Kataarit – olivatko he kristittyjä marttyyreita?

”TAPPAKAA heidät kaikki; Jumala kyllä tuntee omansa.” Tuona kesäpäivänä vuonna 1209 suoritettiin eteläranskalaisen Béziers’n kaupungin asukkaiden joukkomurha. Munkki Arnaud Amalric, joka oli nimitetty katolisten ristiretkeläisten johtoon paavin lähettiläänä, ei tuntenut armoa. Hänen kerrotaan antaneen edellä mainitun häpeällisen vastauksen miehilleen näiden kysyttyä, miten he erottaisivat katolilaiset kerettiläisistä. Katoliset historioitsijat esittävät tuon vastauksen vesitetyssä muodossa: ”Älkää olko huolissanne. Luulen ettei kovinkaan moni halua kääntyä.” Mikä hänen vastauksensa todellisuudessa sitten ollutkin, sitä seurasi ainakin 20 000 miehen, naisen ja lapsen verilöyly, jonka pani toimeen noin 300 000 katolisen kirkon prelaattien johtamaa ristiretkeläistä.

Mikä tähän joukkomurhaan johti? Se oli vasta alkua albigenssisodille, jotka paavi Innocentius III oli käynnistänyt niin sanottuja kerettiläisiä vastaan Languedocin maakunnassa Etelä-Ranskassa. Kun se päättyi noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua, oli mahdollisesti miljoona ihmistä – kataaria, valdolaista ja jopa monta katolilaista – menettänyt henkensä.

Uskonnollisia toisinajattelijoita keskiajan Euroopassa

Kaupankäynnin nopea kasvu 1000-luvulla muutti suuresti keskiajan Euroopan yhteiskunnallisia ja taloudellisia rakenteita. Käsityöläisten ja kauppiaiden määrän kasvaessa syntyi kaupunkeja. Uudet aatteet pääsivät näin leviämään. Uskonnollinen toisinajattelu sai jalansijaa Languedocissa, missä huomattavan suvaitsevainen ja edistyksellinen väestö eli sellaisessa hyvinvoinnissa, jollaista ei nähty missään muualla Euroopassa. Siellä sijaitseva Toulousen kaupunki oli Euroopan kolmanneksi rikkain metropoli. Tuossa maailmassa menestyivät trubaduurit, joiden laulujen sanoista osa kosketteli politiikkaa ja uskontoa.

Eräässä historiateoksessa kuvaillaan 1000- ja 1100-lukujen uskonnollista tilannetta seuraavasti: ”1100-luvulla, samoin kuin edellisellä vuosisadalla, papiston tavat asetettiin edelleen kyseenalaisiksi ja sitä syytettiin ylellisestä elämäntavasta, lahjottavuudesta ja moraalittomuudesta mutta varsinkin sen rikkaudesta ja vallasta, sen salaisesta liittoutumisesta maallisten vallanpitäjien kanssa, nöyristelystä.” (Revue d’histoire et de philosophie religieuses.)

Matkasaarnaajia

Jopa paavi Innocentius III tunnusti, että kirkon sisällä rehottava turmelus oli syypää toisin ajattelevien matkasaarnaajien lisääntymiseen Euroopassa, etenkin Etelä-Ranskassa ja Pohjois-Italiassa. Nämä olivat suurimmaksi osaksi joko kataareja tai valdolaisia. Hän haukkui pappeja siitä, etteivät nämä opettaneet kansaa, sanoen: ”Lapset huutavat leipää, jota sinä et välitä heille taittaa.” Innocentius ei kuitenkaan ryhtynyt järjestämään kansalle raamatullista opetusta vaan väitti: ”Pyhä Raamattu on niin syvällinen, etteivät yksinkertaiset ja lukutaidottomat eivätkä edes viisaat ja oppineet ole täysin päteviä yrittämään ymmärtää sitä.” Raamattua eivät saaneet lukea ketkään muut kuin papit, ja heillekin se oli sallittua vain latinaksi.

Tehdäkseen tyhjäksi toisin ajattelevien matkasaarnaajien työn paavi hyväksyi saarnaajaveljeskunnan eli dominikaanimunkiston perustamisen. Äveriään katolisen papiston vastakohdaksi näiden kerjäläismunkkien oli määrä toimia matkustavina saarnaajina ja puolustaa puhdasta katolista oppia ”kerettiläisiä” vastaan Etelä-Ranskassa. Paavi lähetti matkaan myös edustajia keskustelemaan kataarien kanssa ja yrittämään tuoda heidät takaisin katolisen kirkon helmaan. Kun nämä ponnistelut eivät tuottaneet tulosta ja yksi edustajista kuoli – oletettavasti kerettiläisen käden kautta – Innocentius III antoi käskyn ristiretken aloittamisesta albigensseja vastaan vuonna 1209. Kataareja oli erityisen runsaasti muun muassa Albin kaupungissa, ja siksi kirkon aikakirjoissa kataareista puhutaan albigensseina (ranskaksi albigeois) ja sanalla tarkoitetaan kaikkia tuon seudun ”kerettiläisiä”, myös valdolaisia (ks. alla olevaa tekstiruutua).

Keitä kataarit olivat?

Kataari-sana tulee kreikkalaisesta sanasta ka·tha·rosʹ ’puhdas’. Liike levisi varsinkin Lombardiassa Pohjois-Italiassa sekä Languedocissa 1000–1300-luvuilla. Kataarien uskonkäsitykset olivat sekoitus itämaista dualismia ja gnostilaisuutta, jotka ehkä tulivat maahan ulkomaisten kauppiaiden ja lähetystyöntekijöiden mukana. Eräässä hakuteoksessa kataarien dualismi määritellään uskoksi ”kahteen lähtökohtaan: toinen on hyvä ja hallitsee kaikkea hengellistä, toinen on paha ja vastuussa aineellisesta maailmasta, muun muassa ihmisruumiista” (The Encyclopedia of Religion). Kataarit uskoivat, että Saatana oli luonut aineellisen maailman, joka oli peruuttamattomasti tuomittu tuhoon. He toivoivat pääsevänsä pois pahasta, aineellisesta maailmasta.

Kataarit oli jaettu kahteen luokkaan: täydellisiin ja uskovaisiin. Täydelliset vihittiin tehtäväänsä hengellisen kasteen rituaalissa nimeltä consolamentum. Tämä tapahtui käsien päälle panemisella vuoden koeajan jälkeen. Rituaalin uskottiin vapauttavan kokelaan Saatanan vallasta ja puhdistavan hänet kaikesta synnistä; lisäksi hän saisi siinä pyhää henkeä. Näin hän sai nimen ”täydellinen”; sitä käytettiin suhteellisen pienestä eliitistä, jonka jäsenet toimivat pappeina uskovaisille. Täydelliset antoivat raittius-, siveys- ja köyhyyslupauksen. Jos täydellinen oli ollut naimisissa, hänen oli jätettävä kumppaninsa, sillä kataarit uskoivat, että sukupuoliyhdyntä oli ollut ensimmäinen synti.

Uskovaiset taas eivät omaksuneet askeettista elämäntapaa mutta uskoivat silti kataarien opetuksiin. Polvistumalla täydellisten kunniaksi rituaalissa nimeltä melioramentum uskovainen pyysi anteeksiantoa ja siunausta. Jotta uskovaiset olisivat voineet elää normaalia elämää, he tekivät täydellisten kanssa sopimuksen, convenenzan, jonka perusteella he saisivat kuolinvuoteellaan hengellisen kasteen eli consolamentumin.

Suhtautuminen Raamattuun

Vaikka kataarit lainasivat paljon Raamattua, he katsoivat sen sisältävän ensisijaisesti vertauskuvia ja taruja. Heidän mielestään suurin osa Raamatun heprealaisista kirjoituksista oli peräisin Panettelijalta. He esittivät dualismifilosofiansa tueksi joitakin Kreikkalaisten kirjoitusten kohtia, esimerkiksi sellaisia jakeita, joissa liha asetetaan vastakkain hengen kanssa. He rukoilivat Herran rukouksessa ”ylimaallista leipäämme” (toisin sanoen ”hengellistä leipää”) ”jokapäiväisen leipämme” sijasta, sillä aineellinen leipä oli välttämätön paha heidän silmissään.

Monet kataarien opetukset olivat suoranaisessa ristiriidassa Raamatun kanssa. He esimerkiksi uskoivat sielun kuolemattomuuteen ja jälleensyntymiseen (vrt. Saarnaaja 9:5, 10; Hesekiel 18:4, 20). He perustivat uskomuksiaan myös apokryfikirjoihin. Mutta silloin kun kataarit käänsivät joitakin Raamatun osia kansankielelle, he kuitenkin jossain määrin tekivät Raamattua tunnetuksi keskiajalla.

Eivät kristittyjä

Täydelliset pitivät itseään apostolien laillisina seuraajina ja sanoivat siksi itseään ”kristityiksi”; tätä vielä painotettiin lisäämällä nimityksen eteen sana ”tosi” tai ”hyvä”. Todellisuudessa monet kataarien uskonkäsitykset eivät kuitenkaan olleet kristillisyyden mukaisia. Vaikka he tunnustivat Jeesuksen Jumalan Pojaksi, he kielsivät hänen tulonsa lihaan sekä lunastusuhrinsa. He tulkitsivat väärin lihaa ja maailmaa koskevan Raamatun tuomion ja katsoivat siksi kaiken aineen juontavan juurensa pahasta. Niinpä he väittivät, että Jeesuksella on voinut olla ainoastaan hengellinen ruumis ja että maan päällä ollessaan hänellä vain näytti olevan liharuumis. Ensimmäisen vuosisadan luopioiden tavoin kataaritkin olivat ”sellaisia jotka eivät tunnusta Jeesuksen Kristuksen lihaan tulemista” (2. Johanneksen kirje 7).

Keskiajan kerettiläisiä käsittelevässä kirjassa M. D. Lambert kirjoittaa, että kataarien uskonto ”korvasi kristillisen moraalisuuden pakkoaskeesilla, – – eliminoi lunastuksen kieltämällä – – [Kristuksen kuoleman] pelastusvoiman” (Medieval Heresy). Hänen mielestään ”täydellisten todellisia hengenheimolaisia olivat idän askeetti-opettajat, Kiinan tai Intian buddhalaiset papit ja vaeltavat hinduaskeetit, orfilaisten mysteerien tuntijat tai gnostilaisuuden opettajat”. Kataarien käsityksen mukaan pelastus ei riippunut Jeesuksen Kristuksen lunastusuhrista vaan consolamentumista, kasteesta pyhään henkeen. Tällä tavoin puhdistetuille ihmisille kuolema toisi vapautuksen aineesta.

Epäpyhä ristiretki

Kataarien elämäntapa vetosi tavalliseen kansaan, joka oli väsynyt papiston kohtuuttomiin vaatimuksiin ja laajalle levinneeseen rappioon. Täydelliset sanoivat katolisen kirkon ja sen hierarkian olevan Ilmestyksen 3:9:n ja 17:5:n ”Saatanan synagoga” ja ”porttojen – – äiti”. Kataarien liike kukoisti Etelä-Ranskassa ja oli ottamassa siellä katolisen kirkon paikan. Paavi Innocentius III reagoi aloittamalla ja rahoittamalla albigenssisodat, ensimmäisen ristiretken, joka järjestettiin kristikunnan sisällä kristityiksi tunnustautuvia ihmisiä vastaan.

Paavi ahdisteli kirjeitse ja lähettien välityksellä Euroopan katolisia kuninkaita, kreivejä, herttuoita ja ritareita. Hän lupasi suosionosoituksia ja Languedocin rikkauksia kaikille niille, jotka taistelisivat saadakseen kerettiläisyyden kitketyksi pois ”keinolla millä hyvänsä”. Hänen pyyntönsä ei kaikunut kuuroille korville. Katolisten prelaattien ja munkkien johdolla suuntasi ristiretkeläisten kirjava armeija kulkunsa Pohjois-Ranskasta, Flanderista ja Saksasta kohti etelää Rhône-joen laaksoa pitkin.

Béziers’n hävitys oli alku valloitussodalle, joka peitti Languedocin tuleen ja vereen. Albi, Carcassonne, Castres, Foix, Narbonne, Termes ja Toulouse joutuivat kaikki verenhimoisten ristiretkeläisten käsiin. Kataarien linnoituksissa Cassès’ssa, Minervessä ja Lavaurissa poltettiin satoja täydellisiä roviolla. Munkkikronikoitsija Pierre des Vaux-de-Cernayn mukaan ristiretkeläiset polttivat täydelliset elävältä ja nauttivat tehtävästään. Languedoc joutui Ranskan kruunulle vuonna 1229, 20 vuoden taistelujen ja hävityksen jälkeen. Verilöyly ei kuitenkaan ollut vielä ohi.

Inkvisitio antaa kuoliniskun

Paavi Gregorius IX perusti vuonna 1231 paavillisen inkvisition aseellisten taistelujen tueksi.a Järjestelmä perustui aluksi ilmiantoihin ja pakottamiseen uhkailulla sekä myöhemmin järjestelmälliseen kidutukseen. Sen tavoitteena oli juuria pois se, mitä miekka ei ollut pystynyt kaatamaan. Inkvisition tuomarit – jotka olivat pääosin dominikaani- ja fransiskaanimunkkeja – olivat vastuussa ainoastaan paaville. Virallinen rangaistus kerettiläisyydestä oli rovio. Inkvisiittorit olivat niin fanaattisia ja raakoja, että muun muassa Albissa ja Toulousessa puhkesi kapinoita. Avignonet’ssa murhattiin kaikki inkvisitiotuomioistuimen jäsenet.

Kataarien liikkeen loppua enteili vuosi 1244, jolloin Montségurin vuorilinnoitus, lukuisten täydellisten viimeinen turvapaikka, antautui. Noin 200 miestä ja naista kuoli joukkoroviolla. Vuosien mittaan inkvisitio etsi käsiinsä jäljelle jääneet kataarit. Kertoman mukaan viimeinen heistä poltettiin roviolla Languedocissa vuonna 1330. Eräässä kirjassa sanotaan: ”Kataarien häviö oli inkvisition suurin saavutus.” (Medieval Heresy.)

Kataarit olivat kaukana tosi kristillisyydestä. Mutta antoiko heidän katoliseen kirkkoon kohdistunut arvostelunsa niin sanotuille kristityille oikeuden tappaa heidät julmasti viimeiseen mieheen? Heidän katoliset vainoojansa ja murhaajansa häpäisivät Jumalaa ja Kristusta ja esittivät tosi kristillisyyden väärin kiduttaessaan noita kymmeniätuhansia toisinajattelijoita ja surmatessaan heitä sankoin joukoin.

[Alaviitteet]

[Tekstiruutu s. 28]

VALDOLAISET

1100-luvun loppupuolella rikas lyonilaiskauppias Petrus Valdes kustansi ensimmäiset käännökset joistakin Raamatun osista useille provencen kielen, Etelä- ja Kaakkois-Ranskassa puhutun kansankielen, paikallismurteille. Hartaana katolilaisena hän luopui liikeyrityksestään ja omistautui evankeliumin saarnaamiseen. Tympääntyneinä turmeltuneeseen papistoon monet muutkin katolilaiset seurasivat häntä matkasaarnaajiksi.

Valdes kohtasi pian vihamielisyyttä paikallisten pappien taholta, jotka taivuttivat paavin kieltämään hänen julkisen todistustyönsä. Valdesin kerrotaan vastanneen: ”Meidän tulisi totella Jumalaa ennemmin kuin ihmisiä.” (Vrt. Apostolien teot 5:29.) Valdes ei antanut periksi, ja hänet julistettiin kirkonkiroukseen. Hänen seuraajansa, joita sanottiin valdolaisiksi eli Lyonin köyhiksi, pyrkivät innokkaasti seuraamaan hänen esimerkkiään saarnaten kaksittain ihmisten kodeissa. Tämän johdosta heidän opetuksensa levisivät nopeasti kaikkialle Etelä- ja Itä-Ranskaan, maan pohjoisosiin sekä Pohjois-Italiaan.

Pääasiassa he puolustivat paluuta varhaiskristillisiin uskonkäsityksiin ja tapoihin. He kiistivät muun muassa opetukset kiirastulesta, kuolleiden puolesta esitetyistä rukouksista, Marian palvonnasta, ”pyhimyksille” osoitetuista rukouksista, ristin kunnioittamisesta, aneista, messu-uhrista sekä lapsikasteesta.b

Valdolaisten opetukset olivat jyrkkä vastakohta kataarien ei-kristillisille dualistisille opetuksille, vaikka heidät usein sekoitetaankin toisiinsa. Tämän sekaannuksen ovat aiheuttaneet lähinnä katoliset poleemikot, jotka yrittivät tahallaan liittää valdolaisten saarnaamistyön albigenssien eli kataarien opetuksiin.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 29]

Pyhän Maria Magdaleenan kirkossa Béziers’ssä kuoli 7 000 henkeä, kun ristiretkeläiset surmasivat 20 000 miestä, naista ja lasta