’Kohotin siipeni kuin kotkat’
Kertonut Ingeborg Berg
OLEN syntynyt yli sata vuotta sitten, 5. kesäkuuta 1889, lähellä Fredensborgin linnaa, aivan Kööpenhaminan pohjoispuolella. Kun Tanskan kuningasperheellä oli vieraita, Euroopan maiden kuninkaita ja keisareita heidän joukossaan, Fredensborgin varakkaiden perheiden rouvia kutsuttiin auttamaan ruoanlaitossa ja tarjoilussa. Kun olin pieni tyttö, minut otettiin usein mukaan, ja sain leikkiä ja juoksennella ympäriinsä linnassa.
Kaikkein eloisimmat muistot minulla on Venäjän tsaarista Nikolai II:sta ja hänen perheestään. Hänen makuuhuoneensa ulkopuolella seisoi hänen henkivartijansa, kasakka paljastettuine miekkoineen. Kasakat pitivät lapsista, ja erään kerran yksi heistä yritti halata minua. Erityisesti hänen valtava partansa pelästytti minut, ja pakenin linnan pitkiin käytäviin.
Erään kerran tsaari Nikolai II, Saksan keisari Vilhelm II ja kuningatar Viktorian poika, josta tuli myöhemmin Englannin kuningas Edward VII, vierailivat Tanskan kuninkaan Kristian IX:n luona. Kun he kävelivät Fredensborgin kaduilla ja keskustelivat ystävällisesti ihmisten kanssa, tsaari Nikolai taputti minua päälaelle niiatessani hänelle. Silloin elettiin rauhallisia aikoja, eivätkä kansojen päämiehet pelänneet turvallisuutensa puolesta, niin kuin he pelkäävät nykyään.
Rauha otettiin pois
Vuonna 1912 aloin työskennellä sairaanhoitajana Etelä-Jyllannissa ja palvelin tanskalaismielisiä ihmisiä rajan tuntumassa Saksan puolella. Etelä-Jyllanti oli ollut saksalaisten hallinnassa vuonna 1864 käydystä Tanskan ja Preussin välisestä sodasta lähtien. Autoin äitejä, joilla oli vastasyntyneitä vauvoja, ja opin tuntemaan monet näistä nuorista perheistä hyvin.
Vuonna 1914 menin naimisiin tanskalaisen rajavartijan kanssa, ja muutimme asumaan Tanskan puolelle rajaa. Pian tämän jälkeen syttyi sota. Myöhemmin sitä kutsuttiin Suureksi sodaksi ja lopulta ensimmäiseksi maailmansodaksi. Eräänä aamuna piikkilankaa kierrätettiin pitkin rajaa, ja näin estettiin vapaa liikkuminen sen yli. Rauha ja turvallisuus, josta olimme saaneet nauttia siihen asti, oli mennyttä.
Sodan kauhu ja mielettömyys tulivat meille hyvin läheisiksi, kun saimme tietää, että kaikkien niiden perheiden nuoret isät, joissa olin sairaanhoitajana käynyt, oli kutsuttu sotapalvelukseen. He kaikki yhtä lukuun ottamatta kaatuivat länsirintamalla Marnen taistelussa! Oli kauheaa ajatella, miten nuoret lesket kärsivät menetettyään aviomiehensä ja pienet lapset menetettyään isänsä. Miten nämä nuoret naiset pystyisivät huolehtimaan maatiloistaan? ”Missä on Jumala?” kysyin.
Sodan aikana tilanne oli usein erittäin jännittynyt rajalla pakolaisten yrittäessä päästä sen yli. Minut määrättiin suorittamaan ruumiintarkastus sellaisille naisille, joita epäiltiin salakuljetuksesta. Tavallisesti he kuljettivat ruokaa, enkä usein välittänyt siitä, vaan annoin heidän mennä. Sota päättyi vuonna 1918, ja vuonna 1920 Etelä-Jyllanti liitettiin jälleen Tanskaan.
Usko Jumalaan löytyy
Vaikka uskoni Jumalaan oli heikentynyt kaikkien näkemieni epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi, etsin jotain tarkoitusta elämälle. Aviomieheni Alfred ja minä kävimme säännöllisesti kirkossa, mutta emme saaneet vastauksia kysymyksiimme.
Vuonna 1923 muutimme pieneen Flensburginvuonon rannalla sijaitsevaan kalastajakylään, ja Alfred alkoi työskennellä kalastajana. Pian tutustuimme erääseen baptistiperheeseen. Vaikka olimme luterilaisia, noudatimme eräänä päivänä perheen kutsua tulla raamatulliseen puheeseen, joka pidettiin Lossi-nimisessä majatalossa Egernsundissa. Ennen lähtöämme menin polvilleni ja rukoilin: ”Jos Jumala on olemassa, kuule rukoukseni!”
Puheessa käsiteltiin Sykarin kaivolla ollutta naista, ja se sytytti minuun halun lukea Raamattua. Niinpä minusta tuli tavallaan uusi ihminen! Kirjoitin äidilleni: ”Sanoit aina, että minut pitäisi käännyttää Jumalan puoleen. Luulen, että niin on nyt käynyt. Minua on pelottanut kertoa sitä sinulle, jottei se ilo, jota olen kokenut, katoaisi. Mutta se pysyy!”
Hieman myöhemmin, vuonna 1927, löysin ullakoltamme kirjasen nimeltä Vapaus kansoille. Se vangitsi huomioni, ja syvennyin niin täysin sen sisältöön, että unohdin ajan ja paikan. Vasta kun lapset tulivat koulusta kotiin ja halusivat syödä, riuhtaisin itseni irti sen parista.
Kun Alfred tuli kotiin tuona iltana, kerroin hänelle aivan innoissani, mitä olin lukenut. Sanoin hänelle, että jos se, mitä kirjasessa sanottiin, oli totta, silloin kirkkomme ei ollut Jumalan huone, ja meidän pitäisi erota ja lähteä sieltä heti. Alfred arveli tämän olevan hieman hätiköityä, ja sen hän sanoikin. Mutta sovimme, että kirjoittaisimme kirjeen Vartiotorni-seuran Kööpenhaminassa sijaitsevaan haaratoimistoon ja pyytäisimme lisää kirjallisuutta.
Vastaukseksi pyyntöömme Christian Rømer -niminen matkavalvoja lähetettiin luoksemme. Annoimme lastenhuoneen hänen käyttöönsä, ja sijoitimme lasten vuoteet ullakolle. Aamu- ja iltapäivisin veli Rømer meni saarnaamaan ovelta ovelle, ja joka ilta hän tutki meidän kanssamme. Hän viipyi neljä päivää, ja meistä se oli suurenmoista aikaa. Kun hän lähti, kysyin jälleen Alfredilta kirkosta eroamisesta. Tällä kertaa hän suostui innoissaan.
Niinpä Alfred meni papin luo eroanomuksemme mukanaan. Pappi luuli, että Alfred oli tullut sopimaan jälleen lapsen kastamisesta. Mutta kun hän käsitti, miksi Alfred oli tullut, hän ei voinut uskoa sitä. ”Mitä vikaa kirkossa on?” hän halusi tietää. Alfred mainitsi kolminaisuutta, sielun kuolemattomuutta ja ikuista kidutusta koskevat opetukset. ”Raamattu ei opeta niitä”, Alfred sanoi. Kun pappi vaimeasti vastasi, että hän ei milloinkaan puhuisi näistä asioista sellaisille, jotka ajattelisivat niitä itse, Alfred sanoi päättäväisesti: ”Me haluamme erota kirkosta!”
Yllättävä kalansaalis ja kaste
Konventti oli määrä pitää Kööpenhaminassa, mutta olimme rahapulassa, eikä meillä ollut varaa matkaan. Rukoilin Jumalaa, että hän näyttäisi meille jonkin keinon päästä sinne, koska halusimme mennä kasteelle. Vähän ennen konventtia Alfred lähti vuonolle kalastamaan. Hän sai niin paljon kalaa, että koko vene tuli täyteen, ja me pystyimme maksamaan matkamme. Paikalliset kalastajat olivat hämmästyneitä, koska vuonosta oli tuona vuonna saatu hyvin vähän kalaa. Itse asiassa vielä yli 50 vuotta myöhemmin paikalliset kalastajat puhuivat yhä ”ihmeestä”. Me kutsuimme sitä Pietarin kalansaaliiksi. Niinpä meidät kastettiin 28. elokuuta 1928.
Kastetapahtuma oli erilainen kuin nykyään. Kasteallas oli verhon takana. Kun verho avattiin, veli Christian Jensen oli valmiina kastamaan. Hän oli pukeutunut hännystakkiin ja seisoi keskellä allasta veden ulottuessa hänen vyötäisilleen. Me kastettavat olimme pukeutuneet pitkiin valkoisiin viittoihin. Ensin kastettiin miehet ja sitten naiset.
Kööpenhaminassa pidetyn konventin aikana asuimme vanhempieni luona. Tullessani kotiin tuona iltana isäni kysyi, missä olimme olleet.
”Olimme eräässä kokouksessa”, sanoin.
”Mitä siellä tapahtui?”
”Meidät kastettiin”, vastasin.
”Sinut kastettiin?” hän ärjyi. ”Eikö lapsena saamasi kaste ollut tarpeeksi hyvä?”
”Ei, isä”, vastasin. Sitten hän antoi minulle kirvelevän korvapuustin ja huusi: ”Minä kyllä kastan sinut!”
Olin 39-vuotias ja viiden lapsen äiti saadessani näin viimeisen korvapuustin isältäni, joka oli muutoin oikein mukava ja ystävällinen. Hän ei enää koskaan maininnut tästä episodista. Onneksi Alfred ei ollut vielä tullut, ja vasta vuosia myöhemmin kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut.
Seulonnan aikaa
Kotiin tultuamme kävin erään naisen luona, jota olin pitänyt sisarena, ja kerroin intoa pursuten hänelle konventista ja kasteestamme. Hän istui aivan hiljaa ja sanoi sitten: ”Voi sinua raukkaa, sisar Berg. Sinä et saa enää uskoa tähän. Jonain päivänä Flensburgista tulee muuan veli, ja hän selittää totuuden meille.”
Olin sanaton. Tuskin pystyin pyöräilemään takaisin kotiin. Lähellä kumahteli kirkonkello, ja jokaisella lyönnillä kuulin ikään kuin sanan ”kuolema, kuolema” kaikuvan korvissani. Huusin sisimmässäni Jehovaa avuksi, ja Psalmin 32:8, 9:n sanat tulivat mieleeni: ”Minä opetan sinua ja osoitan sinulle tien, jota sinun tulee vaeltaa; minä neuvon sinua, minun silmäni sinua vartioitsee. Älkää olko niinkuin järjettömät orhit ja muulit, joita suitsilla ja ohjaksilla, niiden valjailla, suistetaan; muutoin ne eivät sinua lähesty.”
Kun saavuin kotiin, otin Raamattuni ja luin Isä meidän -rukouksen. Luottamukseni palasi. Mieleeni tuli vertaus hyvin kallisarvoisesta helmestä. (Matteus 13:45, 46) Valtakunta oli kuin tuo helmi. Halusin antaa kaiken, mitä minulla oli, saadakseni Valtakunnan. Nämä ajatukset lohduttivat minua. Saimme vielä muitakin siunauksia.
Vuonna 1930 lehteä Kultainen Aika (nykyisin Herätkää!) alettiin julkaista tanskaksi nimellä Uusi Maailma. Ja seuraavana vuonna me raamatuntutkijat iloitsimme saadessamme nimen Jehovan todistajat. Tuohon aikaan alueellamme meitä oli vain vähän, ja silloin tällöin kokouksia pidettiin meidän kodissamme. Koska asuimme Portaikkokadulla, meitä kutsuttiin Portaikon seurakunnaksi.
Muiden koetusten kestäminen
Vuonna 1934 jouduin suurehkoon leikkaukseen, jonka johdosta halvaannuin. Olin vuodepotilaana kaksi ja puoli vuotta, ja lääkärit ennustivat, että joutuisin käyttämään pyörätuolia koko loppuelämäni ajan. Se oli erittäin vaikeaa aikaa minulle, mutta perheeni oli suureksi avuksi.
Alfred osti minulle isotekstisen Raamatun, ja nuorin poikamme teki telineen sitä varten, niin että saatoin maata vuoteessa ja lukea sitä. Mutta halusin myös saarnata, ja niinpä Alfred asetti tien viereen julisteen, jossa mainostettiin uusia lehtiä. Ne, jotka olivat kiinnostuneita, tulivat sisään tapaamaan minua, ja keskustelin heidän kanssaan. Tämän mainosjulisteen vuoksi alueen ihmiset kutsuivat perhettämme nimellä Uusi maailma.
Matkavalvojat olivat aktiivisia käymään luonani. Niinpä tutustuin hyvin näihin kypsiin ja kokeneisiin veljiin, ja he rohkaisivat minua suuresti. Käytin ajan myös Raamatun tutkimiseen, ja tuo tieto antoi minulle voimia. Minusta tuntui, että ’kohotin siipeni kuin kotka’. – Jesaja 40:31.
Kun vuonna 1935 ”suuri joukko” tunnistettiin selvästi, monet alueellamme olevat veljet ja sisaret, mukaan lukien vanhin poikamme ja tyttäremme, lakkasivat ottamasta osaa leipään ja viiniin muistonvietossa. Muutamat meistä emme kuitenkaan koskaan epäilleet taivaallista kutsuamme. Olimme kuitenkin onnellisia myös siitä Jehovan suurenmoisesta tarkoituksesta saamastamme uudesta ymmärryksestä, joka koski suureen joukkoon kuuluvia ja heidän ikuisen elämän palkintoaan maan päällä. – Ilmestys 7:9; Psalmi 37:29.
Vähitellen terveyteni koheni toisin kuin lääkärit olivat osanneet odottaa, ja pystyin jälleen täysin määrin osallistumaan tärkeään saarnaamis- ja opetustyöhön.
Toinen maailmansota ja sen jälkeinen aika
Vuonon toisella puolella häämötti Saksa, ja aloimme tuntea natsismin vaikutuksen. Joistakuista naapureistamme tuli natseja, ja he uhkailivat meitä: ”Odottakaahan, kun Hitler tulee. Silloin päädytte keskitysleiriin tai autiolle saarelle!”
Katsoimme parhaaksi muuttaa. Muutamat ystävälliset ihmiset auttoivat meitä saamaan asunnon Sønderborgista, melko lähellä sijaitsevasta suurehkosta kaupungista. Toinen maailmansota alkoi syyskuussa 1939, muutimme maaliskuussa 1940 ja 9. huhtikuuta saksalaiset joukot miehittivät Tanskan. Ihme kyllä Tanskan Jehovan todistajat eivät joutuneet saksalaisten huomion kohteiksi.
Kun Hitlerin unelma voitosta lopulta romahti, tutkin Raamattua monien pettyneiden saksalaisten kanssa, jotka asuivat Sønderborgissa. Mikä ilo onkaan ollut nähdä monien näiden Raamattua tutkivien vihkivän elämänsä Jehovalle ja heidän lisäkseen nähdä myös useimpien lasteni ja lastenlasteni olevan toimeliaita kristillisessä palveluksessa!
Menetin aviomieheni vuonna 1962, yhden lapsenlapseni vuonna 1981 ja vanhimman tyttäreni vuonna 1984. Aktiivisena pysyminen Jehovan palveluksessa on auttanut minua näiden surun aikojen halki.
On ollut ihmeellistä nähdä Valtakunnan työn edistyminen Tanskassa siitä ajasta lähtien, kun minä tulin siihen mukaan vuonna 1928. Silloin meitä julistajia oli vain noin 300, mutta nykyisin julistajia on yli 16 000! Olen kiitollinen siitä, että voin yhä 100-vuotiaana olla toimelias palveluksessa. Olen todella saanut kokea Jesajan 40:31:ssä olevien sanojen täyttymyksen: ”Mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.”