Jehova huolehti meistä ollessamme kiellon alaisuudessa – 2. osa

TOISEN maailmansodan aikana natsisotilasunivormuni vyön soljessa luki: ”Jumala on kanssamme.” Mielestäni se oli taas yksi osoitus siitä, että kirkot ovat sekaantuneet sotaan ja verenvuodatukseen. Minusta se oli tympäisevää. Niinpä kun kaksi Jehovan todistajaa alkoi keskustella kanssani asuessani Limbach-Oberfrohnassa Itä-Saksassa, tunsin suurta vastenmielisyyttä uskontoa kohtaan enkä uskonut Jumalaan vaan kehitysoppiin.

”Älkää kuvitelkokaan, että minusta tulee kristitty”, varoittelin noita kahta luokseni tullutta todistajaa. Heidän perustelunsa saivat minut kuitenkin vakuuttumaan siitä, että on olemassa Jumala. Tiedonhaluisena ihmisenä ostin Raamatun, ja aikanaan aloin tutkia sitä noiden Jehovan todistajien kanssa. Tämä tapahtui keväällä 1953, jolloin todistajien työ oli ollut kommunistien kiellon alaisuudessa Itä-Saksassa jo melkein kolme vuotta.

Vartiotornissa 15. elokuuta 1953 (engl.) kuvailtiin Jehovan todistajien silloista tilannetta ja sanottiin: ”Itä-Saksassa asuvat Jehovan palvelijat jatkavat saarnaamista, vaikka heitä alinomaa vakoillaan ja uhkaillaan, vaikka he eivät voi käydä toistensa luona varmistautumatta ensin siitä, ettei heitä seurata, vaikka Vartiotorni-seuran kirjallisuuden löytyminen heidän hallustaan merkitsee paria kolmea vuotta vankeutta ’kiihottavan kirjallisuuden levittämisen vuoksi’ ja vaikka sadat kypsät veljet, jotka aiemmin johtivat työtä, ovat joutuneet vankilaan.”

Vuonna 1955 vaimoni Regina ja minä olimme läsnä Nürnbergissä Länsi-Saksassa pidetyssä Jehovan todistajien kansainvälisessä konventissa, ja seuraavana vuonna meidät molemmat kastettiin Länsi-Berliinissä. Tämä tapahtui tietenkin ennen Berliinin muurin pystyttämistä vuonna 1961, mikä katkaisi Itä-Saksan ja Länsi-Berliinin väliset yhteydet. Mutta jo ennen kastettani uskollisuuteni Jehovaa kohtaan joutui koetukselle.

Saan vastuullisen tehtävän

Se Jehovan todistajien seurakunta, jonka kokouksissa olimme alkaneet käydä Limbach-Oberfrohnassa, tarvitsi jonkun hakemaan raamatullista kirjallisuutta Länsi-Berliinistä. Meillä oli vaatimaton liikeyritys ja kaksi pientä lasta, mutta Jehovan palvelemisesta oli jo tullut elämämme keskipiste. Muunsimme vanhan automme sellaiseksi, että sen sisään saattoi piilottaa 60 kirjaa. Kuriirina toimiminen oli vaarallista, mutta sen ansiosta opin luottamaan Jehovaan.

Berliinin itäpuolelta sen länsipuolelle meneminen autolla ei ollut helppoa, ja usein ihmettelinkin, kuinka ylipäätään onnistuimme siinä. Kun haimme kaupungin vapaasta osasta kirjallisuutta, piilotimme kirjat autoon ennen rajan ylittämistä takaisin Itä-Saksan puolelle.

Eräänkin kerran olimme juuri saaneet kirjat kätkettyä, kun muuan täysin vieras mies tuli ulos kerrostalosta ja huusi meille: ”Hei, te siellä!” Sydämeni pysähtyi hetkeksi. Oliko hän tarkkaillut meitä? Mies jatkoi: ”Teidän on parempi mennä seuraavalla kerralla jonnekin muualle. Itä-Saksan poliisin radioauto pysäköi tuohon kadunkulmaan, ja sieltä saatetaan huomata teidät.” Huokaisin syvään helpotuksesta. Rajan ylitys sujui kommelluksitta, ja me neljä autossa olijaa lauloimme koko kotimatkan ajan.

Valmistautuminen eristyksiin jäämiseen

Itä-Saksan veljet odottivat 1950-luvulla saavansa kirjallisuutta ja ohjausta lännessä asuvilta veljiltä. Mutta vuonna 1960 tehtiin järjestelyissä muutoksia, joiden ansiosta jokainen itäsaksalainen todistaja saattoi paremmin pitää yhteyttä oman asuinalueensa toisiin todistajiin. Sitten vuoden 1961 kesäkuussa järjestettiin vanhimmille ensimmäinen Valtakunnan palveluskoulun kurssi Berliinissä. Olin läsnä tuolla ensimmäisellä neliviikkoisella kurssilla. Ehti kulua tuskin kuutta viikkoa, kun jäimme yhtäkkiä eristyksiin lännestä Berliinin muurin pystyttämisen takia. Toimimme paitsi maan alla myös eristyksissä muista.

Jotkut pelkäsivät Itä-Saksan Jehovan todistajien toiminnan lopahtavan kokonaan. Kuitenkin vain vajaata vuotta aikaisemmin järjestön toiminnassa tehtyjen muutosten ansiosta pystyimme säilyttämään hengellisen ykseytemme ja voimamme. Lisäksi ne vanhimmat, jotka olivat saaneet valmennusta Valtakunnan palveluskoulun ensimmäisellä kurssilla, kykenivät valmentamaan edelleen toisia vanhimpia. Näin Jehova siis valmisti meitä eristyksiin joutumistamme varten aivan samoin kuin hän oli valmistanut meitä vuoden 1949 piirikonventeissa sitä kieltoa varten, joka julistettiin vuonna 1950.

Koska yhteydet länteen olivat poikki, meidän piti luonnollisesti ottaa johto järjestön toiminnan jatkamisessa. Kirjoitimme kristityille veljillemme Länsi-Berliiniin ja ehdotimme heidän tapaamistaan sellaisella Itä-Saksan puolella kulkevalla valtatiellä, jota myös lännestä tulleet matkailijat saivat käyttää. Lavastimme auton hajoamisen ennalta sovitussa paikassa. Muutamaa minuuttia myöhemmin veljet ajoivat paikalle ja toivat meille raamatullista kirjallisuutta. Ilokseni he toivat myös Valtakunnan palveluskoulun oppikirjani, tekemäni muistiinpanot sekä Raamattuni, jotka olin aikaisemmin jättänyt Berliiniin turvallisuussyistä. Olin riemuissani saadessani ne takaisin! Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kipeästi tarvitsisin noita välineitä muutamien seuraavien vuosien aikana.

Maanalainen koulu

Muutamia päiviä myöhemmin meille annettiin ohjeet järjestää Valtakunnan palveluskoulun kursseja Itä-Saksan kaikissa osissa. Opettajiksi määrättiin neljä veljeä, ja minä olin yksi heistä. Minusta kuitenkin näytti mahdottomalta valmentaa kaikkia vanhimpia työmme ollessa kiellettyä. Toimintamme naamioimiseksi päätin järjestää niin, että kukin kurssi vietti lomaa nauttien leirielämästä.

Jokainen kurssi muodostui neljästä oppilaasta, yhdestä opettajasta (siis minusta) sekä kuudennesta veljestä, joka toimi kokkina. Veljien vaimot ja lapset olivat myös mukana. Niinpä ryhmäämme kuului yleensä 15–20 henkeä. Tavallinen leirintäalue oli jätettävä pois laskuista, joten lähdin perheeni kanssa etsimään sopivia leiriytymispaikkoja.

Kerran kun matkasimme erään kylän läpi, huomasimme kapean tien johtavan metsikköön kauas pääteistä. Alue näytti ihanteelliselta, joten menin tiedustelemaan asiaa pormestarilta. ”Etsimme paikkaa, jonne voisimme muutaman muun perheen kanssa leiriytyä pariksi viikoksi”, selitin. ”Haluamme olla keskenämme, jotta lapset saisivat telmiä vapaasti. Saisimmeko leiriytyä tuonne metsään?” Pormestari suostui, ja niin teimme järjestelyt.

Leiripaikalla sijoitimme teltat ja asuntovaununi siten, että keskelle muodostui nelikulmio, jota ei leirin ulkopuolelta huomannut. Asuntovaunu oli luokkahuoneemme. Kokoonnuimme sinne opiskelemaan tiiviisti kahdeksaksi tunniksi päivässä 14 päivän ajan. Neliskulmaiselle alueelle oli aseteltu pöytä ja tuoleja siltä varalta, että saisimme kutsumattomia vieraita. Ja heitä ilmaantuikin! Sellaisina hetkinä arvostimme suuresti perheenjäsentemme rakkaudellista tukea.

Meidän ollessamme oppitunneilla perheittemme jäsenet huolehtivat vartioinnista. Tällä nimenomaisella kerralla pormestarin, joka oli myös paikallisen kommunistipuolueen sihteeri, nähtiin lähestyvän metsikköämme. Vartija painoi hälytyslaitteeseen johdolla yhdistettyä kytkintä, niin että asuntovaunussa kuultiin hälytys. Hyppäsimme heti ulos asuntovaunusta ja ryntäsimme ennalta sovituille paikoille pöydän ympärille ja aloimme pelata korttia. Pöydällä oli jopa alkoholipullo snapsien ottamista varten todentuntuisen tunnelman luomiseksi. Pormestari kävi luonamme ystävällisellä vierailulla ja palasi kotiinsa aavistamatta lainkaan, mitä leirillämme todellisuudessa tapahtui.

Valtakunnan palveluskoulun kursseja pidettiin joka puolella maata vuoden 1962 keväästä vuoden 1965 loppupuolelle saakka. Kursseilla saatu perinpohjainen valmennus, johon sisältyi myös tietoja siitä, miten toimia omissa erityisoloissamme Itä-Saksassa, varusti vanhimmat valvomaan saarnaamistyötä. Voidakseen olla läsnä kursseilla vanhimmat sekä uhrasivat lomansa että antautuivat vaaraan saada vankeustuomio.

Koulun hyödyt

Viranomaiset tarkkailivat huolellisesti toimintaamme, ja vuoden 1965 lopulla, kun suurin osa vanhimmista oli käynyt kurssin, he yrittivät tehdä järjestömme toiminnasta kerralla lopun. He pidättivät 15 todistajaa, joiden otaksuttiin johtavan työtä. Se oli huolellisesti valmisteltu isku, joka ulottui maan kaikkiin osiin. Jälleen kerran monet luulivat todistajien toiminnan kuivuvan kokoon. Mutta Jehovan avulla me sopeuduimme tilanteeseen ja jatkoimme työtämme entiseen malliin.

Tämä oli mahdollista juuri sen valmennuksen vuoksi, jota vanhimmat olivat saaneet Valtakunnan palveluskoulussa, ja myös niiden luottamuksellisten suhteiden vuoksi, joita veljien välille oli syntynyt noilla kursseilla. Näin järjestö näytti todellisen voimansa. Kuinka tärkeätä olikaan, että olimme tottelevaisesti ja tarkoin noudattaneet järjestön antamia ohjeita! (Jesaja 48:17.)

Seuraavien kuukausien kuluessa kävi ilmeiseksi se, että hallituksen viranomaisten toimeenpanema laaja tukahduttamisyritys ei vahingoittanut paljoakaan toimintaamme. Vähän ajan kuluttua pystyimme taas jatkamaan Valtakunnan palveluskoulun kursseja. Huomattuaan sitkeytemme viranomaisten oli pakko muuttaa taktiikkaansa. Mikä voitto Jehovalle!

Toimeliaita palveluksessa

Tuohon aikaan seurakunnan kirjantutkisteluryhmiimme kuului yleensä noin viisi henkeä. Jokainen meistä sai raamatullisen kirjallisuutensa oman ryhmänsä kautta, ja saarnaamistyö koordinoitiin näistä pienistä tutkisteluryhmistä käsin. Jehova siunasi Reginaa ja minua alusta lähtien, ja monet ihmiset halusivat tutkia kanssamme Raamattua.

Talosta-taloon-työtä muunnettiin hiukan, jottei meitä oltaisi huomattu ja pidätetty. Kävimme yhdessä osoitteessa, ja sitten jätimme muutaman oven väliin ennen kuin koputimme seuraavalle ovelle. Eräässä talossa muuan nainen pyysi Reginan ja minut sisään. Keskustelimme hänen kanssaan parhaillaan raamatullisesta aiheesta, kun hänen poikansa astui huoneeseen. Poika oli hyvin suorapuheinen.

”Oletteko koskaan nähneet Jumalaanne?” hän kysyi. ”Sanonpahan vain teille tiedoksi, että minä uskon vain siihen mitä näen. Kaikki muu on roskaa.”

”En voi uskoa sitä”, vastasin. ”Oletteko koskaan nähnyt aivojanne? Kaikki mitä teette, osoittaa, että Teillä on aivot.”

Regina ja minä mainitsimme esimerkkejä muista asioista, joihin uskomme näkemättä niitä, esimerkiksi sähköön. Nuorimies kuunteli tarkkaavaisesti, ja hänelle ja hänen äidilleen aloitettiin Raamatun kotitutkistelu. Kummastakin tuli todistajia. Oikeastaan 14 henkilöstä, joiden kanssa vaimoni ja minä tutkimme, tuli todistajia. Puolet heistä tapasimme talosta-taloon-työssä ja loput todistaessamme vapaamuotoisesti.

Heti kun raamatuntutkistelua johdettiin säännöllisesti ja vakuutuimme kiinnostuneen luotettavuudesta, kutsuimme hänet kokouksiimme. Tärkein kriteeri oli kuitenkin se, vaarantaisiko tutkisteluoppilas Jehovan kansan turvallisuuden. Niinpä kesti joskus vuodenkin ennen kuin kutsuimme oppilasta kokoukseen, ja toisinaan siihen kului vieläkin pitempi aika. Muistan erään miehen, jolla oli melko huomattava asema. Hän oli läheinen tuttava kommunistipuolueen johtohenkilöiden kanssa. Hänelle pidettiin raamatuntutkistelua yhdeksän vuotta ennen kuin hänen sallittiin tulla kokouksiin! Nykyään tuo mies on kristitty veljemme.

Viranomaiset yhä kannoillamme

Vuoden 1965 jälkeen ei enää pantu toimeen joukkopidätyksiä, mutta ei meitä rauhaankaan jätetty. Viranomaiset seurailivat toimiamme yhä tiiviisti. Näihin aikoihin jouduin läheisesti tekemisiin järjestömme toiminnan kanssa, joten viranomaiset olivat erityisen kiinnostuneita minusta. He pidättivät minut lukemattomia kertoja ja veivät poliisiasemalle kuulusteltavaksi. ”Voitte nyt sanoa hyvästit vapaudellenne”, he uhkailivat. ”Vankilaan teidät viedään.” Mutta lopulta he aina päästivät minut menemään.

Vuonna 1972 kaksi viranomaista tuli käymään luonani ja antoi epähuomiossa järjestöllemme oivallisen tunnustuksen. He olivat kuunnelleet salaa seurakuntamme Vartiotornin tutkistelua. ”Meistä kirjoitus oli hyvin loukkaava”, he protestoivat. He olivat ilmeisestikin huolissaan siitä, mitä ihmiset ajattelisivat kommunistisesta aatteesta, jos he lukisivat kyseisen kirjoituksen. He jatkoivat: ”Vartiotorniahan painetaan sentään viisi tai kuusi miljoonaa kappaletta ja sitä luetaan kehitysmaissa. Se ei ole suinkaan mikään vähäpätöinen nurkkakunnan julkaisu.” ”Kuinka oikeassa olettekaan!” ajattelin itsekseni.

Vuoteen 1972 mennessä olimme toimineet kiellon alaisuudessa 22 vuotta, ja Jehova oli ohjannut meitä rakkaudellisesti ja viisaasti. Me olimme tarkasti noudattaneet hänen ohjeitaan, mutta kestäisi vielä 18 vuotta ennen kuin Itä-Saksan Jehovan todistajat saisivat laillisen tunnustuksen. Kuinka kiitollisia olemmekaan siitä suurenmoisesta vapaudesta, joka meillä nyt on palvella Jumalaamme, Jehovaa! (Kertonut Helmut Martin.)