme löytäneet työpajasta käyttämättömän oven, joka johti makuuselliimme. Se oli piilossa tapetin alla. Päätimme kätkeä sen kokonaan peittämällä sen komerolla, jossa ei ollut takaseinää. Siten oli mahdollista astua sisään komeroon, aukaista takana oleva ovi ja huomata olevansa tiiviisti ahdettujen kolmikerroksisten vuoteiden muodostamassa sokkelossa!
Kun olimme veli Suiterin kanssa vierashuoneessa kahden kesken, pyysin häntä tulemaan työpajaan muka näyttääkseni hänelle joitakin käsitöitämme. Kuvittele kuinka yllättynyt hän oli, kun pyysin häntä astumaan sisään komeroon, ja hän havaitsi sitten olevansa makuusalissa, missä yli 100 veljeä odotti näkevänsä hänet! Me otimme riskin, mutta meille, jotka kaipasimme ulkopuolista seuraa, se oli sen arvoinen. Me tuskin uskoimme, että meillä oli hallintoelimen jäsen todella keskuudessamme.
Käytimme tilaisuutta hyväksemme selittääksemme hänelle erottamiseen liittyvän ongelmamme. Hänen vastauksensa oli selvä: ihmisen määräykset ja säännöt eivät voi kumota Jehovan järjestöä ja periaatteita. ’Järjestö ei ole vankilassa!’ hän sanoi. Sitten hän ehdotti: ’Miksi ette puhuisi komentajan kanssa ja pyytäisi, että väärintekijä siirrettäisiin?’
Komentaja oli tavallisesti ivallinen ja pilkkasi meitä. Selitin hänelle: ”Me emme hyväksy väärintekijöitä riveissämme. Meidän täytyy pitää järjestömme puhtaana.” Miten hän suhtautui tähän? Oli aivan kuin hän olisi ymmärtänyt jonkin ikuisen periaatteen, jonka minä olin ajatellut menevän yli hänen ymmärryksensä, ja hän yritti lohduttaa minua! Olin ällistynyt! Hän sanoi, että hän voisi määrätä väärintekijän siirrettäväksi heti ja että tämän ei sallittaisi päästä osastoomme ennen kuin oikeuskomiteamme ehdottaisi sitä. Hän jopa kiitteli uskollisuuttamme ja sitä, että kunnioitimme korkeita periaatteita.
Armahdus ja vapaus
Koetuksenamme vankilassa eivät olleet ainoastaan vankina olemisen loputtomat vuodet vaan myös epävarmuus. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, milloin, jos koskaan, pääsisimme vapaaksi. Miksi ei? Koska kun rangaistuksemme oli suoritettu loppuun, me jouduimme kokemaan saman uudelleen, ja saimme jopa ankaramman tuomion. Yksi veljistämme tuomittiin kaikkiaan 26 vuodeksi vankilaan vain sen vuoksi, että hän kieltäytyi suorittamasta 18 kuukauden sotapalvelusta! Mikä antoi meille voimaa tuon pitkän koetuksen aikana? Rukous oli yksi nuhteettomuutemme tukipylväitä.
Vuodesta 1972 lähtien alkoi kiertää huhuja, että Espanjan hallitus saattaisi armahtaa aseistakieltäytyjät, jotka olivat olleet niin pitkään vankilassa. Muutamia päiviä ennen armahduksen myöntämistä 70 niistä 100:sta, jotka oli määrä vapauttaa, anoi kokoaikaiseen tienraivauspalvelukseen! Se antaa hieman kuvaa siitä voimakkaasta kristillisestä vastuuntunnosta, jonka me olimme kehittäneet noina vuosina vankilassa. Emme pitäneet uutta vapauttamme tekosyynä sille, että ottaisimme nyt elämästä irti kaiken sen, minkä olimme näennäisesti menettäneet. Sen sijaan me halusimme osoittaa kiitollisuutemme Jehovalle siitä suojeluksesta, jota olimme nauttineet noina vuosina. Eikä tämä ollut mikään lyhytaikainen tunnereaktio, sillä monet noista veljistä ovat yhä tienraivaajien riveissä! Heistä on toistakymmentä kierros- tai piirityössä tai Beetel-palveluksessa, kuten minä ja vaimoni Conchita.
Olivatko nuo kymmenen vuotta vankilassa elämäni tuhlaamista? Nuhteettomuuden säilyttäminen ei ole koskaan tuhlaamista. Niiden satojen uskollisten veljien yhteinen maine nuhteettomuuden säilyttämisessä, jotka olivat vangittuina Espanjassa, sai aikaan sen, että Jehovan nimi on saavuttanut hallituksen, parlamentin ja katolisen kirkon korkeimmat piirit. Jopa kenraali Francon oli tunnustettava tämä taipumattomien kristittyjen epätavallinen joukko. Vuonna 1970 hänen hallituksensa tunnusti Jehovan todistajat laillisesti.
Me selviydyimme kärsivällisyyden ja kestävyyden pitkästä koetuksesta Espanjan vankiloissa. Mutta se oli ainutlaatuinen tilaisuus tutkia vakavasti ja henkilökohtaisesti Raamattua ja kehittää läheinen suhde Jehovaan. Me emme tuhlanneet noita arvokkaita vuosia. Sen tähden monet meistä tulivat vankilasta hengellisesti paljon vahvempina kuin olimme sinne mennessämme. Monien vuosien ajan olimme tosiaankin ’vainottuja, mutta emme pulaan jätettyjä; maahan syöstyjä, mutta emme tuhottuja’. – 2. Korinttolaisille 4:9.
[Huomioteksti s. 20]
Jopa eristyksissä ollessani minulla oli jatkuva muistutus siitä, etten ollut yksin
[Kuva s. 22]
Jehovan todistajien hallintoelimen entinen jäsen Grant Suiter (keskellä) vieraili Cádizin sotilasvankilassa (vasemmalla tulkki Bernard Backhouse; oikealla Fernando Marín)