Alueenvaihdos 80-vuotiaana

KERTONUT GWENDOLINE MATTHEWS

Saavutettuani 80 vuoden iän päätimme mieheni kanssa pakata koko omaisuutemme vuokrattuun kuorma-autoon ja muuttaa Englannista Espanjaan. Emme osanneet espanjaa ja olimme lähdössä tuon maan lounaisosaan, kauaksi englantia puhuvien turistien suosimilta alueilta. Useimmat ystävistämme pitivät ajatustamme järjettömänä, mutta muistutin huvittuneena itselleni, että Abraham oli Urista lähtiessään 75-vuotias.

VUODET, jotka olemme viettäneet Espanjassa saavuttuamme tänne huhtikuussa 1992, ovatkin olleet elämämme antoisimpia ajanjaksoja. Mutta ennen kuin selitän muuttomme syitä, haluaisin kertoa, miten Jehovan palveluksessa viettämämme vuodet johtivat meidät tällaiseen merkittävään ratkaisuun.

Raamatun totuus muuttaa elämämme

Kasvoin uskonnollisessa kodissa Lontoon lounaisosassa Englannissa. Äiti tapasi viedä sisartani ja minua erilaisiin palvontapaikkoihin, koska hän etsi jatkuvasti tyydytystä hengelliseen nälkäänsä. Isäni, joka sairasti kroonista tuberkuloosia, ei lähtenyt mukaamme. Hän luki kuitenkin innokkaasti Raamattua ja alleviivasi sitä aina, kun hän löysi kohtia, jotka kirkastivat hänen ymmärrystään. Tuo kulunut Raamattu, joka merkitsi hänelle niin paljon, on rakkaimpia tavaroitani.

Vuonna 1925, ollessani 14-vuotias, ovemme alle ilmestyi traktaatti, jossa oli kutsu West Hamin kaupungintalossa pidettävään esitelmään. Äiti päätti mennä kuuntelemaan sitä naapurimme kanssa, ja sisareni ja minä menimme mukaan. Tuo puhe ”Miljoonat, jotka nyt elävät, eivät kuole koskaan” kylvi Raamatun totuuden siemenet äidin sydämeen.

Muutaman kuukauden kuluttua isä kuoli 38-vuotiaana. Hänen poismenonsa oli hirveä isku, sillä se jätti meidät surun murtamiksi ja aineellisesti puutteenalaisiksi. Paikallisessa Englannin kirkossa pidettiin muistotilaisuus, ja äidin järkytykseksi pappi väitti isän sielun olevan taivaassa. Äiti tiesi Raamatun perusteella, että kuolleet nukkuvat haudassa, ja hän uskoi vakaasti, että jonakin päivänä isä herätettäisiin kuolleista elämään ikuisesti maan päällä (Psalmit 37:9–11, 29; 146:3, 4; Saarnaaja 9:5; Apostolien teot 24:15; Ilmestys 21:3, 4). Äiti oli vakuuttunut siitä, että hänen piti olla sellaisten ihmisten yhteydessä, jotka opettivat Jumalan sanaa, ja päätti tutustua lähemmin Kansainvälisen Raamatuntutkijain Seuran edustajiin, jota nimeä Jehovan todistajista silloin käytettiin.

Koska meillä ei ollut varaa julkisiin kulkuvälineisiin, kävelimme joka viikko kaksi tuntia kotoamme Jehovan todistajien kokouksiin. Toiset kaksi tuntia piti tarpoa kokouksen jälkeen kotiinpäin. Arvostimme kuitenkin suunnattomasti noita kokouksia emmekä milloinkaan jääneet niistä pois, emme edes silloin, kun pahamaineinen Lontoon sumu peitti kaupungin. Äiti päätti pian vihkiä elämänsä Jehovalle ja mennä kasteelle, ja vuonna 1927 minäkin kävin kasteella.

Huolimatta taloudellisista vaikeuksistamme äiti opetti minulle aina hengellisten arvojen tärkeyttä. Matteuksen 6:33 oli hänen mieleisimpiä raamatunkohtiaan, ja hän tosiaan ’etsi ensin Jumalan valtakuntaa’. Vuonna 1935, jolloin hän kuoli ennenaikaisesti syöpään, hän oli suunnittelemassa vastaamista niille kokoaikaisille sananpalvelijoille esitettyyn kutsuun, joille oli mahdollista muuttaa palvelemaan Ranskaan.

Esimerkkejä jotka vahvistivat meitä

Noina varhaisvuosina jotkut Lontoon kokousten läsnäolijat halusivat julistaa omia ajatuksiaan ja saivat aikaan riitoja ja katkeria tunteenpurkauksia. Toisaalta äiti sanoi aina, että olisi uskottomuutta hylätä Jehovan järjestö, sillä olimmehan saaneet siltä niin paljon opetusta. Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloisen presidentin Joseph F. Rutherfordin vierailut kannustivat meitä jatkamaan palvelemista uskollisesti.

Muistan veli Rutherfordin ystävällisenä miehenä, jota oli helppo lähestyä. Ollessani vielä teini-ikäinen Lontoon seurakunta lähti retkelle, jolla hän oli mukana. Hän huomasi, että minulla – ujonpuoleisella tytöllä – oli kamera, ja kysyi, haluaisinko ottaa hänestä kuvan. Tuosta valokuvasta tuli rakas muisto.

Myöhemmin eräs minulle sattunut kokemus opetti vaikuttavalla tavalla, miten suuri ero on kristillisessä seurakunnassa johdon ottavien veljien ja maailman huomattavien miesten välillä. Työskentelin sisäkkönä eräässä suuressa lontoolaistalossa, johon Franz von Papen, yksi Hitlerin lähettiläistä, oli kutsuttu lounaalle. Hän kieltäytyi ottamasta ruokailun ajaksi pois paraatimiekkaansa, ja kompastuin siihen, niin että läikytin keittoa, jota olin kantamassa. Hän huomautti vihaisena, että Saksassa minut olisi sellaisen huolimattomuuden vuoksi ammuttu. Aterian loppuajan kiersin hänet kaukaa!

Eräs muistettava konventti, jossa kuulin veli Rutherfordin puhuvan, pidettiin Alexandra Palacessa vuonna 1931. Omaksuimme siellä innoissamme uuden nimemme Jehovan todistajat (Jesaja 43:10, 12). Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1933, astuin tienraivauspalvelukseen, jolla nimellä kutsutaan kokoaikaista sananpalvelusta. Yksi suuri ilonaihe noilta vuosilta oli se, kun sain olla sellaisten oivallisten nuorten miesten seurassa, jotka menivät myöhemmin lähetystyöntekijöiksi maailman kaukaisiin osiin. Näihin kuuluivat Claude Goodman, Harold King, John Cooke ja Edwin Skinner. Tällaiset uskollisuuden esimerkit herättivät minussa halun palvella ulkomaisella kentällä.

Tienraivaus Itä-Englannissa

Tienraivausalueeni oli Englannin itäosassa, ja siellä saarnaaminen vaati palavaa intoa. Saadaksemme suuren alueemme käytyä matkustimme pyörällä kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään ja yövyimme vuokrahuoneissa. Alueella ei ollut juuri lainkaan seurakuntia, ja siksi kävimme toverini kanssa kahdestaan läpi kaikki säännöllisten viikkokokousten osat. Levitimme palveluksessamme satoja kirjoja ja kirjasia, joissa selitettiin Jumalan tarkoituksia.

Yhden muistettavan vierailun teimme pappilaan, jossa keskustelimme Englannin kirkon paikallisen kirkkoherran kanssa. Useimmilla alueilla lykkäsimme anglikaanisen kirkkoherran luona käymisemme viimeiseksi, koska hän aiheutti usein meille vaikeuksia saatuaan tietää, että saarnasimme hyvää uutista tuolla alueella. Mutta tässä kylässä kaikki puhuivat kirkkoherrasta hyvää. Hän kävi sairaiden luona, lainasi kirjoja niille, jotka halusivat lukea, ja kävi seurakuntalaistensa kodeissakin selittämässä heille Raamattua.

Hän olikin tavattoman ystävällinen, kun tulimme hänen luokseen, ja otti useita kirjoja. Lisäksi hän vakuutti meille, että jos joku kyläläisistä halusi saada joitakin kirjojamme, mutta ei pystynyt maksamaan, hän huolehtisi maksusta. Saimme kuulla, että hänen ensimmäisessä maailmansodassa saamansa hirvittävät kokemukset olivat synnyttäneet hänessä päätöksen edistää rauhaa ja hyvää tahtoa seurakunnassaan. Ennen lähtöämme hän antoi meille siunauksensa ja kannusti meitä jatkamaan hyvää työtämme. Jäähyväissanoikseen hän lainasi 4. Mooseksen kirjan 6:24:ää: ”Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.” (Kuningas Jaakon käännös.)

Oltuani kaksi vuotta tienraivaajana äitini kuoli, ja palasin Lontooseen rahattomana ja perheettömänä. Eräs kultainen skotlantilainen todistajasisar otti minut suojiinsa, auttoi minua toipumaan äidin kuolemasta ja kannusti minua jatkamaan kokoaikaista sananpalvelusta. Niin sitten palasin aiemmalle alueelleni uuden tienraivaustoverin, Julia Fairfaxin, kanssa. Kunnostimme vanhan asuntovaunun kodiksemme ja siirrätimme sen traktorilla tai kuorma-autolla paikasta toiseen. Saarnasimme edelleen erään iäkkäämmän pariskunnan, Albert ja Ethel Abbottin, kanssa, joilla myös oli pieni asuntovaunu. Albertista ja Ethelistä tuli minulle kuin isä ja äiti.

Ollessani tienraivaajana Cambridgeshiressä tapasin John Matthewsin, oivallisen kristityn veljen, joka oli jo osoittanut Jehovan edessä nuhteettomuutensa vaikeissa olosuhteissa. Menimme naimisiin vuonna 1940, pian toisen maailmansodan alettua.

Sota-aika ja perhe

Tuoreena avioparina asuimme pikkuruisessa asuntovaunussa, joka vastasi kooltaan pientä keittiötä, ja liikuimme sananpalveluksessamme luotettavalla moottoripyörällä. Vuoden kuluttua avioitumisestamme John tuomittiin työskentelemään eräällä maatilalla, koska hän kieltäytyi Raamattuun perustuvan vakaumuksensa vuoksi sotapalveluksesta (Jesaja 2:4). Vaikka tämä merkitsi loppua tienraivauksellemme, Johnin tuomio osoittautui siunaukseksi, sillä odotin lasta, ja John pystyisi elättämään meitä.

Iloitsimme sotavuosina erikoiskokouksista, joita pidettiin vaikeuksista huolimatta. Vuonna 1941 moottoripyörämme vei Johnin ja minut, joka odotin ensimmäistä lastamme, 300 kilometrin päähän Manchesteriin. Ohitimme matkalla monia pommitettuja kaupunkeja ja mietimme, pystytäänkö kokousta pitämään tällaisissa oloissa. Kyllä pystyttiin. Manchesterin keskustassa sijaitseva The Free Trade Hall oli tupaten täynnä todistajia Englannin eri osista, ja siellä esitettiin koko ohjelma.

Loppupuheen päätteeksi konventin viimeinen puhuja sanoi, että kuulijoiden piti lähteä heti noista tiloista, koska alueelle odotettiin ilmahyökkäystä. Varoitus tulikin oikeaan aikaan. Emme päässeet kauaksi salista, kun kuulimme sireenien ja ilmatorjuntatykkien äänen. Katsoessamme taaksemme näimme, miten kymmenet lentokoneet pudottivat pommeja kaupungin keskustaan. Kaukaa tulen ja savun keskeltä erotimme salin, jossa olimme äskettäin istuneet – se tuhoutui täysin! Onneksi yksikään kristityistä veljistämme ja sisaristamme ei kuollut.

Kasvattaessamme lapsiamme emme voineet toimia tienraivaajina, mutta avasimme kotimme matkavalvojille ja tienraivaajille, joilla ei ollut asuntoa. Kerran kodissamme asui muutamien kuukausien ajan kuusi tienraivaajaa. Epäilemättä tällainen seura oli yhtenä syynä siihen, että tyttäremme Eunice päätti alkaa tienraivaajaksi vuonna 1961, kun hän oli vasta 15-vuotias. Ikävä kyllä poikamme David ei jatkanut Jehovan palvelemista vartuttuaan, ja toinen tyttäremme Linda kuoli traagisissa oloissa sodan aikana.

Päätöksemme muuttaa Espanjaan

Äidin esimerkki ja kannustus olivat herättäneet minussa halun olla lähetystyöntekijä, enkä ole koskaan täysin kadottanut näkyvistäni tuota tavoitetta. Siksi olimme iloisia, kun Eunice lähti vuonna 1973 Englannista Espanjaan, jossa Valtakunnan julistajia tarvittiin kipeämmin. Olimme tietysti surullisia jättäessämme hänelle jäähyväiset, mutta olimme myös ylpeitä siitä, että hän halusi palvella vieraassa maassa.

Kävimme Eunicen luona vuosien kuluessa ja opimme tuntemaan Espanjaa hyvin. Tosiasiassa kävimme Johnin kanssa hänen luonaan neljällä hänen määräalueistaan. Vuosien mittaan voimamme alkoivat heiketä. John loukkasi itsensä kaatuessaan, mikä vahingoitti vakavasti hänen terveydentilaansa, ja minulla alkoi ilmetä sydän- ja kilpirauhasvaivoja. Lisäksi olemme kumpikin kärsineet niveltulehduksesta. Vaikka todella tarvitsimme Eunicen apua, emme halunneet hänen lähtevän määräalueeltaan meidän vuoksemme.

Keskustelimme vaihtoehdoistamme Eunicen kanssa ja rukoilimme ohjausta. Hän oli halukas tulemaan kotiin auttamaan meitä, mutta päädyimme siihen, että Johnin ja minun olisi parasta asua hänen kanssaan Espanjassa. Vaikken voisi olla lähetystyöntekijänä itse, voisin ainakin tukea tytärtäni ja hänen kahta tienraivaustoveriaan kokoaikaisessa palveluksessa. Nuria ja Ana ovat olleet Eunicen tienraivaustovereina noin 15 vuotta, ja olimme jo alkaneet Johnin kanssa pitää heitä omina tyttärinämme. Ja he suostuivat mielellään siihen, että asumme heidän kanssaan, mihin tahansa heidät määrätäänkin.

Nyt on kulunut yli kuusi vuotta siitä, kun teimme tuon ratkaisun. Terveytemme ei ole heikentynyt entisestään, ja elämämme on totisesti tullut kiinnostavammaksi. En pysty vieläkään puhumaan paljon espanjaa, mutta se ei estä minua saarnaamasta. Tunnemme Johnin kanssa olomme kotoisaksi pienessä seurakunnassamme Extremadurassa Lounais-Espanjassa.

Espanjassa asuminen on opettanut minulle paljon Valtakunnan saarnaamistyömme kansainvälisyydestä, ja nyt ymmärrän selvemmin, että ”pelto on maailma”, kuten Jeesus Kristus sanoi (Matteus 13:38).

[Kuvat s. 28]

Tienraivaajana 1930-luvulla