Miksi ne esittävät anteeksipyyntöjä?

SELLAINEN ajatus, että kirkkojen pitäisi katua virheitään ja uudistua, ei ole uusi. Eräässä uskontoja käsittelevässä hakuteoksessa sanotaan, että alkukirkon oletettu nuhteettomuus kiehtoi ihmisiä keskiajalla ja sai monet vaatimaan uudistusta (Religioni e miti).

Vuonna 1523, Martti Lutherin ja Rooman välien rikkouduttua, paavi Hadrianus VI yritti luoda ykseyttä lähettämällä Nürnbergin valtiopäiville seuraavan viestin: ”Tiedämme hyvin, että pyhän istuimen ympärille on vuosikausien ajan kertynyt mitä inhottavimpia asioita – –. Pyrimme mitä ahkerimmin uudistamaan ennen kaikkea Rooman kuurian, josta kaikki tämä paha juontanee juurensa.” Tuo tunnustus ei kuitenkaan pystynyt poistamaan erimielisyyksiä eikä nujertamaan kuurian turmeltuneisuutta.

Lähempänä nykypäivää kirkkoja on arvosteltu niiden vaikenemisesta natsien toimeenpanemien juutalaisvainojen edessä. Niitä on syytetty myös siitä, etteivät ne yrittäneet pidättää jäseniään osallistumasta sotiin. Toisen maailmansodan riehuessa vuonna 1941 pappi Primo Mazzolari kysyi: ”Miksei Rooma ole reagoinut tarmokkaasti katolisen opin romahtamiseen, kuten sillä on ollut tapana tehdä ja on edelleenkin vaarattomampien oppien ollessa kyseessä?” Vaarattomampien kuin minkä opin? Pappi puhui sotaisasta kansallismielisyydestä, joka tuolloin repi sivilisaatiota hajalle.

Totuus on kuitenkin, että kirkkojen syyllisyydentunnustukset ovat viime aikoihin asti olleet pikemminkin poikkeus kuin sääntö. Vastauksena niille, jotka kehottivat katolista kirkkoa uudistumaan perin pohjin, Gregorius XVI sanoi vuonna 1832: ”On selvästikin mieletöntä ja vahingollista ehdottaa ’ennallistamista ja perinpohjaista uudistumista’ sen [kirkon] turvallisuuden ja kasvun nimissä, ikään kuin sen voitaisiin ajatella tekevän virheitä.” Entä virheet, jotka olivat liian näkyviä kiellettäväksi? Kirkko selitteli niitä eri tavoin. Jotkut teologit ovat esimerkiksi väittäneet, että kirkko on sekä pyhä että syntinen. Itse instituution sanotaan olevan pyhä: Jumala varjelee sen erheeltä. Sen jäsenet ovat kuitenkin syntisiä. Niinpä kun kirkon nimissä tehdään julmuuksia, vastuuvelvollisena ei tulisi pitää itse instituutiota vaan kirkkoon kuuluvia yksilöitä. Kuulostaako johdonmukaiselta? Ei roomalaiskatolisesta teologista Hans Küngista, joka kirjoitti: ”Ei ole mitään ihannekirkkoa, joka häilyisi ihmismaailman yläpuolella.” Hän selitti: ”Sellaista kirkkoa ei olekaan, jolla ei olisi syntejä tunnustettavanaan.”

Ekumenia ja moraalinen arvovalta

Joku voisi ihmetellä, mitkä kehitysvaiheet ovat saaneet kirkot esittämään anteeksipyyntöjä nykyään. Ensin protestantit ja ortodoksit myönsivät olevansa vastuussa eri kirkkokuntien välisistä ”menneistä erimielisyyksistä”. Tämä tapahtui ”Uskon ja kirkkojärjestyksen” ekumeenisessa konferenssissa Lausannessa Sveitsissä vuonna 1927. Myöhemmin roomalaiskatolinen kirkko seurasi perässä. Etenkin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksena jälkeen ovat korkea-arvoiset prelaatit, paavit mukaan luettuina, pyytäneet yhä säännöllisemmin anteeksi kristikunnan erimielisyyksiä. Missä tarkoituksessa? Ilmeisestikin he haluavat kristikuntaan enemmän ykseyttä. Katolinen historiantutkija Nicolino Sarale sanoi, että Johannes Paavali II:n ”synnintunnustusprojektin taustalla on strategia: ekumenia”.

Asiaan liittyy kuitenkin enemmän kuin ekumenia. Kristikunnan kaikkea muuta kuin mallikelpoinen historia tunnetaan nykyään laajalti. ”Katolilainen ei voi kuitata koko tätä historiaa pelkällä olankohautuksella”, sanoo teologi Hans Urs von Balthasar. ”Hänen oma kirkkonsa on tehnyt tai sallinut sellaista, mitä emme mitenkään voi hyväksyä nykyään.” Paavi onkin nimittänyt komission luomaan ”valoa kirkon pimeille sivuille, jotta – – anteeksiantoa voitaisiin pyytää”. Toinen syy kirkon halukkuuteen harjoittaa itsekritiikkiä näyttää siis olevan halu saada moraalinen arvovalta takaisin.

Samaan sävyyn historiantutkija Alberto Melloni kirjoittaa kommentoidessaan kirkon anteeksipyyntöjä: ”Todellisuudessa pyyntö kohdistuu joskus vastuusyytteistä vapautumiseen.” Näyttää tosiaan siltä kuin katolinen kirkko yrittäisi karistaa harteiltaan menneiden syntien taakan saadakseen takaisin uskottavuutensa suuren yleisön silmissä. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että se tuntuu olevan kiinnostuneempi rauhan tekemisestä maailman kuin Jumalan kanssa.

Sellainen käyttäytyminen tuo mieleen Saulin, Israelin ensimmäisen kuninkaan (1. Samuelin kirja 15:1–12). Hän teki vakavan erheen, ja kun se paljastettiin, hän yritti ensin puolustella itseään – selitellä erhettään – Jumalan uskollisen profeetan Samuelin edessä (1. Samuelin kirja 15:13–21). Lopulta kuninkaan oli tunnustettava Samuelille: ”Olen tehnyt syntiä, sillä olen rikkonut Jehovan käskyn.” (1. Samuelin kirja 15:24, 25.) Hän tosiaan myönsi tehneensä virheen. Mutta hänen seuraavat sanansa Samuelille paljastavat, mitä hänellä oli päällimmäisenä mielessään: ”Olen tehnyt syntiä. Suothan minulle nyt kunnian kansani vanhinten edessä ja Israelin edessä.” (1. Samuelin kirja 15:30.) Saul oli selvästikin kiinnostuneempi asemastaan Israelissa kuin sovituksen saamisesta Jumalalta. Tämä asenne ei tuonut Saulille Jumalan anteeksiantoa. Uskotko, että samanlainen asenne tuo Jumalan anteeksiannon kirkoille?

Kaikki eivät samaa mieltä

Kaikki eivät ole samaa mieltä siitä, että kirkkojen tulisi pyytää julkisesti anteeksi. Esimerkiksi monet roomalaiskatolilaiset tuntevat olonsa vaivautuneiksi silloin, kun heidän paavinsa esittää anteeksipyynnön orjuuden johdosta tai palauttaa arvoonsa ”kerettiläisiä”, vaikkapa Husin tai Calvinin. Vatikaanin lähteiden mukaan kardinaaleille lähetetty asiakirja, jossa ehdotettiin ”omantunnon tutkistelua” katolisuuden historian suhteen menneiden tuhannen vuoden ajalta, sai osakseen kritiikkiä kesäkuussa 1994 pidettyyn konsistoriin osallistuneilta kardinaaleilta. Kun paavi siitä huolimatta halusi sisällyttää tuon ehdotuksen ytimen kiertokirjeeseen, italialainen kardinaali Giacomo Biffi julkisti paimenkirjeen, jossa hän väitti: ”Kirkko ei ole tehnyt syntiä.” Hän kuitenkin myönsi: ”Menneiden vuosisatojen kirkollisten virheiden pyytäminen anteeksi – – saattaa tehdä meistä vähemmän vastenmielisiä.”

”Synnintunnustus on kiistellyimpiä aiheita katolisen kirkon piirissä”, sanoo Vatikaanin asioiden kommentaattori Luigi Accattoli. ”Mikäli paavi tunnustaa lähetystyöntekijöiden virheet, jotkut heistä panevat sen vilpittömästi pahakseen.” Lisäksi eräs roomalaiskatolinen toimittaja kirjoitti: ”Jos paavilla tosiaan on noin kauhea kuva kirkon historiasta, on vaikea ymmärtää, miten hän voi nykyään esittää tämän samaisen kirkon ’ihmisoikeuksien’ esitaistelijana, ’äitinä ja opettajana’, joka yksin voi opastaa ihmiskunnan kohti todella loistoisaa kolmatta vuosituhatta.”

Raamattu varoittaa ulkonaisesta katumuksesta, jonka vaikuttimena on vain kiusaantuneisuus siitä, että on saatu kiinni väärinteosta. Sellainen katumus harvoin johtaa kestävään muutokseen katuvassa ihmisessä (vrt. 2. Korinttilaisille 7:8–11). Katumuksella on arvoa Jumalan silmissä silloin, kun siihen liittyy ”katumukseen sopivia hedelmiä” eli todisteita katumuksen vilpittömyydestä (Luukas 3:8).

Raamatussa sanotaan, että katuvan ja tunnustavan ihmisen on luovuttava vääristä teoista, lakattava tekemästä niitä (Sananlaskut 28:13). Onko näin käynyt? Mitä hiljattain tapahtuikaan kaikkien noiden roomalaiskatolisen kirkon ja muiden kirkkojen esittämien synnintunnustusten jälkeen Keski-Afrikan ja Itä-Euroopan sisäisissä konflikteissa, joissa oli mukana paljon ”kristittyä” väestöä? Toimivatko kirkot rauhaan tähtäävänä voimana? Puhuivatko niiden kaikki johtajat yhteen ääneen niiden jäsenten tekemiä julmuuksia vastaan? Eivät. Jotkut kirkkojen palveluksessa toimivat henkilöthän jopa osallistuivat teurastukseen!

Jumalan tuomio

Puhuessaan paavin toistuvista synnintunnustuksista kardinaali Biffi kysyi ironisesti: ”Eikö historian varrella tehtyjen syntien osalta olisi parempi, että me kaikki odottaisimme yleismaailmallista tuomiota?” Koko ihmiskunnan tuominta on aivan edessämme. Jehova Jumala tuntee tarkoin kaikki uskonnon historian pimeät sivut. Aivan pian hän vaatii syylliset tilille (Ilmestys 18:4–8). Onko sitä ennen mahdollista löytää palvontamuotoa, jota eivät ole tahranneet verivelka, murhanhimoinen suvaitsemattomuus ja muut rikokset, joita kristikunnan kirkot pyytävät anteeksi? Kyllä on.

Miten voimme sen löytää? Soveltamalla Jeesuksen Kristuksen esittämää sääntöä: ”Heidän hedelmistään te tunnette heidät.” Historian todistusaineisto, jonka jotkin kirkot haluaisivat painuvan unohduksiin, auttaa meitä tunnistamaan paitsi ne, joita Jeesus sanoi ”vääriksi profeetoiksi”, myös ne, jotka ovat tuottaneet ”hyvää hedelmää”. (Matteus 7:15–20.) Keitä nämä ovat? Kehotamme sinua ottamaan siitä itse selvää tutkimalla Raamattua Jehovan todistajien kanssa. Silloin näet, ketkä todella yrittävät nykyään noudattaa Jumalan sanaa, sen sijaan että pyrkisivät saamaan vaikutusvaltaisen aseman maailmassa. (Apostolien teot 17:11.)

[Alaviite]

[Kuva s. 5]

Kirkot esittävät anteeksipyyntöjä tällaisten julmuuksien johdosta

[Lähdemerkintä]

The Complete Encyclopedia of Illustration/J. G. Heck