Päätökseni pysyä ’vakaana ja järkähtämättömänä’

Kertonut Paul Smit

KAPMAASSA Etelä-Afrikassa 1830-luvulla asuneet monet valkoiset maanviljelijät olivat hyvin levottomia. Koska he olivat hollantilaista alkuperää, Englannin hallinto tuntui heidän mielestään hyvin kiusalliselta. Tuhannet matkustivat härkävankkureilla pohjoiseen kohti huonosti tunnettua sisämaata. Voitettuaan monia esteitä jotkut asettuivat Oranjejoelta pohjoiseen alueelle, josta tuli myöhemmin Oranjen vapaavaltio. Toiset ylittivät Vaaljoen ja asettuivat asumaan nykyiseen Transvaaliin. Heidän joukossaan olivat minun afrikaansia puhuvat esi-isäni, jotka asettuivat asumaan Pohjois-Transvaaliin 1860-luvulla. Synnyin lähellä Nylstroomin pientä kaupunkia vuonna 1898.

Tuon alueen harvojen asukkaiden elämäntyyli oli hyvin vaatimaton noina päivinä. Tulimme pääasiassa toimeen pyytämällä riistaa, jota oli runsaasti, joidenkin maanviljelystuotteiden ollessa täydennyksenä. Vuonna 1899 puhkesi sitten sota: Etelä-Afrikan sota eli buurisota. Englantilaiset olivat päättäneet saada lisää määräysvaltaa kahden afrikanditasavallan, Oranjen vapaavaltion ja Transvaalin, suhteen. Niinpä englantilaiset ja buurit (buuri tarkoittaa afrikaansin kielessä ’maanviljelijää’) taistelivat katkerasti kolmen vuoden ajan ylimmästä määräysvallasta. Tänä aikana perheemme suljettiin keskitysleiriin.

Vihamielisyyksien lakattua palasimme kotiin ja huomasimme, että maatilamme oli kärsinyt pahoin ja että se oli ryöstetty. Kärsimys oli ollut kauheaa. Tuhannet miehet olivat kuolleet taistelussa ja tuhannet naiset ja lapset keskitysleireissä. Maa oli rutiköyhä, ja niin olimme mekin. Hallituksen myöntämä vehnä auttoi meitä kuitenkin säilymään hengissä, ja vanhempani tekivät ahkerasti työtä maatilalla kasvattaen vihanneksia ja muita tuotteita.

Totuus saa aikaan ”pyörremyrskyn”

Sitten tuli unohtumaton vuosi 1915. 16-vuotiaana koulupoikana sain postista tuonaikuisten Jehovan todistajien julkaiseman kirjasen Mitä Raamattu sanoo helvetistä? Läheinen koulutoverini Abraham Stroh ja minä luimme sen yhdessä, ja olimme sitä mieltä, että siinä oli totuus. Oli sykähdyttävää saada tietää, että Jumala ei kiduta ihmisiä ikuisesti, vaan että kuolleet ovat tiedottomia, nukkuvat kuolemassa ja odottavat Jeesuksen lupaamaa ylösnousemusta. (Saarnaaja 9:5, 10; Hesekiel 18:4; Johannes 5:28, 29) Se innosti meitä toimimaan. Nylstroomista tuli hälinän keskus, aivan kuin pyörremyrsky olisi iskenyt siihen, kun me kaksi koulupoikaa teimme varmasti ja pelottomasti tiettäväksi, että Alankomaiden reformoidun kirkon opetukset olivat vääriä. Papit olivat tietenkin suunniltaan ja tuomitsivat tämän ”uuden uskonnon” saarnastuolistaan.

Seurauksena oli, että Abraham ja minä emme olleet enää tervetulleita ystäviemme koteihin. Jopa isäni uhkasi ajaa minut ulos kotoa. Mutta äitini, joka oli todella lampaankaltainen ihminen, ei koskaan sanonut epäystävällistä sanaa. Aikanaan rakas isäni, joka kunnioitti syvästi Raamattua, tottui ”uuteen uskontoon”, ja Jehovan todistajat otettiin kotonamme vieraanvaraisesti vastaan. Noina varhaisina päivinä emme tienneet mitään Seurasta, ja luotimme täysin Jehovaan. Kolporteeraajat (joita nykyään kutsutaan tienraivaajiksi) kävivät myöhemmin luonamme ja saivat meidät yhteyteen Seuran ja sen toimiston kanssa, joka sijaitsi 1 600 kilometrin päässä Kapkaupungissa. Tämä johti siihen, että minut kastettiin vuonna 1918.

Kaksi vuotta myöhemmin olin läsnä Pretoriassa pidetyssä konventissa. Siinä oli läsnä 23 veljeä ja sisarta Seuran edustajan veli Ancketillin toimiessa puheenjohtajana. Miten suurenmoista olikaan olla yhdessä toisten uskovien kanssa, vaikka meitä olikin niin vähän! Ohjelma koostui pääasiassa oppikysymyksistä ja ”todistuksista” eli kokemuksista, mutta kannusti minua riittävästi pysymään lujana. Sitä todella tarvitsinkin.

Ensin pettymys, sitten siunauksia

Koin elämäni suurimman järkytyksen kun läheistä ystävääni Abrahamia, jonka paikallinen koululautakunta oli palkannut hänen lopetettuaan koulunsa, uhattiin myöhemmin erottamisella ellei hän luopuisi uskonnostaan. Hän todellakin jätti totuuden ja liittyi Alankomaiden reformoituun kirkkoon. Niinpä jäin nuorena ja uutena totuudessa täysin yksin Pohjois-Transvaaliin. Vuodatin monia kyyneleitä toverini menetyksen vuoksi, mutta rukoilin lakkaamatta Jehovaa, ja sain voimia olla ’vakaa, järkähtämätön, sellainen, jolla on aina runsaasti tehtävää Herran työssä’. – 1. Korinttolaisille 15:58.

Sitten tuli 1920-luvun alku. Jehova siunasi hellittämättömät ponnisteluni elää totuuden mukaan tehden parhaani. Aloin löytää ”lampaita” naapuristostani. Erään läheisen maatilan nuori poika otti vastaan Valtakunnan hyvän uutisen ja korvasi siten toverin menetykseni. Tämä veli, Hannes Grobler, pysyi uskollisena vasta äskettäin tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Aloitin myös tutkistelun seitsenhenkisen perheen, Vorstereiden, kanssa käyttäen kirjaa Jumalan harppu.a

Joka lauantai kävelin onnellisena yli kuusi kilometriä maaseudun ruohoaavikon läpi johtaakseni tutkistelua. Vanhemmat kastettiin Jehovan todistajiksi, ja he pysyivät uskollisina kuolemaansa saakka.

Vuonna 1924 veli George Phillips, joka oli vähän aikaisemmin muuttanut Etelä-Afrikkaan palvellakseen haaratoimistossa Kapkaupungissa, vieraili Nylstroomissa – todella sykähdyttävä tapahtuma minulle. Niin sai alkunsa läheinen ystävyys ja teokraattisen yhteistyön aikakausi, joka kesti siihen saakka kun hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1982.

Paikallinen kiinnostus kasvoi, ja pian meillä oli 13 veljen ja sisaren erinomainen ryhmä – Jehovan todistajien ensimmäinen ryhmä Pretorian pohjoispuolella. Aikanaan Valtakunnan sanoma levisi Pohjois-Transvaalin laajalle alueelle.

Ongelmia ja edistystä Pretoriassa

Tuona samana vuonna pankki, jonka palveluksessa olin, siirsi minut kuitenkin Pretoriaan, missä oli kahdeksan raamatuntutkijan (Jehovan todistajan) pieni ryhmä. Mutta ainoastaan yhdellä heistä oli todellista arvostusta teokraattisia asioita kohtaan, ja hän kuoli pian sen jälkeen kun olin saapunut. Toiset, joista jotkut olivat koulutettuja miehiä, eivät arvostaneet sitä Seuran järjestelyä, että muodostettiin seurakuntia palvelusta varten, ja niinpä kaksi heistä jätti totuuden.

Samanaikaisesti ryhmän ”vanhin” kirjoitti kirjaa oman Raamatun tulkintansa mukaan siitä huolimatta, ettei Seura hyväksynyt sitä. Minä pyysin häntä henkilökohtaisesti hylkäämään ajatuksen. Asia huipentui eräänä lauantaiaamuna, kun hänen kirjansa oli melkein painettu, ja hän toi joitakin kappaleita mukanaan ja pyysi veljiä levittämään sitä. Olin järkyttynyt. Minä esitin vastalauseeni ja vastustin hänen pyyntöään. Seurauksena oli, että ”vanhin” ja neljä tai viisi muuta jättivät järjestön. Niinpä ainoastaan vaimoni ja minä jäimme jäljelle erään vammaisen sisaren kanssa. Mutta me olimme päättäneet pysyä ’vakaina ja järkähtämättöminä’ ja tukea uskollisesti Seuraa. Siitä lähtien Jehova antoi meille kasvua hitaasti mutta varmasti. – 1. Korinttolaisille 3:6; 15:58.

Aikanaan Jehova lisäsi monia työntekijöitä Pretorian seurakuntaan. Esimerkiksi vuonna 1931 kaksi mustaa veljeä tuli tutkistelukeskukseemme ja esitteli itsensä. Siitä lähtien minun vastuullani oli joidenkin vuosien ajan palvella sekä eurooppalaisia (valkoisia) että afrikkalaisia (mustia), mikä on harvinainen etu Etelä-Afrikassa. Auttaaksemme afrikkalaisia veljiä johdin tutkisteluryhmää heidän omassa kaupungissaan, joka oli erillään muusta asutuksesta. Käytin siellä myös veli Rutherfordin äänitettyjä puheita. Tämän lisäksi afrikkalaisella veljellä Hamilton Kaphwitti Masekolla oli tapana auttaa minua sunnuntai-iltaisin esittämään näitä luentoja kaupunkilaisille voimakkaan kaiuttimen välityksellä lähellä kirkkoa sijaitsevalla torilla aivan Pretorian sydämessä.

Jehovan antaessa kasvua perustettiin afrikkalainen seurakunta. Kaupunginvalvojana järjestin heidän erikoiskokouksensa useiden vuosien ajan. Afrikkalaisten keskuudessa tehty työ kasvoi Pretorian pienestä alusta lähtien niin, että vuonna 1984 alueella oli 16 seurakuntaa.

Sodanaikainen kielto

Toisen maailmansodan syttyminen syyskuussa 1939 sai aikaan suunnatonta kärsimystä monissa maissa. Etelä-Afrikka oli kuitenkin poikkeus. Siitä huolimatta maailmaa järkyttävät tapahtumat ravistivat monet eteläafrikkalaiset hereille itsetyytyväisyyden tilasta, ja ohjasivat heidät ajattelemaan Raamatun ennustusten täyttymystä. Seurauksena oli Valtakunnan työn merkittävä kasvu julistajien määrän lisääntyessä 50 prosentilla palvelusvuonna 1941. Tämä suututti kirkot, ja erityisesti katolisen kirkon, joka syytti Seuraa siitä, että se oli vaarallinen valtiolle. Hallitus kielsi silloin monet Seuran julkaisut.

Noihin aikoihin vaimoni Anna ja minä kahden lapsemme, Paulin ja Anelisen, kanssa kävimme Nylstroomissa, missä minun oli määrä pitää puhe. Käytin tilaisuutta hyväkseni näyttääkseni paikallisille veljille, miten lehtiämme voitiin esittää kadulla. Valitsin paikan, joka sijaitsi aivan paikallisen tuomioistuimen ulkopuolella. Pian muuan ylikonstaapeli tuli ja kertoi minulle, että teen laitonta työtä ja että minun täytyisi ilmoittautua heti syyttäjän toimistossa. Jatkoin siitä huolimatta työtä, sillä olimme päättäneet työskennellä tunnin ajan. Sitten konstaapeli tuli ilmoittamaan minulle, että poliisipäällikkö odotti minua. Mutta minä en liikahtanutkaan. Toinen konstaapeli tuli välittämään saman sanoman ja sai saman vastauksen. Työskenneltyämme tunnin hyvin tuloksin minä ja perheeni menimme kahvilaan juomaan kupin teetä.

Kun lopulta menin syyttäjän toimistoon, minulta kysyttiin, mitä oli tapahtunut kirjallisuudelle. Selitin, että se oli jaettu yleisölle. Myöhemmin poliisit tulivat vanhempieni maatilalle, missä me olimme yötä, ja veivät kaikki lehdet, jotka he löysivät.

Keskusteltuamme tapauksesta paikallisten veljien kanssa päätimme, ettemme jättäisi asiaa lepäämään. Niinpä meitä oli seuraavalla viikolla 30 henkeä työskentelemässä täydellä teholla Nylstroomin kaduilla, ja seuraavalla viikolla Warmbadissa, 29 kilometriä Nylstroomista etelään. Vastoin odotuksia kukaan ei estänyt meitä. Myöhemmin huomattavien vaikeuksien jälkeen kaikki kirjallisuus, joka ei ollut kielletty, palautettiin.

’Vakaana ja järkähtämättömänä’ korkeasta iästä huolimatta

Vaimoni Anna tuki minua uskollisesti kunnes hän kuoli vuonna 1949. Vuodesta 1954 lähtien olen ollut uudelleen naimisissa, ja minulla on ollut rakkaan vaimoni Maudin uskollinen tuki. Nuoresta lähtien kaksi lastani Paul ja Anelise ovat olleet mukanani kaikissa Valtakunnan palveluksen muodoissa. Heistä molemmista tuli tienraivaajia, kun he lähtivät kotoa. Anelise ja hänen miehensä Jannie Muller palvelevat yhä koko ajallaan. Paul ajautui myöhemmin pois totuudesta ja tavoitteli yliopistouraa, mutta viime vuosina hän on palannut järjestön yhteyteen. Viisi lastenlastani ovat Jehovan todistajia; kaksi heistä palvelee koko ajallaan yhdessä puolisoittensa kanssa. Suosittelen voimakkaasti sitä, että vanhemmat säilyttävät läheiset suhteet lapsiinsa ja valmentavat heitä sekä ohjeiden että esimerkin avulla rakastamaan Jehovaa ja palvelemaan häntä kokosieluisesti. – 5. Mooseksen kirja 6:6, 7.

Teokraattisen palvelukseni 69 vuoden aikana olen nähnyt sykähdyttävää kasvua. Vuonna 1931 Pretorian ympäristössä oli 5 Valtakunnan julistajaa. Nyt heitä on 26 seurakunnassa yli 1 500. Tästä kuuluu kaikki ylistys ja kunnia Jehovalle! Nyt 86-vuotiaana nautin yhä terveyteni sallimissa puitteissa haasteesta todistaa talosta taloon ja tarjota Vartiotorni ja Herätkää -lehtiä kadulla. Maud ja minä olemme päättäneet pysyä ’vakaina ja järkähtämättöminä’, uskollisina Jehovalle ja ylistää hänen nimeään ikuisesti.

[Alaviitteet]