Jehova valmistaa aina ulospääsyn

Meidän perhe ei koskaan unohda enoni ja tätini vierailua luonamme vuonna 1976. Enoni tutki tuolloin Jehovan todistajien kanssa, ja hän kertoi vanhemmilleni Raamatusta oppimistaan asioista. Eno kertoi, mitä Jeesus sanoi Matteuksen 23. luvussa hänen aikanaan eläneistä uskonnollisista johtajista, ja totesi, että nykyajan uskonnolliset johtajat olivat pitkälti samanlaisia. Äiti, joka oli harras katolilainen, ei voinut uskoa, että Jeesus oli tuominnut nuo miehet niin suorasanaisesti. Siksi hän päätti itse varmistaa, mitä Raamattu sanoo.

Asuimme Liettuassa, joka kuului tuolloin Neuvostoliittoon. Hallitus rajoitti monin tavoin uskonnonvapautta, ja siksi harvalla oli oma Raamattu. Niinpä äiti lainasi Raamatun kirkosta ja totesi omin silmin, että Jeesus oli tuominnut uskonnolliset johtajat heidän tekopyhyytensä vuoksi. Äidin kiinnostus heräsi, ja hän halusi tietää, mitä muuta Raamattu opettaa. Hän sai todistajien julkaisuja veljeltä, joka tutki enoni kanssa.

Pian meidän koko perhe alkoi käydä Jehovan todistajien kokouksissa. Koska todistajien toiminta oli kielletty, kokouksia pidettiin aina eri paikoissa, joskus jopa läheisessä metsässä. Vuonna 1978 äiti, minä ja kaksoissiskoni Danguolė kävimme kasteella. Siskoni ja minä olimme tuolloin 15-vuotiaita. Isä kastettiin muutamaa vuotta myöhemmin.

Jehova valmisti ulospääsyn nuoruudessani

Kuukausi kasteemme jälkeen siskoani ja minua alettiin vainota koulussa. Koulun juhlasalissa pidettiin tilaisuus, jossa muut alkoivat laulaa Neuvostoliiton kansallislaulua, mutta me emme nousseet ylös puolueettomuutemme vuoksi. Opettajat huomasivat tämän ja kertoivat meistä rehtorille. Hän puolestaan ilmoitti salaiselle poliisille, KGB:lle, joka tuli pian kotiimme kuulustelemaan perhettämme.

Danguolėa ja minua pommitettiin myös ateistisella propagandalla. Esimerkiksi kun olimme 16-vuotiaita, koko luokan piti kirjoittaa aiheesta ”Miksi en usko Jumalaan”. Koska ajattelin aivan toisin, kirjoitin paperille ”Minä uskon Jumalaan” ja laskin sen pulpetille. Kun opettaja näki paperin, hän raivostui ja huusi: ”Kirjoita sitten miksi uskot Jumalaan!” Olin iloinen, että sain luvan kertoa siitä, mihin uskon, ja siskonikin alkoi kirjoittaa samasta aiheesta. Kaksi tyttöä, jotka seurasivat tilannetta, alkoivat myös kirjoittaa siitä, miksi he uskoivat Jumalaan. Tämä oli vain yksi monista kerroista, kun näin, miten Jehova ”valmistaa ulospääsyn” vaikeista tilanteista (1. Korinttilaisille 10:13).

Työtä johtavat veljet lainasivat meille kuukaudeksi Jehovan todistajien julkaiseman kirjan Kadotetusta paratiisista ennallistettuun paratiisiin. Tietääkseni noita kirjoja oli Liettuassa tuolloin vain viitisen kappaletta. Mietimme Danguolėn kanssa, miten ihanaa olisi saada tuo kirja omaksi. Se ei ollut mahdollista, joten teimme sen, minkä pystyimme, ja kopioimme kirjan käsin. Kädet olivat työstä hellänä, mutta olimme ikionnellisia siitä, että pystyimme tuon kopion avulla vahvistamaan uskoamme.

Vuonna 1982, pian sen jälkeen kun olin täyttänyt 19 vuotta, jouduin kahdeksi vuodeksi vankilaan, koska kieltäydyin asepalveluksesta. Oli rankkaa olla siellä rikollisten ympäröimänä. Näin kuitenkin välillä toista samalla vankileirillä olevaa todistajaa, ja siitä oli iso apu. Vuonna 1984 pääsin vankilasta, mutta palaisin sinne vielä myöhemmin.

Saan hengellisen vaimon

Vapauduttuani vankilasta tapasin Lidijan, hengellisen ja kauniin sisaren, joka asui Ukrainassa. Menimme naimisiin, ja Lidija muutti luokseni Liettuaan. Hän oli kasvanut todistajaperheessä, ja siksi häntäkin oli kouluvuosina vainottu ankarasti. Vaikeissa tilanteissa hän oli saanut voimaa niiden ystävien kokemuksista, joita oli lähetetty natsien keskitysleireille tai Siperiaan.

1980-luvulla todistajien toiminta oli yhä kielletty Liettuassa. Tuohon aikaan ystävien häiden varjolla pidettiin usein kaksipäiväisiä konventteja. Näin tehtiin meidänkin häissämme. Sen lisäksi, että tilaisuudessa juhlittiin häitä, siellä myös kuultiin useita puheita, laulettiin lukuisia lauluja ja jopa nähtiin neljä pukunäytelmää. Läsnä oli muistaakseni noin 450 henkeä, muun muassa sukulaisia eri puolilta Neuvostoliittoa. Joukossa oli myös kutsumattomia vieraita – KGB:n agentteja, jotka jotkut veljet tunnistivat!

Uudestaan oikeuden eteen

Jos hallitus huomasi, että yksi vankeustuomio ei saanut todistajaa luopumaan puolueettomuudestaan, hänet saatettiin passittaa vankilaan uudestaan. Häistämme ei ehtinyt kulua vuottakaan, kun jouduin taas oikeuden eteen. Lidija oli tuohon aikaan raskaana. Sinä päivänä, kun minä olin oikeussalissa, hän oli lähellä sijaitsevassa sairaalassa. Minua ei päästetty hänen luokseen, mutta kun oikeusistunnossa pidettiin tauko, kävelin sairaalalle hänen ikkunansa alle. Hän avasi ikkunan, ja saimme vaihtaa pari rohkaisun sanaa. Myöhemmin samana päivänä sain kolmen vuoden vankeustuomion.

Kaksi päivää myöhemmin meitä kohtasi tragedia, kun Lidija sai keskenmenon. Lidija muistelee, että tuntui kuin hänet olisi revitty rikki. Kaiken lisäksi hän oli vasta sopeutumassa elämään Liettuassa. Nyt hän asui appivanhempiensa luona, eikä heillä ollut edes yhteistä kieltä, koska vanhempani eivät puhuneet juurikaan ukrainaa tai venäjää. Lidija kuitenkin tukeutui Jehovaan, ja vanhempani yrittivät parhaansa mukaan pitää hänestä hyvää huolta tuona koettelevana aikana.

Jehova valmistaa edelleen ulospääsyn

Ensimmäinen kerta vankilassa oli valmistanut minua toista kertaa varten. Sain voimaa siitä, että puhuin toisille totuudesta. Hyvä tilaisuus todistaa koitti esimerkiksi silloin kun minua ja muita vankeja kuljetettiin vankilaan. Vankeja sullottiin autoihin ja juniin niin että jopa 15–20 miestä joutui viidelle tai kuudelle hengelle tarkoitettuun tilaan. Matkalla selitin, miksi en osallistunut sotiin tai politiikkaan, ja kerroin, että sen vuoksi jouduin vankilaan. Kerroin myös, miksi minusta oli järkevää uskoa Jumalaan.

Suoritin tuomioni Marijampolėn vankilassa.a Tietääkseni olin ainoa todistaja kahdentuhannen kovaksikeitetyn rikollisen joukossa. Minut hakattiin pahasti vain kerran, vaikka oli tavallista, että vangit uhkailivat, pahoinpitelivät ja jopa tappoivat toisiaan. Olot olivat karut, mutta yritin rohkaista masentuneita ja olla myötätuntoinen, mikä oli melko tuntematon ominaisuus niissä ympyröissä.

KGB:n agentit käyttivät vankilassa myös psykologista painostusta. Jotenkin he tiesivät, mistä perheenjäseneni puhuivat kodin seinien sisäpuolella. Agentit kertoivat minulle näistä keskusteluista, mutta he vääristelivät perheeni sanomisia ja antoivat sellaisen kuvan, että siellä oltiin riidoissa. En koskaan uskonut heitä. Lopulta kun pääsin vankilasta, sain tietää, miten agenttien esittämät väitteet poikkesivat perheeni puheista. (Matteus 10:16.)

Kerran eräs sisar pyysi naapuriltaan, jonka hän tunsi hyvin ja joka oli vankilan vartija, voisiko tämä sujauttaa minulle pienen venäjänkielisen Raamatun. Öisin kopioin muutaman jakeen Jeesuksen vuorisaarnasta pienelle paperinpalalle. Sitten seuraavana päivänä ollessani töissä vankilan työpajalla luin jakeita yhä uudelleen, kunhan muiden silmä vältti. Näin opettelin vuorisaarnan ulkoa venäjäksi, vaikkei se olekaan äidinkieleni. Lopulta vartijat löysivät Raamatun ja takavarikoivat sen. Jeesuksen sanat olivat kuitenkin jo ehtineet painua mieleeni ja sydämeeni.

Lisäksi sain valtavasti rohkaisua Lidijalta, joka kirjoitti minulle kauniita kirjeitä melkein päivittäin. Itse sain kirjoittaa hänelle vain kaksi kertaa kuussa, mutta hän sanoi, että nämä kirjeet riittivät kertomaan hänelle kolme tärkeää asiaa: olin elossa, olin uskollinen Jehovalle ja olin edelleen rakastunut häneen.

Jehova valmistaa ulospääsyn vastaamalla rukouksiini

Kerran eräät vangit vaativat vankilan viranomaisilta parempia työolosuhteita ja kieltäytyivät työnteosta. Tällaisesta kapinasta he saivat tietysti ankaran rangaistuksen. Viranomaiset käskivät minua ja joitain muita vankeja liittymään uuteen työryhmään, joka jatkaisi noiden kapinallisten vankien töitä.

Jos kieltäytyisin, minua rangaistaisiin ankarasti. Mutta jos suostuisin, muut vangit pitäisivät minua petturina ja kostaisivat minulle. Kosto tarkoitti usein hakkaamista tai puukottamista kuoliaaksi. Minusta tuntui kuin olisin puun ja kuoren välissä, enkä tiennyt mitä tehdä (2. Aikakirja 20:12). Niinpä rukoilin toistuvasti Jehovalta apua.

Yllättäen yksi vangeista, jonka kanssa olin siihen asti tehnyt töitä, vei koko silloisen työryhmämme tapaamaan työnjohtajaa. Tuo vanki ei ollut ystäväni – me vain työskentelimme yhdessä. Siitä huolimatta hän alkoi vaatia työnjohtajalta, etten joutuisi vaihtamaan ryhmää. Heidän välilleen syntyi raju riita. Lopulta työnjohtaja, joka tunnetusti ei ikinä antanut myöten missään, antoikin periksi ja ajoi meidät ulos toimistostaan. Sain jatkaa vanhassa ryhmässäni, ja minusta tuntui, että kivi putosi sydämeltäni. (2. Pietarin kirje 2:9.) En koskaan vankilassa ollessani nähnyt kenenkään vangin puolustavan toista vankia niin ärhäkästi. Opin tästä, että Jehova voi vastata rukouksiimme kenen tahansa välityksellä.

Jehova valmistaa ulospääsyn Lidijalle

Vaimollanikaan ei ollut helppoa, kun olin poissa. Hän tarvitsi työpaikan. Monet eivät halunneet palkata häntä, koska minä olin vankilassa ja he pelkäsivät joutuvansa tekemisiin KGB:n kanssa. Lopulta Lidija löysi työpaikan, jossa hänen piti hoitaa kolmeakymmentä lasta kaksitoista tuntia päivässä. Se vei hänestä kaikki mehut. Jehova kuitenkin antoi hänelle voimaa joka päivä. Hän sai apua myös veljiltä ja sisarilta, jotka ajoivat satoja kilometrejä eri puolilta Liettuaa voidakseen tukea ja lohduttaa häntä ja tuodakseen hänelle venäjänkielisiä julkaisuja. Hän ei koskaan tuntenut jääneensä yksin.

Palvelemme Jehovaa perheenä

Vankilasta vapautumisen jälkeen olin mukana järjestämässä julkaisujemme liettuankielistä käännöstyötä, jota piti silloin tehdä salaa. Muutaman vuoden kuluttua Neuvostoliitto hajosi ja Jehovan todistajat rekisteröitiin Liettuassa. Myöhemmin maahan perustettiin käännöstoimisto. Asuimme yli puolentoista tunnin ajomatkan päässä toimistosta, mutta matkustin sinne viikoittain viiden vuoden ajan ja sain siitä paljon iloa.

Elokuussa 1997 meidät kutsutiin Lidijan kanssa Jehovan todistajien Liettuan-haaratoimistoon, jota kutsutaan Beteliksi. Se tuntui ihan uskomattomalta! Meillä oli kaksi tytärtä, 9-vuotias Oksana ja 5-vuotias Svajūnė. Saimme kolme päivää aikaa muuttaa Betelin lähelle ja järjestää Oksanalle paikan uudesta koulusta.

Miten löysimme tasapainon Betelissä palvelemisen ja lapsiperheen arjen välillä? Joka päivä minä matkustin aikaisin aamulla Beteliin ja Lidija tuli perässä, kun tytöt olivat lähteneet kouluun. Lidija palasi aina kotiin ennen tyttöjä, jotta hän olisi heitä vastassa.

Meidän koko perhe odotti innolla perjantai-iltoja. Kokkasimme yhdessä, siivosimme, pidimme perheen palvontaillan ja teimme kaikkea muuta mukavaa. Matkustimme myös eri Euroopan maiden haaratoimistoihin, jotta tytöt pääsisivät tutustumaan moniin ystäviin. Teimme retkiä vuorille ja merenrantaan ja ihailimme kaikkea, mitä Jehova on tehnyt. Lidija ja minä olemme todella ylpeitä tytöistämme, jotka molemmat aloittivat tienraivauksen 15-vuotiaina. Nykyään Oksana palvelee miehensä Jean-Benoitin kanssa Liettuan etäkäännöstoimistossa ja Svajūnė ja hänen miehensä Nicolas ovat Ranskan Betelissä.

Meillä on Lidijan kanssa luja avioliitto, ja se johtuu pitkälti siitä, että Jehova on aina ollut meille tärkein (Efesolaisille 5:31; Saarnaaja 4:12). Olemme useiden vuosien aikana kokeneet vainoa ja olleet ”ahtaalla – – mutta emme toimintakyvyttömiä”, eikä Jehova ole koskaan hylännyt meitä (2. Korinttilaisille 4:8, 9). Jehova on toistuvasti valmistanut meille ulospääsyn, ja olemme varmoja siitä, että hän tekee niin jatkossakin.