Jehova huolehti meistä ollessamme kiellon alaisuudessa – 3. osa

OLI 14. päivä maaliskuuta 1990. Tuona ikimuistettavana päivänä minäkin olin paikalla, kun Itä-Berliinissä sijaitsevassa uskonnollisia asioita käsittelevässä ministeriössä muuan korkea-arvoinen hallituksen virkamies ojensi meille asiakirjan, jonka mukaan Jehovan todistajat saivat laillisen aseman silloisessa Saksan demokraattisessa tasavallassa eli Itä-Saksassa. Tuon päivän tapahtumien kuluessa muistelin aikaa, jolloin minusta tuli Jehovan todistaja, sekä kokemiamme vaikeuksia.

Työtoverini Margarete, joka oli Jehovan todistaja, kertoi minulle ensi kerran Raamattuun perustuvista uskomuksistaan 1950-luvun puolivälissä, jolloin todistajia vainottiin Itä-Saksassa ankarasti. Pian tämän jälkeen Margarete vaihtoi työpaikkaa, ja aloin tutkia Raamattua erään toisen todistajan kanssa. Minut kastettiin vuonna 1956, ja Margarete ja minä menimme naimisiin tuona samana vuonna. Kuuluimme Berliinissä toimivaan Lichtenbergin seurakuntaan, jossa oli kuutisenkymmentä saarnaamiseen osallistuvaa Valtakunnan julistajaa.

Kaksi vuotta kasteeni jälkeen hallituksen viranomaiset kävivät sen veljen kotona, joka johti työtä seurakunnassamme. He aikoivat pidättää hänet, mutta hän olikin työssä Länsi-Berliinissä. Hänen perheensä jäsenten onnistui saada hänelle sana, että hän jäisi sinne, ja joitakin kuukausia myöhemmin he muuttivat hänen luokseen länteen. Vaikka olin ainoastaan 24-vuotias, minulle annettiin tuolloin raskaita vastuita seurakunnassa. Olen kiitollinen siitä, että Jehova suo tarvittavaa viisautta ja voimaa sellaisista tehtävistä huolehtimiseen (2. Korinttolaisille 4:7).

Hengellisen ravinnon jakaminen

Kun Berliinin muuri pystytettiin vuonna 1961, idässä asuvat Jehovan todistajat joutuivat eristyksiin lännessä olevista veljistään. Niin alkoi aika, jolloin valmistimme kopioita kirjallisuudestamme, aluksi kirjoituskoneella ja sitten erilaisilla monistuskoneilla. Vuodesta 1963 lähtien rakensin kahden vuoden ajan piilopaikkaa, jossa saatoin tehdä näitä monisteita. Valmistettuani koko päivän työkaluja ansiotyössä kopioin öisin kahden muun veljen avustuksella Vartiotorneja. Viranomaiset olivat päättäneet saada selville meidän monistusjärjestelymme, mutta Jehova auttoi meitä aina valmistamaan ruoan – joksi me sitä kutsuimme – ajoissa.

Lehtiemme riittävän määrän monistamiseen tarvittiin suuri määrä paperia, eikä sen hankkiminen ollut aina helppoa. Jos olisimme ostaneet säännöllisesti suuria eriä paperia, viranomaiset olisivat kiinnittäneet siihen huomiota. Siksi pyysimme yksityisiä todistajia ostamaan paperia pienissä erissä ja tuomaan sen raamatuntutkisteluryhmäämme. Sieltä se vietiin lehtiemme monistuspaikkaan. Sitten toiset todistajat jakoivat valmiit lehdet.

Viranomaiset tarkkailivat minua kiinteästi, koska he epäilivät minun painavan kirjallisuutta. Vuoden 1965 loppupuolella huomasin heidän seuraavan minua tavallista useammin, ja vaistosin heidän suunnittelevan jotakin. Yhtäkkiä he yllättivät minut aikaisin eräänä aamuna.

Täpärä tilanne

Tuona talviaamuna olin matkalla työhön, ja yritin suojata itseäni ankaralta kylmyydeltä. Harppoessani katua eteenpäin huomasin pensasaidan yläpuolella neljät kasvot. Miehet kääntyivät kadunkulmasta minua kohti. Kauhukseni tunnistin, että he olivat hallituksen viranomaisia. Mitä minun pitäisi tehdä?

Lumi oli lapioitu sivuun kasoiksi, joiden keskelle jäi vain kapea käytävä. Kävelin vain eteenpäin. Painoin pääni alas ja jatkoin kulkua katse kohti maata. Kuiskasin pikaisen rukouksen. Miehet lähestyivät lähestymistään. Olivatko he tunnistaneet minut? Ohittaessamme toisemme kapealla kulkuväylällä melkein hipaisimme toisiamme enkä ollut uskoa sitä mitä tapahtui. Kiirehdin eteenpäin yhä nopeammin. Yksi miehistä huusi: ”Hei, tuossa hän on! Seis!”

Juoksin minkä jaksoin. Kiristin vauhtia, pingoin kadunkulman taa ja loikkasin naapurin aidan yli omalle takapihalleni. Ryntäsin sisään ja lukitsin ja salpasin oven. ”Kaikki ylös sängystä!” karjaisin. ”He ovat tulossa hakemaan minua!”

Margarete kiisi salamana alakertaan ja asettui lähelle ulko-ovea. Silmänräpäyksessä olin kellarissa kohentamassa lämmityskattilan tulta. Sieppasin käsiini kaikki hallussani olevat seurakunnan paperit ja heitin ne tuleen.

”Avatkaa!” miehet ärjyivät. ”Avatkaa ovi! Täällä on yleinen syyttäjä!”

Margarete ei antanut periksi sillä välin kun poltin kaiken tunnistamattomaksi. Sitten tulin Margareten luo, nyökkäsin merkiksi ja hän avasi oven. Miehet syöksyivät sisään.

”Miksi pakenitte?” he kysyivät.

Pian saapui lisäjoukkoja, ja koko talo tutkittiin. Olin eniten huolissani piilopaikasta, jossa oli monistuskoneemme ja 40 000 arkkia paperia. Mutta miehet eivät löytäneet sinne johtavaa salaovea. Vaikka kuulustelut kestivät tuntikausia, Jehova auttoi minua pysymään rauhallisena. Tuo kokemus lähensi meitä rakkaudelliseen taivaalliseen Isäämme ja vahvisti meitä kestämään.

Vankilassa mutta vapaana

1960-luvun lopulla minua kehotettiin ilmoittautumaan sotapalvelukseen. Koska en omantunnonsyistä voinut mennä sotapalvelukseen, minun oli vietettävä seitsemän kuukautta työleirissä. Cottbusin leirissä Berliinin kaakkoispuolella oli 15 Jehovan todistajaa. Me kaikki olimme siellä kristillisen puolueettomuutemme vuoksi. (Jesaja 2:2–4; Johannes 17:16.) Työpäivämme olivat pitkiä ja raataminen kovaa. Nousimme aamulla ylös kello 4.15, ja meidät vietiin leirin ulkopuolelle korjaamaan ratakiskoja. Vangittuinakin meillä oli tilaisuuksia kertoa toisille Jehovan valtakunnasta.

Leirissämme Cottbusissa oli muiden muassa kaksi ennustajaa. Eräänä päivänä kuulin, että nuorempi heistä halusi ehdottomasti puhua kanssani. Mitä asiaa hänellä voisi olla? Hän purki minulle sydäntään ja kertoi, että hänen isoäitinsä oli ollut ennustaja ja että hän itse oli saanut samanlaisia kykyjä luettuaan isoäitinsä kirjoja. Vaikka tämä mies halusi hartaasti päästä irti häntä vallitsevista voimista, hän pelkäsi niiden kostoa. Hän vain itki itkemistään. Mutta miten tämä kaikki liittyi minuun?

Keskustelun aikana mies selitti, että hän menetti ennustamiskykynsä Jehovan todistajien seurassa. Selitin, että on olemassa pahoja henkiä eli demoneja ja hyviä henkiä, vanhurskaita enkeleitä. Käytin esimerkkinä muinaisessa Efesoksessa kristityksi tulleita tähdentäessäni sitä, että on ehdottoman välttämätöntä hävittää kaikki ennusteluun tai mihin tahansa muihin spiritistisiin tapoihin liittyvät esineet (Apostolien teot 19:17–20). ”Ota sitten yhteys Jehovan todistajiin”, kehotin häntä. ”Todistajia asuu kaikkialla.”

Tuo nuori mies lähti leiristä muutamaa päivää myöhemmin, enkä kuullut hänestä sen koommin mitään. Mutta tuon lohduttoman, kauhuissaan olevan ja vapautta kaipaavan miehen tapaaminen syvensi rakkauttani Jehovaa kohtaan. Me 15 Jehovan todistajaa olimme leirissä uskomme vuoksi mutta olimme vapaita hengellisesti. Tuo nuori mies oli päässyt vapaaksi vankilasta mutta oli yhä häntä kauhistuttavan ”jumalan” orjuudessa (2. Korinttolaisille 4:4). Meidän Jehovan todistajien tulisi todella vaalia hengellistä vapauttamme.

Lapsiamme koetellaan

Aikuisten lisäksi myös nuorten täytyi pysyä lujina Raamattuun perustuvien vakaumustensa puolella. Heitä painostettiin sovittelemaan uskossaan sekä koulussa että työpaikalla. Kaikkien neljän lapsemme täytyi asennoitua uskonsa puolelle.

Joka maanantai koulussa järjestettiin lipuntervehtimistilaisuus. Lapset järjestäytyivät pihalle, lauloivat laulun ja esittivät lippua nostettaessa niin kutsutun Thälmann-tervehdyksen. Ernst Thälmann oli saksalainen kommunisti, jonka natsien SS-miehet murhasivat vuonna 1944. Toisen maailmansodan jälkeen Thälmannista tuli Itä-Saksassa sankari. Koska Raamattuun perustuvan vakaumuksemme mukaan pyhä palvelus kuuluu ainoastaan Jehova Jumalalle, vaimoni ja minä neuvoimme lapsiamme vain seisomaan kunnioittavasti tällaisten seremonioiden aikana osallistumatta niihin.

Koululaisille opetettiin myös kommunistisia lauluja. Margarete ja minä menimme lastemme kouluun selittämään, miksi he eivät osallistuneet tällaisten poliittisten laulujen laulamiseen. Sanoimme kuitenkin, että he opettelisivat mielellään toisenlaisia lauluja. Näin lapsemme oppivat nuoresta lähtien pysymään lujina ja olemaan erilaisia kuin ikäisensä.

1970-luvun lopulla vanhin tyttäremme halusi päästä oppisopimuksella työhön erääseen toimistoon. Jokaisen harjoittelijan tuli kuitenkin käydä läpi kaksi viikkoa kestävä sotilasvalmennus. Koska Renaten omatunto ei sallinut hänen osallistua siihen, hän ilmaisi kantansa rohkeasti ja sai lopulta vapautuksen tuosta valmennuksesta.

Harjoittelunsa aikana Renate meni kurssille, jolla häntä pyydettiin osallistumaan ampumaharjoituksiin. ”Renate, sinäkin tulet ampumaharjoituksiin”, sanoi opettaja, eikä välittänyt tytön vastustelusta. ”Ei sinun tarvitse ampua”, hän lupasi. ”Sinä voit huolehtia virvokkeista.”

Keskustelimme asiasta perheenä tuona iltana. Mielestämme Renaten oli väärin olla läsnä ampumaharjoituksissa, vaikka hän ei varsinaisesti ampuisikaan. Yhteinen keskustelumme ja rukouksemme vahvistivat häntä niin, ettei hän antanut uhkailun säikähdyttää itseään. Meitä rohkaisi suuresti se, että näimme nuoren tyttäremme asennoituvan vanhurskaiden periaatteitten puolelle.

Lisäämme julkista saarnaamista

Kun työmme vastustus 1970-luvun lopulla laimeni, suuria määriä kristillistä kirjallisuuttamme alettiin tuoda maahan lännestä. Rohkeat veljet tarjoutuivat käytettäviksi tässä työssä, vaikka se olikin vaarallista. Arvostimme suuresti näitä suurempia kirjallisuuslähetyksiä ja niiden veljien ponnisteluja, joiden ansiosta saimme niitä. Kiellon alkuaikoina vaino oli ankaraa ja saarnaaminen talosta taloon oli todellinen haaste. Jotkut jopa lakkasivat saarnaamasta viranomaisten rangaistuksen pelossa. Mutta ajan mittaan saarnaamisemme lisääntyi huomattavasti. 1960-luvulla vain noin 25 prosenttia Valtakunnan julistajista osallistui talosta-taloon-palvelukseen säännöllisesti. Tuohon palveluksen piirteeseen osallistuvien määrä oli kuitenkin 1980-luvun loppuun mennessä noussut jo 66 prosenttiin! Silloin viranomaiset eivät kiinnittäneet enää paljonkaan huomiota julkiseen saarnaamiseemme.

Kerran olin kenttäpalveluksessa erään veljen kanssa, jolla oli pikkutyttö mukanaan. Muuan tapaamamme iäkäs nainen ihastui tyttöön niin kovasti, että pyysi meidät sisään. Hän arvosti raamatullista esitystämme ja sovimme siitä, että tulisimme hänen luokseen uudelleen. Myöhemmin järjestin niin, että vaimoni alkoi käydä tuon naisen luona, ja he ryhtyivätkin heti tutkimaan Raamattua yhdessä. Korkeasta iästään ja heikkenevästä terveydestään huolimatta tästä naisesta tuli sisaremme, ja hän on edelleen toimelias Jehovan palveluksessa.

Muutoksia vapauden lähetessä

Jehova valmisti meitä sitä aikaa varten, jolloin voisimme nauttia suuremmasta vapaudesta. Esimerkiksi juuri ennen kiellon poistamista meitä neuvottiin muuttamaan sitä tapaa, jolla puhuttelimme toisiamme kokouksissa. Turvallisuussyistä olimme kutsuneet toisiamme pelkillä etunimillä. Monet, jotka olivat tunteneet toisensa kauan, eivät tienneet uskovan toverinsa sukunimeä. Jotta olisimme valmiita ottamaan vastaan keskuuteemme monia kiinnostuneita, meitä kuitenkin kannustettiin puhuttelemaan toisiamme sukunimillä. Joistakuista tämä tuntui persoonattomalta, mutta myöhemmin työn vapauduttua neuvoa noudattaneet sopeutuivat paremmin uusiin olosuhteisiin.

Meitä kehotettiin lisäksi aloittamaan kokouksemme laululla. Tällä tavalla totuimme noudattamaan samaa toimintatapaa, jota muissakin seurakunnissa noudatetaan. Yksi muutos koski kirjantutkisteluryhmiemme kokoa. Vähitellen ne kasvoivat 1950-luvun neljästä osanottajasta kahdeksaan, myöhemmin kymmeneen ja sitten kahteentoista. Varmistuttiin lisäksi siitä, että kunkin seurakunnan kokouspaikka sijaitsi useimpien ystävien kannalta keskeisellä paikalla.

Toisinaan meille valkeni jonkin ehdotetun muutoksen viisaus vasta sen toteuttamisen jälkeen. Jehova osoitti kerran toisensa jälkeen olevansa viisas ja huomaavainen Isä! Vähitellen hän auttoi meitä toimimaan sopusoinnussa maallisen järjestönsä muun osan kanssa, ja niinpä aloimme yhä enemmän tuntea olevamme osa hänen kansansa maailmanlaajuista veljesseuraa. Jehova Jumala oli todellakin rakkaudellisesti suojellut kansaansa ne lähes 40 vuotta, jotka se toimi kiellon alaisuudessa Itä-Saksassa. Kuinka suuresti me nyt iloitsemmekaan siitä, että työmme on laillistettu!

Nykyään entisen Itä-Saksan alueella toimii noin 22 000 Jehovan todistajaa. He ovat osoitus Jehova Jumalan viisaasta ohjauksesta ja rakkaudellisesta huolenpidosta. Hänen tukensa niiden vuosien aikana, joina olimme kiellon alaisuudessa, osoittaa, että hän pystyy hallitsemaan jokaisen tilanteen. Valmistetaanpa hänen kansansa varalle millainen ase tahansa, se on tehoton. Jehova huolehtii aina hyvin niistä, jotka luottavat häneen. (Jesaja 54:17; Jeremia 17:7, 8.) (Kertonut Horst Schleussner.)

[Kuva s. 31]

Horst ja Margarete Schleussner Seuran tiloissa Itä-Berliinissä