Kiipesin kaikkein mahtavimmalle vuorelle
SYNNYIN ja kasvoin pienessä kaupungissa Itä-Euroopan vuorilla. Vanhempani olivat roomalaiskatolilaisia, mutta he eivät panneet minua käymään kirkossa eikä kotonamme koskaan rukoiltu yhdessä eikä puhuttu uskonnosta. Niinpä monien muiden nuorten tavoin käytin aikani ja voimani urheiluun, opiskeluun ja matkustamiseen.
Kaupungissamme toimi hyvin aktiivinen vuoristokiipeilijöiden ryhmä, jota johti ystävällinen ja kokenut mies. Hän tiesi paljon vuorista. Hänen ansiostaan minusta tuli hyvin taitava vuoristokiipeilijä. Olin silloin 18-vuotias, ja ihastuin pian korkeilta huipuilta avautuviin majesteettisiin maisemiin, vaikeitten tilanteitten asettamiin haasteisiin ja niiden tuomaan jännitykseen sekä niiden ihmisten ystävyyteen, jotka myös joutuivat samoihin vaaratilanteisiin.
Muistan erään tilanteen, joka sattui, kun olin kuulunut tuohon ryhmään viiden vuoden ajan. Kiipesin ylös melko helppokulkuista vuorta, ja keskittymiseni herpaantui juuri sillä hetkellä, kun olin saavuttamaisillani huipun. Lähestyessäni kallion huippua, se alkoikin hajota ja vyöryä alas. Ainoa mitä saatoin tehdä oli hypätä syrjään ja huutaa varoituksen toisille kiipeilijöille. Yksi alasvyöryvistä kivilohkareista katkaisi köyden, joka yhdisti meidät, ja niin putosin. Onneksi ilmalentoni lopahti vain neljä metriä alempana olevalle pienelle ruohokentälle. Tässä urheilulajissa ei kuitenkaan käy aina näin hyvin!
24-vuotiaana valmistuin yliopistosta ja ryhdyin kotikaupunkimme vuoristokiipeilijöitten pienen ryhmän johtajaksi. Jonkin ajan kuluttua saimme kootuksi hieman rahaa ostaaksemme pienen linja-auton, niin että pääsisimme varusteinemme kaukaisemmille vuorille. Mutta ajoneuvo oli huonossa kunnossa, ja korjasin sitä kolme kuukautta yötä päivää. Kun se oli korjattu, me kaikki etsimme vaarallisia, hyvin palkattuja töitä, kuten työskentelemistä korkeilla rakennuksilla, ja tällä tavoin saimme vähitellen kerättyä tarpeeksi rahaa tehdäksemme matkan Iraniin. Siellä vuonna 1974 kiipesimme 5 800 metrin korkuiselle tulivuorelle, jonka nimi on Damavand. Alkumatka sujui melko helposti, mutta lähestyessämme huippua paksu lumipeite, suuresta korkeudesta johtuva ohut ilma ja tulivuoren uumenista tulevat myrkylliset kaasut panivat kestävyytemme koetukselle.
Matkatessamme takaisin pikkubussissamme suunnittelimme kiipeämistä Araratvuorelle, mutta meidän täytyi perua suunnitelmamme alueella vallinneen poliittisen jännityksen vuoksi. Vuonna 1975 menimme laskettelemaan Itävallan alpeille, ja samalla panimme alulle kansallisen valokuvauskilpailun, jonka nimenä oli ”Ihminen ja vuoret”. Tämä kilpailu järjestetään yhä joka vuosi. Meistä kaikista tuntui siltä, että elämämme oli täyteläistä ja tyydyttävää.
Lumous haihtuu
Kolmissakymmenissä aloin kuitenkin kyllästyä vuoristokiipeilyyn ja pohdin: ’Eikö elämässä tosiaan ole mitään muuta?’ Jotkut kehottivat minua menemään naimisiin, mutta minulla oli naimisissa olevia ystäviä, jotka eivät vaikuttaneet kovinkaan onnellisilta. Jopa avioparit, joiden suhde näytti lujittuvan vuoristokiipeilyn vaaroissa ja jännittävissä tilanteissa, tuntuivat menettävän onnellisuutensa jokapäiväisen elämän todellisuudessa. En tiennyt, miksi heidän avioliittonsa eivät olleet onnellisia, mutta niin mielelläni kuin olisinkin itse mennyt naimisiin, en halunnut olla yhtä onneton kuin he.
Lisäksi huomasin muutoksen niissä nuorissa, jotka ryhtyivät harrastamaan vuoristokiipeilyä. Ennen alppirinteiden vuoristokiipeilyleireissä oli aina vallinnut kuri, yhteistoiminta ja ystävyyden henki. Nyt nuoret ja kokemattomat pojat olivat kurittomia eivätkä tyytyneet etenemään vähitellen. He halusivat rehennellä ja ryhtyä kiipeämään heille aivan liian vaikeita ja vaarallisia rinteitä. Kun tunsin lumouksen haihtuvan yhä enemmän, keskustelin asioista pitkään ja syvällisesti ystäväni Bonjon kanssa. Lopulta hän ehdotti, että puhuisin erään toisen vuoristokiipeilijän, Henryn, kanssa.
Henry lainasi minulle kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, ja lukiessani sitä olin hämmästynyt, koska se käsitteli juuri niitä kysymyksiä, joita olin mielessäni pohtinut. Kävi ilmi, että Henry tutki Raamattua Jehovan todistajien kanssa, ja niinpä pyysin, että saisin liittyä mukaan tutkisteluun. Hän suostui, ja kahden vuoden ajan tutkin innokkaasti Raamattua ja kaikkea raamatullista kirjallisuutta, jota saatoin saada käsiini.
Raamatuntutkistelu
Tietoni lisääntyessä tunsin yhä syvempää iloa. Tietoni roomalaiskatolisesta uskonnosta oli ollut hyvin pinnallista, mutta olin hämmästynyt huomatessani, että Raamatun kristillisyys ei perustunut seremonioihin, perinteisiin eikä järjettömään tunteiluun. Sen sijaan siihen liittyi korkeita moraaliperiaatteita, jotka vaikuttivat kristityn elämän jokaiseen puoleen. Lisäksi olin ällistynyt huomatessani, että Raamattu on hyvin johdonmukainen eikä lainkaan ristiriidassa sellaisten tieteellisten teorioiden kanssa, jotka on perusteellisesti näytetty toteen.
Todistaja, joka johti keskustelua Henryn ja minun kanssani, ei pakottanut meitä muuttamaan mielipiteitämme eikä elämäntapaamme. Hän vain selitti selvästi, mitä Raamattu sanoo. Niinpä jatkoin vuoristokiipeilyä noiden kahden ensimmäisen vuoden aikana, joina tutkin. Mutta tietoni lisääntyessä opin ymmärtämään, että olin tullut ikään kuin riippuvaiseksi vuoristokiipeilystä. Tuo alas vierivän kallionlohkareen aiheuttama onnettomuus muistutti minua lisäksi Jeesuksen sanoista, jotka hän sanoi Saatanalle, kun Saatana kehotti häntä heittäytymään alas temppelin harjalta: ”Sinä et saa panna Jehovaa, Jumalaasi, koetukselle.” (Matteus 4:5–7) Ymmärsin, että tämä harrastus ilmaisi halveksuntaa sitä elämän lahjaa kohtaan, jonka Jehova oli minulle antanut.
Niinpä siirsin vastuun vuoristokiipeilijöiden ryhmästämme eräälle toiselle kokeneelle kiipeilijälle, ja huomasin, ettei ollut vaikeaa siirtyä vuoristokiipeilystä kristillisyyteen. Kun annoin pois tai myin kaikki välineeni – sukset, kiipeilyraudat, karbiinihaat, vasarat, koukkunaulat ja jäähakun – voin rehellisesti sanoa apostoli Paavalin sanoin, että ne olivat minulle nyt pelkästään ”paljon roskaa”. (Filippiläisille 3:8) Minut valtasi syvä tyytyväisyyden tunne, kun saatoin osallistua Jumalan nimen julistamistyöhön julkisesti. Vuonna 1977 sekä Henry että minä vertauskuvasimme vihkiytymisemme Jehovalle vesikasteella.
Todistamme toisille
Siihen aikaan kaupungissamme oli noin 15 vuoristokiipeilijän muodostama ryhmä, ja vähitellen Henry ja minä todistimme heille kaikille. Miten iloinen olinkaan, kun veljeni, joka myös oli tuon ryhmän jäsen, alkoi yhdessä vaimonsa kanssa tutkia Raamattua ja heidät kastettiin vuonna 1981. Jonkin aikaa myöhemmin Bonjo liittyi meihin samoin kuin eräs toinen, viides vuoristokiipeilijöitten ryhmän jäsen. Meidän ei enää tarvinnut kiivetä korkeita vuoria. Suurinta iloa saimme siitä, että kävimme laaksossa niiden ihmisten luona, jotka arvostivat Raamatun totuutta. Myös äitini tunsi suurta helpotusta tämän elämänmuutokseni johdosta, sillä hän oli aina ollut hyvin huolissaan veljeni ja minun kiipeilyharrastuksen vuoksi. Ennen pitkää hänkin liittyi joukkoomme Jehovan puhtaaseen palvontaan.
Nyt avioitumishaluni oli menettänyt kiireellisyytensä. Jumalan sanan ansiosta tunsin ne periaatteet, jotka auttaisivat minua tekemään avioliitosta menestyksellisen, mutta nyt olin onnellinen voidessani naimattomana palvella Jehovaa huomiota hajottamatta. Salomo sanoi: ”Toimellinen vaimo tulee Herralta.” (Sananlaskut 18:22; 19:14) Siksi päätin odottaa kärsivällisesti, että Jehova antaisi minulle tuon lahjan, ja elää sillä välin sellaisella tavalla, että voisin osoittautua arvolliseksi aviomieheksi, kun saisin tuon lahjan. Vuonna 1982 Jehova sitten siunasi minua suurenmoisella tavalla antamalla minulle erinomaisen vaimon.
Vaimoni ja minä asumme vielä vuorilla, ja rakastan yhä niitä. Mutta päähuolenamme on nyt auttaa ihmisiä kiipeämään eräälle toiselle vuorelle. Mikä vuori se on? Se mainitaan Jesajan profetiassa: ”Aikojen lopussa on Herran [”Jehovan”, UM] temppelin vuori seisova vahvana, ylimmäisenä vuorista, kukkuloista korkeimpana, ja kaikki pakanakansat virtaavat sinne. Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: ’Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, Jaakobin Jumalan temppeliin, että hän opettaisi meille teitänsä ja me vaeltaisimme hänen polkujansa; sillä Siionista lähtee laki, Jerusalemista Herran sana’.” (Jesaja 2:2, 3) On ollut todella suuri ilo voida kiivetä tälle kaikkein mahtavimmalle vuorelle! – Lähetetty.