Löysin jotain kultaakin parempaa

KERTONUT CHARLES MYLTON

Eräänä päivänä isä sanoi: ”Lähetetäänpä Charlie Amerikkaan, missä raha kasvaa puussa. Hän voisi hankkia sitä vähän ja lähettää sitä tänne meille!”

IHMISET oikeastaan uskoivat, että Amerikassa kadut oli päällystetty kullalla. Elämä oli siihen aikaan äärimmäisen kovaa Itä-Euroopassa. Vanhemmillani oli pieni maatila sekä muutama lehmä ja vähän kanoja. Meillä ei ollut sähköjä eikä juoksevaa vettä. Mutta eipä niitä ollut kellään muullakaan lähitienoilla.

Synnyin Hoszowczykissa 1. tammikuuta 1893, melkein 106 vuotta sitten. Kylämme sijaitsi Galitsiassa, maakunnassa joka silloin kuului Itävalta-Unkariin. Nykyään se on Itä-Puolassa lähellä Slovakiaa ja Ukrainaa. Talvet olivat siellä ankaria ja lunta oli paljon. Suunnilleen seitsemän vuoden ikäisenä tehtäviini kuului hakea vettä puolen kilometrin päässä olevalta purolta, jonka jäähän hakkasin kirveellä reiän. Kannoin veden kotiin, ja äiti käytti sen ruoanlaittoon ja siivoukseen. Vaatteet hän pesi purossa ja käytti suurempia jäälohkareita pyykkilautana.

Hoszowczykissa ei ollut kouluja, mutta opin puolaa, venäjää, slovakkia ja ukrainaa. Meidät kasvatettiin kreikkalaiskatolilaisiksi, ja minä palvelin kuoripoikana. Petyin kuitenkin jo nuorena pappeihin, jotka kielsivät meitä syömästä lihaa perjantaisin mutta söivät sitä silloin itse.

Jotkut tuttavamme olivat palanneet työstä Yhdysvalloista mukanaan rahaa, jolla he korjasivat talojaan ja ostivat maatalouskoneita. Tämä se sai isän ottamaan puheeksi minun lähettämiseni Amerikkaan joidenkin naapurin miesten kanssa, jotka suunnittelivat sinne uutta matkaa. Oli vuosi 1907, ja minä olin 14-vuotias.

Orpona Amerikassa

Pian olin laivassa, ja kahden viikon kuluttua olimme ylittäneet Atlantin. Siihen aikaan piti tulokkaalla olla mukanaan 20 dollaria, tai muuten hänet lähetettiin takaisin kotimaahansa. Minulla oli 20 dollarin hopearaha, ja niin minusta tuli yksi niistä miljoonista, jotka kulkivat New Yorkin edustalla olevan Ellis Islandin, Amerikan portin, läpi. Raha ei tietenkään kasvanut puussa, eivätkä kadut olleet kullalla päällystettyjä. Todellisuudessa monia niistä ei ollut päällystetty lainkaan!

Nousimme Johnstowniin Pennsylvaniaan lähtevään junaan. Kanssani matkustaneet miehet olivat olleet siellä aiemmin, ja he tiesivät täysihoitolan, jossa voisin asua. Minun oli tarkoitus etsiä vanhempi siskoni, joka asui Pennsylvaniassa Jeromessa, kaupungissa jonka myöhemmin sain tietää sijaitsevan vain noin 25 kilometrin päässä. En kuitenkaan osannut lausua Jeromea amerikkalaisittain oikein, koska j-kirjain äännetään äidinkielessäni eri tavalla kuin englannissa. Kukaan ei ollut kuullut ”Yarome”-nimisestä paikasta, joten siinä minä olin vieraassa maassa hädin tuskin muutaman sanan englantia puhuvana ja vähissä varoissa.

Olin joka aamu etsimässä työpaikkaa. Työnvälitystoimistossa palkattiin vain pari kolme niistä kymmenistä, jotka jonottivat toimiston ulkopuolella. Niinpä palasin joka päivä täysihoitolaan lukemaan englantia muutaman itseopiskeluun tarkoitetun kirjan avulla. Toisinaan sain tilapäistyötä, mutta kuukaudet kuluivat ja rahani olivat melkein lopussa.

Pääsen sisarusteni luo

Eräänä päivänä kuljin rautatieaseman lähellä olevan hotellin ohi, johon kuului baari. Miten hyvältä ruoka tuoksuikaan! Baarissa sai voileivät, nakkisämpylät ja muut ilmaiseksi, jos osti oluen; iso tuoppi maksoi viisi senttiä. Olin alaikäinen, mutta baarinpitäjä möi minulle oluen säälistä.

Syödessäni tuli sisään miehiä, jotka sanoivat: ”Pitäkää kiirettä! Jeromeen menevä juna on täällä ihan kohta.”

”Tarkoitatteko ’Yaromea’?” kysyin.

”Ei vaan Jeromea”, miehet vastasivat. Silloin sain tietää, missä sisareni asui. Tapasin baarissa jopa miehen, joka asui vain kolmen talon päässä hänen kotoaan! Niinpä ostin junalipun ja löysin sisareni vihdoin.

Sisareni ja hänen miehensä pitivät täysihoitolaa hiilikaivostyöläisille, ja asuin heidän luonaan. He järjestivät minut työhön valvomaan pumppua, joka piti veden poissa kaivoksesta. Minun piti kutsua mekaanikko aina kun se pysähtyi. Työstä maksettiin 15 senttiä päivässä. Sen jälkeen työskentelin rautateillä, tiilitehtaalla ja jopa vakuutusasiamiehenä. Myöhemmin muutin Pittsburghiin, missä veljeni Steve asui. Siellä työskentelimme terästehtailla. En koskaan saanut kokoon rahaa niin paljon, että olisin voinut lähettää sitä kotiin.

Perhe ja hautajaiset

Kävellessäni työhön eräänä päivänä huomasin nuoren sisäkön seisomassa talon edessä, jossa hän oli työssä. Ajattelin, että siinäpä vasta oli nätti tyttö. Kolmen viikon kuluttua, vuonna 1917, menin Helenin kanssa naimisiin. Seuraavien kymmenen vuoden aikana saimme kuusi lasta, joista yksi kuoli jo pienokaisena.

Vuonna 1918 Pittsburghin rautatiet palkkasi minut raitiovaunun kuljettajaksi. Vaunuhallin lähellä oli kahvila, jonne saattoi mennä kahville. Paikan omistajat, kaksi kreikkalaista miestä, eivät tuntuneet välittävän, tilasiko asiakas mitään, kunhan he vain saivat saarnata Raamatusta. Tapasin sanoa: ”Yritättekö te väittää, että koko maailma on väärässä ja ainoastaan te kaksi olette oikeassa?”

”No katso Raamatusta!” he vastasivat. Mutta siihen aikaan he eivät onnistuneet vakuuttamaan minua.

Ikävä kyllä rakas Helen-vaimoni sairastui vuonna 1928. Vein lapset parempaan hoitoon sisareni ja hänen miehensä luo Jeromeen. Heillä oli tässä vaiheessa oma farmi. Kävin katsomassa lapsia usein ja annoin joka kuukausi rahaa heidän ruokaansa varten. Lähetin heille myös vaatteita. Surukseni Helenin tila huononi, ja hän kuoli 27. elokuuta 1930.

Olin yksinäinen ja surun murtama. Kun menin papin luo järjestämään hautajaisia, hän sanoi: ”Sinä et kuulu enää tähän kirkkoon. Et ole hoitanut maksujasi yli vuoteen.”

Selitin, että vaimoni oli ollut pitkään sairas ja että annoin kaiken liikenevän rahan lapsilleni, jotta he saattoivat antaa lahjoituksia Jeromen kirkolle. Mutta pappi ei silti suostunut hoitamaan hautajaisia ennen kuin olin ottanut lainaksi 50 dollaria, joilla suoritin maksuni. Lisäksi hän halusi ylimääräiset 15 dollaria lukeakseen messun kälyni luona, jonne ystävät ja perhe olivat ajatelleet järjestää Helenin muistotilaisuuden. En pystynyt hankkimaan noita 15:tä dollaria, mutta pappi suostui pitämään messun, jos maksaisin hänelle palkkapäivänä.

Kun palkkapäivä koitti, minun täytyi panna koko summa lasten kenkiin ja kouluvaatteisiin. Parin viikon päästä pappi astui raitiovaunuuni. ”Olet minulle yhä velkaa ne 15 dollaria”, hän sanoi. Sitten hän uhkasi jäädessään pois pysäkillään: ”Menen esimiehesi luo ja otan rahan palkastasi.”

Työpäivän jälkeen kävin esimieheni luona kertomassa, mitä oli tapahtunut. Vaikka hän oli katolilainen, hän sanoi: ”Jos se pappi tulee tänne, niin minä annan hänen kuulla pari valittua sanaa!” Se pani minut ajattelemaan, että papit halusivat vain rahamme mutta eivät koskaan opettaneet meille mitään Raamatusta.

Opin totuuden

Kun seuraavan kerran olin kreikkalaisten kahvilassa, keskustelimme papin kanssa sattuneesta kokemuksestani. Se johti siihen, että aloin tutkia raamatuntutkijoiden kanssa, kuten Jehovan todistajia silloin kutsuttiin. Valvoin kokonaisia öitä lukien Raamattua ja raamatullista kirjallisuutta. Opin, ettei Helen kärsinyt kiirastulessa, kuten pappi oli sanonut, vaan että hän nukkui kuolemassa (Job 14:13, 14; Johannes 11:11–14). Olin löytänyt jotain paljon parempaa kuin kultaa: totuuden!

Muutaman viikon kuluttua ollessani ensimmäistä kertaa raamatuntutkijoiden kokouksessa Garden-teatterissa Pittsburghissa viittasin ja sanoin: ”Olen tänä iltana oppinut Raamatusta enemmän kuin kaikkina niinä vuosina, jotka olen ollut kirkossa.” Kun myöhemmin kysyttiin, kuka halusi lähteä seuraavana päivänä saarnaamaan, käteni oli jälleen pystyssä.

Sitten 4. lokakuuta 1931 menin vesikasteelle sen vertauskuvaksi, että olin vihkiytynyt Jehovalle. Siihen mennessä olin onnistunut vuokraamaan talon ja tuomaan lapset takaisin luokseni, ja palkkasin vielä taloudenhoitajan avuksemme. Perhevelvollisuuksista huolimatta toimin tammikuusta 1932 kesäkuuhun 1933 erikoispalveluksessa niin sanottuna apulaisena, mikä tarkoitti sitä, että kerroin Raamatusta toisille 50–60 tuntia joka kuukausi.

Noihin aikoihin aloin panna merkille erään sievän nuoren naisen, joka näytti aina kulkevan työmatkat minun raitiovaunullani. Katseemme kohtasivat usein taustapeilissä. Sillä tavoin tapasin Maryn. Me seurustelimme ja menimme naimisiin elokuussa 1936.

Vuonna 1949 olin ollut työpaikassani sen verran pitkään, että sain valita vuoron, joka antoi minulle mahdollisuuden palvella tienraivaajana, kuten kokoaikaisia sananpalvelijoita kutsutaan. Nuorin tyttäreni Jean oli aloittanut tienraivauksen vuonna 1945, ja toimimme tässä palveluksessa yhdessä. Myöhemmin Jean tapasi Sam Friendin, joka palveli Betelissä, Jehovan todistajien maailmankeskuksessa Brooklynissa New Yorkissa.a He menivät naimisiin vuonna 1952. Jatkoin tienraivausta Pittsburghissa ja johdin monia raamatuntutkisteluja, eräässä vaiheessa 14 perheelle joka viikko. Vuonna 1958 jäin eläkkeelle. Sen jälkeen tienraivaus oli helppoa, kun ei tarvinnut olla enää ansiotyössä kahdeksaa tuntia päivässä.

Mary sairastui vuonna 1983. Yritin pitää hänestä yhtä hyvää huolta kuin hän oli pitänyt minusta lähes 50 vuotta. Lopulta hän nukkui pois 14. syyskuuta 1986.

Synnyinseutuani etsimässä

Jean ja Sam ottivat minut vuonna 1989 mukaansa Puolan konventteihin. Kävimme myös lapsuuden maisemissani. Kun venäläiset ottivat haltuunsa tuon osan maailmasta, he muuttivat kaupunkien nimet ja karkottivat väestön muihin maihin. Yksi veljeni oli karkotettu Istanbuliin ja yksi sisar silloiseen Neuvostoliittoon. Lisäksi kotikyläni nimi oli tuntematon niille, joilta sitä kysyimme.

Sitten näin etäällä tutun näköisiä vuoria. Päästyämme lähemmäksi niitä aloin tunnistaa muitakin maamerkkejä – kukkulan, tienhaaran, kirkon, joen yli kulkevan sillan. Yhtäkkiä näimme yllätykseksemme tienviitan, jossa luki ”Hoszowczyk”! Kommunistit olivat vähän aikaisemmin menettäneet vaikutusvaltansa, ja kylille oli palautettu niiden vanhat nimet.

Kotitaloa ei enää ollut, mutta osittain hautautuneena maassa oli uuni, jota oli käytetty ruoanlaittoon ulkona. Sitten osoitin suurta puuta ja sanoin: ”Näettekö tuon puun. Minä istutin sen ennen kuin lähdin Amerikkaan. Katsokaa, miten isoksi se on kasvanut!” Myöhemmin kävimme hautausmaalla etsimässä perheenjäsentemme nimiä, mutta emme löytäneet niistä yhtään.

Totuus ensi sijalle

Kun Jeanin mies kuoli vuonna 1993, hän kysyi minulta, halusinko hänen lähtevän Betelistä ja tulevan hoitamaan minua. Sanoin, että se olisi jotakuinkin pahinta, mitä hän voisi tehdä, ja olen yhä samaa mieltä. Asuin itsekseni 102-vuotiaaksi, mutta sitten minun täytyi muuttaa hoitokotiin. Olen edelleen vanhimpana Bellevuen seurakunnassa Pittsburghissa, ja veljet tulevat hakemaan minut sunnuntain kokouksiin valtakunnansaliin. Vaikka pääsen saarnaamaan nykyään melko rajallisesti, olen yhä kunnoltaan heikentyneiden tienraivaajien luettelossa.

Olen vuosien varrella nauttinut erikoiskouluista, joita Vartiotorni-seura on järjestänyt valvojille. Viime joulukuussa olin mukana joissakin seurakuntien vanhimmille tarkoitetun Valtakunnan palveluskoulun jaksoissa. Ja viime keväänä 11. huhtikuuta Jean vei minut Kristuksen kuoleman muistonviettoon, johon osallistumista olen pitänyt suuressa arvossa aina vuodesta 1931 lähtien.

Jotkut niistä, joiden kanssa olen tutkinut Raamattua, palvelevat nyt vanhimpina, toiset ovat lähetystyössä Etelä-Amerikassa, ja osa on isovanhempia, jotka palvelevat Jumalaa lastensa kanssa. Omista lapsistani kolme – Mary Jane, John ja Jean – sekä monet heidän lapsistaan ja lastenlapsistaan palvelevat uskollisesti Jehova Jumalaa. Rukoilen, että jonain päivänä myös kolmas tyttäreni sekä loput lastenlapseni ja heidän lapsensa tekisivät niin.

Nyt 105-vuotiaana kannustan yhä kaikkia tutkimaan Raamattua ja kertomaan oppimastaan toisille. Olen vakuuttunut siitä, että kun pysyy lähellä Jehovaa, ei joudu koskaan pettymään. Silloin saa nauttia jostakin paremmasta kuin katoavasta kullasta – totuudesta jonka avulla voimme saada kallisarvoisen suhteen Elämänantajaamme, Jehova Jumalaan.

[Alaviite]

[Kuva s. 25]

Raitiovaunun kuljettajana

[Kuva s. 26]

Hoitokodissa jossa asun nykyään

[Kuva s. 27]

Tienviitta jonka löysimme vuonna 1989