Jehova huolehti meistä ollessamme kiellon alaisuudessa – 1. osa
Jehovan todistajat ovat vuosikymmeniä pohtineet, miten heidän veljensä ovat selviytyneet maissa, joissa heidän kristillisille toimilleen on asetettu rajoituksia. Olemme iloisia voidessamme julkaista ensimmäisen niistä kolmesta kirjoituksesta, joissa kerrotaan jotakin kiellon aikaisista tapahtumista. Nämä ovat entisessä Itä-Saksassa asuvien uskollisten kristittyjen omakohtaisia kertomuksia.
VUONNA 1944 olin saksalaisena sotavankina Skotlannissa ja työskentelin sairaala-apulaisena Cumnockin leirissä lähellä Ayriä. Minun sallittiin liikkua leirin ulkopuolella, vaikka seurustelua paikallisten ihmisten kanssa olikin rajoitettu. Eräänä sunnuntaina ollessani kävelyllä tapasin miehen, joka yritti kovasti selittää minulle Raamattua. Myöhemmin me teimme usein yhteisiä kävelyretkiä.
Aikanaan hän pyysi minua kokoukseen erääseen taloon. Se oli hänen kannaltaan katsoen vaarallista, sillä kuuluin viholliskansaan. Silloin en tajunnut, että hän oli Jehovan todistaja ja että paikalle oli ilmeisesti kokoontunut yksi todistajien pieni Raamattua tutkiva ryhmä. Vaikka en ymmärtänytkään ohjelmasta kovin paljoa, muistan selvästi kuvan, joka esitti pitkähelmaiseen, valkoiseen vaatteeseen puettua lasta yhdessä leijonan ja karitsan kanssa. Tämä Jesajan kirjan kuvauksen perusteella maalattu näkymä uudesta maailmasta teki minuun syvän vaikutuksen.
Joulukuussa 1947 pääsin pois vankileiriltä. Palattuani kotiin Saksaan menin naimisiin Margitin kanssa, jonka olin tuntenut jo ennen sotaa. Asetuimme asumaan Zittauhun lähelle Puolan ja Tšekkoslovakian rajaa. Muutaman päivän kuluttua eräs Jehovan todistaja koputti ovellemme. ”Jos tämä on se sama ryhmä, jonka edustajia tapasin Skotlannissa, meidän täytyy liittyä siihen”, ilmoitin vaimolleni. Tuolla samalla viikolla olimme ensimmäistä kertaa läsnä todistajien kokouksessa.
Saimme pian tietää, että Raamatun mukaan meidän tuli käydä säännöllisesti kokouksissa ja osallistua saarnaamiseen. Siitä mitä opimme Raamatusta, tuli itse asiassa elämämme tärkein asia. Aikanaan aloin johtaa yhtä raamatuntutkisteluryhmää. Sitten helmikuussa 1950 kaksi matkavalvojaa kysyi minulta: ”Etkö halua mennä lainkaan kasteelle?” Tuona samana iltapäivänä Margit ja minut kastettiin vertauskuvaksi vihkiytymisestämme Jumalalle.
Vaikeudet alkavat
Zittau sijaitsi Neuvostoliiton hallussaan pitämällä alueella, ja Jehovan todistajille oli alettu järjestää vaikeuksia vuonna 1949. Vasta monien ongelmien jälkeen saatiin Bautzenista varattua paikka pientä konventtia varten. Sitten kesällä suurempaa Berliinin piirikonventtia varten tilatut erikoisjunat yhtäkkiä peruttiin. Silti läsnä oli tuhansia.
Seurakunnan kokouksiakin häirittiin. Niihin tuli häiritsijöitä, jotka vain huusivat ja vihelsivät ohjelman aikana. Kerran meidän oli melkein pakko keskeyttää erään matkavalvojan puhe. Lehdistö kutsui meitä tuomion profeetoiksi. Joissakin lehtiartikkeleissa meidän väitettiin jopa kerääntyneen kukkuloille odottamaan pilviin tempaamista. Sanomalehdissä esitettiin lisäksi joidenkin tyttöjen sanoneen, että todistajat yrittivät olla moraalittomissa suhteissa heidän kanssaan. Selitys, jonka mukaan Jehovalle vihkiytyvät saisivat ikuisen elämän, väännettiin tarkoittamaan sitä, että ne, jotka olivat sukupuolisuhteissa todistajien kanssa, saisivat ikuisen elämän.
Myöhemmin meitä syytettiin myös sodanlietsojiksi. Se mitä sanoimme Jumalan sodasta, Harmagedonista, tulkittiin väärin kannustukseksi asevarustelukilpaan ja sotaan. Miten järjetöntä! Elokuussa 1950, kun olin tulossa iltavuoroon paikallisen sanomalehden painoon, jossa työskentelin painajana, minut pysäytettiin portilla. ”Teidät on erotettu”, sanoi vartija, jonka vierellä seisoi poliisi, ”koska teikäläiset suosivat sotaa.”
Palattuani kotiin Margit oli huojentunut. ”Ei enää iltavuoroja”, hän kommentoi. Emme huolestuneet yhtään, ja pian löysinkin uuden työpaikan. Me luotimme siihen, että Jehova pitäisi meistä huolen, ja niin hän pitikin.
Työmme kielletään
31. elokuuta 1950 Jehovan todistajien toiminta Saksan demokraattisessa tasavallassa kiellettiin, mitä seurasi pidätysten aalto. Todistajia vedettiin oikeuteen, ja jotkut saivat elinkautisen vankeustuomion. Kommunistit pidättivät muun muassa kaksi zittaulaista veljeä, jotka olivat kärsineet jo natsien keskitysleireissä.
Meidän seurakuntamme valvoja pidätettiin yhdessä vaimonsa kanssa. Heidän pidättäjänsä jättivät heidän kaksi lastaan keskenään taloon oman onnensa nojaan. Vaimon vanhemmat ottivat lapset luokseen, ja nykyään molemmat tytöt kertovat innokkaasti toisille Jumalan valtakunnasta.
Itä-Saksan seurakuntien kuriirit matkustivat Berliiniin hakemaan kirjallisuutta vapaalla läntisellä puolella sijaitsevista noutopaikoista. Monet näistä rohkeista kuriireista pidätettiin, raastettiin oikeuteen ja tuomittiin vankeuteen.
Aikaisin eräänä aamuna viranomaiset tulivat tutkimaan meidän kotimme. Olimme osanneet odottaa heitä, joten olin piilottanut kaikki hallussani olleet seurakunnan paperit latoomme ampiaispesän viereen. Nuo pörriäiset eivät koskaan kiusanneet minua, mutta kun viranomaiset alkoivat penkoa paikkoja, he huomasivat äkkiä olevansa ampiaispilvessä. Miehet eivät voineet muuta kuin juosta turvaan!
Jehova oli valmistanut meitä kieltoon vuoden 1949 konventtien välityksellä. Ohjelmassa meitä oli kehotettu lisäämään henkilökohtaista tutkimistamme, kokouksissa käymistämme ja saarnaamistamme sekä turvautumaan toisiimme tuen ja rohkaisun saamiseksi. Tämä todella auttoi meitä pysymään uskollisina. Niinpä vaikka ihmiset usein arvostelivat ja kirosivat meitä, emme antaneet sen masentaa meitä.
Kokousten pitäminen kiellon alaisuudessa
Kieltoa koskevan ilmoituksen jälkeen keskustelin kahden muun todistajan kanssa siitä, miten jatkaisimme seurakunnankokoustemme pitämistä. Niissä käyminen olisi vaarallista, sillä pidätetyksi joutuminen sen vuoksi voisi merkitä vankeustuomiota. Kävimme alueemme todistajien luona, ja jotkut olivat huolestuneita, mutta oli rohkaisevaa havaita, että jokainen heistä kuitenkin ymmärsi, miten välttämätöntä kokouksissa käyminen on.
Eräällä kiinnostuneella miehellä oli lato, ja hän tarjosi sitä meille kokouspaikaksi. Vaikka lato sijaitsi pellolla kaikkien nähtävissä, siinä oli takaovi, joka johti pensaitten suojassa luikertelevalle polulle. Niinpä tuloamme ja lähtöämme ei huomattu. Pidimme koko talven kokouksia kynttilänvalossa tuon vanhan ladon suojissa, ja meitä oli läsnä parisenkymmentä. Pidimme joka viikko Vartiotornin tutkistelun ja palveluskokouksen. Aineisto sovellettiin meidän olosuhteisiimme, ja erityisesti tähdennettiin hengellisesti toimeliaana pysymistä. Pian saimme iloita siitä, että tuosta kiinnostuneesta miehestä tuli uusi veljemme totuudessa.
1950-luvun puolivälissä tuomiot lievenivät, ja jotkut veljet vapautettiin vankeudesta. Monet karkotettiin Länsi-Saksaan. Minun tapauksessani tapahtumat saivat odottamattoman käänteen erään länsisaksalaisen veljen vierailun jälkeen.
Ensimmäinen tärkeä tehtäväni
Veli esitteli itsensä Hansiksi, ja keskustelumme jälkeen minua pyydettiin menemään tiettyyn osoitteeseen Berliinissä. Löydettyäni koodinimen ovikellon vierestä ja soitettuani kelloa minut kutsuttiin sisään. Kaksi henkilöä keskusteli ystävällisesti kanssani yleisistä aiheista, mutta sitten he esittivät varsinaisen asiansa kysymällä: ”Jos sinulle annettaisiin erikoistehtävä, ottaisitko sen vastaan?”
”Tottakai”, vastasin.
”Hienoa”, he sanoivat, ”sen vain halusimmekin tietää. Turvallista kotimatkaa.”
Kolme viikkoa myöhemmin minua pyydettiin palaamaan Berliiniin, ja taas seisoin tuossa samassa huoneessa. Veljet ojensivat minulle Zittaun ympäristöä esittävän kartan ja kävivät asiaan: ”Meillä ei ole yhteyksiä tämän alueen todistajiin. Voisitko sinä luoda uudelleen nuo yhteydet?”
”Tietenkin”, vastasin heti. Alue oli valtava, 100 kilometriä pitkä Riesasta Zittauhun ja 50 kilometriä leveä, eikä minulla ollut kuin polkupyörä. Kun yhteydet yksityisiin todistajiin saatiin järjestettyä, kukin heistä liitettiin oman alueensa seurakuntaan, jonka edustaja lähetettiin säännöllisesti Berliiniin hakemaan kirjallisuutta ja ohjeita. Näin vältyttiin vaarantamasta toisia seurakuntia silloin kun viranomaiset vainosivat yhtä niistä.
Luottamus Jehovaan
Vainosta huolimatta emme koskaan lakanneet tottelemasta Raamatun ohjetta käydä talosta taloon kertomassa Jumalan valtakunnasta (Matteus 24:14; 28:19, 20; Apostolien teot 20:20). Kävimme sellaisissa paikoissa, joista olimme kuulleet tuttaviltamme, ja saimme joitakin suurenmoisia kokemuksia. Toisinaan jopa virheemme muutettiin siunauksiksi, kuten seuraava kokemus osoittaa:
Vaimoni ja minä saimme osoitteen, jossa käydä, mutta menimmekin vahingossa väärään taloon. Oven avautuessa huomasimme vaatenaulakossa poliisin univormun. Margitin kasvot kalpenivat, ja sydämeni alkoi jyskyttää. Tämä voisi merkitä vankilaan joutumista. Ei ollut aikaa muulle kuin hätäiselle rukoukselle.
”Keitä te olette?” tivasi mies ykskantaan. Me pysyimme rauhallisina.
”Olen varma, että olen nähnyt teidät jossakin”, Margit sanoi, ”mutta en vain muista missä. Ai niin, tehän olette poliisi. Olen varmaan nähnyt teidät virantoimituksessa.”
Tämä rauhoitti tilannetta, ja mies kysyi ystävällisellä äänellä: ”Oletteko te jehovalaisia?”
”Olemme”, minä vuorostani vastasin, ”ja myöntänette, että teidän ovellenne tuleminen vaatii melkoista rohkeutta. Me olemme kiinnostuneita teistä henkilökohtaisesti.”
Hän kutsui meidät kotiinsa. Kävimme hänen luonaan joitakin kertoja ja aloitimme hänelle raamatuntutkistelun. Aikanaan tästä miehestä tuli kristitty veljemme. Tuo kokemus lujitti suuresti luottamustamme Jehovaan!
Sisaret toimivat usein kuriireina, mikä vaati heitä panemaan täyden luottamuksensa Jehovaan. Näin oli silloinkin, kun Margit kerran matkusti Berliiniin hakemaan kirjallisuutta. Sitä oli paljon runsaammin kuin olimme odottaneet. Painava, liian täyteen ahdettu matkalaukku oli sidottu kiinni pyykkinarulla. Kaikki meni hyvin, kunnes Margit nousi junaan. Silloin paikalle ilmaantui tullivirkailija.
”Kenen tämä on, ja mitä siinä on sisällä?” mies tiukkasi osoittaen sormellaan matkalaukkua.
”Se on minun, ja siinä on pyykkiä”, vastasi Margit.
Epäluuloisena mies vaati häntä avaamaan laukun. Tarkoituksellisen hitaasti ja vaivalloisesti Margit rupesi yksi kerrallaan avaamaan pyykkinarun solmuja. Koska tullimiehen tehtävä oli matkustaa junalla vain tietyn matkaa ja palata sitten takaisin toisella junalla, hän alkoi tulla yhä kärsimättömämmäksi. Kun oli enää kolme solmua avaamatta, mies antoi periksi. ”Häivy pyykkeinesi!” hän karjaisi.
Jehovan henkilökohtainen huolenpito
Usein ehdin nukkua vain neljä tuntia yössä, koska huolehdin seurakunnan asioista tavallisesti yön pimeyden kätkössä. Eräänä aamuna tällaisen toiminnantäyteisen yön jälkeen viranomaiset jyskyttivät oveamme. He olivat tulleet tarkastamaan kotimme, ja oli liian myöhäistä enää piilottaa mitään.
Viranomaiset kuluttivat koko aamupäivän asuntomme kääntämisessä ylösalaisin ja tutkivat jopa WC:n siltä varalta, että sinne oli kätketty jotain. Kukaan ei tullut ajatelleeksi tarkastaa vaatenaulakossa roikkuvaa pikkutakkiani. Olin hätäpäissäni tunkenut sen monet taskut pullolleen juuri niitä asiapapereita, joita viranomaiset kuumeisesti etsivät. Niinpä he joutuivat lähtemään tyhjin käsin.
Erään kerran elokuussa 1961 olin Berliinissä. Se oli viimeinen kerta, kun saatoin hakea sieltä kirjallisuutta ennen Berliinin muurin pystyttämistä. Berliinin rautatieasema kuhisi ihmisiä valmistautuessani palaamaan Zittauhun. Juna pysähtyi, ja kaikki ihmiset juoksivat pitkin asemalaituria noustakseen siihen. Kulkeuduin jonkin matkaa joukon mukana, kunnes huomasin yhtäkkiä olevani junan täysin tyhjässä vaunussa. Heti noustuani siihen vartija lukitsi ovet ulkopuolelta. Seisoin aivan yksin tässä vaunussa samalla kun muut matkustajat ohjattiin junan toisiin vaunuihin.
Matka Zittauhun alkoi. Olin jonkin aikaa yksin, mutta sitten juna pysähtyi, ja tämän vaunun ovet avattiin. Sisään tulvi kymmeniä venäläisiä sotilaita. Vasta silloin tajusin, että tämä junavaunu oli varattu yksinomaan neuvostosotilaille. Toivoin, että maa olisi auennut ja nielaissut minut.
Jatkoimme matkaa, ja Zittauhun päästyämme vaunumme ovet leväytettiin auki ja sotilaat hyppäsivät ulos. He alkoivat tarkastaa jokaista asemalla olijaa. Vain minä sain poistua rauhassa. Useat sotilaista jopa tervehtivät minua luullen minua korkeaksi viranomaiseksi.
Vasta jälkeenpäin meille valkeni, kuinka kallisarvoista tuo kirjallisuus todellisuudessa oli, sillä Berliinin muurin pystyttämisen vuoksi varastomme täydentäminen estyi tilapäisesti. Tuo kirjallisuus kuitenkin riitti tarpeisiimme usean kuukauden ajan. Sillä välin voitiin tehdä järjestelyjä yhteyden pitämiseksi meihin edelleen.
Berliinin muurin rakentaminen vuonna 1961 aiheutti muutoksia meille Itä-Saksassa asuville. Jehova oli kuitenkin nytkin, kuten aina, tapahtumien edellä. Hän huolehti meistä edelleen ollessamme kiellon alaisuudessa. (Kertonut Hermann Laube.)
[Kuva s. 27]
Pidimme pienen konventin Bautzenissa