Syvempää näkemystä uutisiin
Katolilais-marxilainen vuoropuhelu
Vuoden 1986 lokakuussa 15 katolista teologia ja filosofia tapasi Budapestissa Unkarissa 15 marxilaista älymystöön kuuluvaa. Vatikaanin Uskonnottomien sihteeristö ja Unkarin tiedeakatemia olivat kutsuneet osapuolet koolle keskustelemaan moraaliarvojen kehityksestä.
Katolilaisista läsnä oli muun muassa ranskalainen kardinaali Poupard, joka toimii Uskonnottomien sihteeristön puheenjohtajana, sekä itävaltalainen kardinaali Koenig, joka on erikoistunut katolisen kirkon ja kommunististen maiden välisiin suhteisiin. Marxilaisista mukana olivat Unkarin filosofian instituutin johtaja sekä Neuvostoliiton tieteellisen ateismin instituutin johtaja.
Ranskalainen Le Monde -lehti kertoi: ”Marxilaiset älymystöön kuuluvat myöntävät, että heitä uhkaa moraaliarvojen kriisi, jonka vakavuutta he mittaavat itsemurhien määrällä sekä huumeitten ja alkoholin käytön yleisyydellä. Katolisen lähetystön mukaan he [marxilaiset] luottavat ratkaisua etsiessään kristillisten kirkkojen yhteistoimintaan. Roomalais[katolilaisten] kaksitahoinen tarkoitus puolestaan oli arvioida tarkemmin, miten ihminen ja moraali sopivat marxilaiseen yhteiskuntaan, ja ’tarkastella itäisissä [kommunistisissa] maissa elävien kristittyjen ja marxilaisten konkreettisen rinnakkaiselon moraalisia perusteita’.”
Todellista ratkaisua nykyajan moraalisiin ongelmiin ei löydy ristiriitaisten ideologioiden välisistä kokouksista. Sen sijaan se löytyy, kun Jehovan valtakunta hänen Poikansa Jeesuksen välityksellä kukistaa nykyisen asiainjärjestelmän ja rakentaa sen sijaan uuden maailman tuon taivaallisen Valtakunnan alaisuuteen. – Daniel 2:44; Ilmestys 21:4, 5.
Todellinen vapautusko?
Vapautuksen teologia – liike, joka hyväksyy väkivallan keinona ”vapauttaa köyhät ja sorretut” varsinkin kolmannessa maailmassa, on tulossa yhä suositummaksi. Tämä oli keskustelunaiheena Kolmannen maailman teologien ekumeenisen liiton toisessa kansainvälisessä kokouksessa, joka pidettiin Oaxtepecissa Meksikossa 8.–13. joulukuuta 1986. Miksi nämä uskonnolliset oppineet ovat päättäväisempiä kuin koskaan yhteiskunnallisia muutoksia koskevien tavoitteittensa saavuttamisen suhteen?
Vaikka Vatikaanin vuonna 1985 julkistamassa ohjeessa vapautuksen teologia tuomittiin, vuonna 1986 lähetetyssä julkaisussa Instruction on Christian Freedom and Liberation (Kristillisestä vapaudesta ja vapautuksesta) sanottiin olevan ”täysin oikein, että ne, joita rikkaat tai poliittisesti vahvat sortavat, ryhtyvät toimiin”. ”Asein käytävä taistelu” hyväksytään nykyään ”viimeiseksi keinoksi”, johon turvautua.
Sekaantuiko Jeesus Kristus kuitenkaan maan päällä ollessaan maailman yhteiskunnallisiin liikkeisiin? Ei, vaan kun apostoli Pietari turvautui ”miekkaan” puolustaakseen Jumalan Poikaa, Jeesus päinvastoin nuhteli häntä sanoen: ”Pistä miekkasi takaisin paikalleen, sillä kaikki jotka miekan ottavat, ne miekkaan tuhoutuvat.” (Matteus 26:52) Raamattu lupaa todellisen vapautuksen tulevan siten, että Jumala puuttuu asioiden kulkuun ja vapauttaa maailman paitsi köyhyydestä, kansainvälisestä erimielisyydestä, rotuerottelusta ja sorrosta, myös kyynelistä, kivusta, surusta ja kuolemasta. (Ilmestys 21:4) Se tulee varmasti olemaan todellinen vapautus!
Lasten kastamisesta kieltäydytään
Muuan Frankfurtissa toimiva saksalainen protestanttipappi ilmoitti äskettäin kirkon viranomaisille, että vastedes hän kieltäytyisi ”kastamasta seurakuntansa tietämättömiä lapsia”. 58-vuotias Klaus Hoffmann selitti, miksi hänen oma kastamisensa pienokaisena ei ollut nimen ’kaste’ arvoinen: ”Se ei täyttänyt kastetta koskevaa Raamatun vaatimusta, joka on usko, eikä se tapahtunut oikean vertauskuvan kautta, joka on upottaminen.” Näkemyksensä tueksi hän halusi tulla kastetuksi uudelleen ja siksi ”otti vastaan raamatullisen upotuskasteen”, kerrotaan saksalaisessa Frankfurter Allgemeine Zeitung -lehdessä.
Ensin kirkon viranomaiset poistivat Hoffmannin määräajaksi kaikista tehtävistä, mutta tuomio muutettiin ”tutkimustarkoituksiin myönnetyksi kolmen kuukauden lomaksi”. Mitä hyötyä siitä oli? Sanomalehdessä kerrotaan edelleen, että hänen kastetta koskevat jatkotutkimuksensa vain vahvistivat sen, ”että lapsikasteelle ei löydy tukea Raamatusta. Ensimmäisten kristittyjen kirjoituksetkaan eivät puhu mitään tämän tavan käyttöönotosta ennen kolmatta vuosisataa.”
Ei ole lainkaan yllättävää, että uskonnolliset johtajat esittävät lapsikasteen syyksi perinteen. Edellä esitetyistä tosiasioista huolimatta lapsikaste on edelleen vallitseva tapa suuressa osassa kristikuntaa. Tekeekö pappien hyväksymys siitä oikean? Jeesus ei opettanut seuraajiaan kastamaan pikkulapsia vaan uskovia, joita oli opetettu pitämään kaikki hänen käskynsä. Kun hänet itsensä upotettiin kasteessa Jordanin vesiin, hän ei ollut pikkuvauva vaan ”noin kolmekymmentävuotias”. – Luukas 3:21–23; Matteus 28:19, 20.