Olen asettunut käytettäväksi runsaat 50 vuotta
KERTONUT EMMANUEL PATERAKIS
Apostoli Paavali sai 1 900 vuotta sitten epätavallisen kutsun: ”Tule yli Makedoniaan ja auta meitä.” Paavali otti halukkaasti vastaan tämän uuden tilaisuuden ’julistaa hyvää uutista’. (Apostolien teot 16:9, 10.) Vaikka minun saamani kutsu ei ole peräisin niin pitkän ajan takaa, siitä on kuitenkin runsaat 50 vuotta, kun päätin asettua käytettäväksi, ’tulla yli’ uusille alueille, Jesajan 6:8:n hengessä: ”Tässä minä olen! Lähetä minut.” Lukuisten matkojeni takia sain liikanimen Maailmanmatkaaja, mutta toimeni muistuttivat hyvin vähän lomamatkailua. Useammin kuin kerran saapuessani hotellihuoneeseeni vajosin polvilleni ja kiitin Jehovaa hänen suojeluksestaan.
SYNNYIN 16. tammikuuta 1916 Ierapetrassa Kreetassa hyvin uskonnolliseen ortodoksiperheeseen. Varhaislapsuudestani asti äiti vei minut ja kolme siskoani kirkkoon sunnuntaisin. Isäni taas jäi mieluummin kotiin lukemaan Raamattua. Ihailin suuresti isää – rehellistä, hyvää ja anteeksiantavaista miestä – ja hänen kuolemansa ollessani yhdeksänvuotias jätti minuun syvät jäljet.
Muistan viisivuotiaana lukeneeni koulussa tekstin, jossa sanottiin: ”Kaikki ympärillämme oleva julistaa Jumalan olemassaoloa.” Varttuessani olin ehdottoman vakuuttunut tästä. Niinpä päätin 11-vuotiaana kirjoittaa aineen, jonka teemana oli psalmi 104:24: ”Miten monet ovatkaan tekosi, oi Jehova! Kaikki ne olet viisaasti tehnyt. Maa on täynnä tuotteitasi.” Minua kiehtoivat luonnon ihmeet, jopa niinkin yksinkertaiset asiat kuin siemenet, joilla oli pienet siivet, jotta ne lentäisivät tuulen mukana pois emopuun varjosta. Viikon kuluttua siitä, kun jätin aineeni, opettajani luki sen koko luokalle ja seuraavaksi koko koululle. Opettajat taistelivat siihen aikaan kommunistisia ajatuksia vastaan, ja he olivat iloisia kuullessaan minun puolustavan Jumalan olemassaoloa. Minä sen sijaan olin vain iloinen saadessani ilmaista uskoni Luojaan.
Vastauksia kysymyksiini
Ensimmäinen tapaamiseni Jehovan todistajien kanssa 1930-luvun alussa on vielä tuoreena muistissani. Emmanuel Lionoudakis oli ollut saarnaamassa kaikissa Kreetan kaupungeissa ja kylissä. Sain häneltä useita kirjasia, mutta katseeni vangitsi se, jonka otsikkona oli Missä ovat kuolleet?. Tunsin niin sairaalloista pelkoa kuolemaa kohtaan, etten edes mennyt siihen huoneeseen, jossa isäni oli kuollut. Lukiessani tätä kirjasta yhä uudelleen opin, mitä Raamatussa opetetaan kuolleiden tilasta, ja tunsin, kuinka taikauskoinen pelkoni hävisi.
Todistajat vierailivat kaupungissamme kesäisin kerran vuodessa ja toivat minulle lisää kirjallisuutta luettavaksi. Vähitellen ymmärsin Raamattua paremmin, mutta kävin edelleen ortodoksisessa kirkossa. Vapautus-kirja oli kuitenkin käännekohta. Siinä osoitettiin selvästi Jehovan järjestön ja Saatanan järjestön välinen ero. Tästä lähtien aloin säännöllisemmin tutkia Raamattua ja mitä tahansa Vartiotorni-seuran kirjallisuutta, jota sain käsiini. Koska Jehovan todistajien työ oli kielletty Kreikassa, tutkin salaa öisin. Olin silti niin innostunut oppimastani, etten voinut olla puhumatta siitä jokaiselle. Poliisi alkoi ennen pitkää kiinnostua minusta ja kävi luonani säännöllisesti milloin mihinkin aikaan vuorokaudesta etsimässä kirjallisuutta.
Vuonna 1936 menin ensimmäistä kertaa kokoukseen, joka pidettiin 120 kilometrin päässä Iraklionissa. Olin hyvin onnellinen tavatessani todistajia. Useimmat heistä olivat tavallisia ihmisiä, maanviljelijöitä enimmäkseen, mutta he auttoivat minua vakuuttumaan siitä, että tämä on totuus. Vihkiydyin Jehovalle siltä istumalta.
En koskaan unohda kastettani. Veli Lionoudakis vei minut ja kaksi raamatuntutkisteluoppilastani rannalle eräänä sysipimeänä yönä vuonna 1938. Kun hän oli esittänyt rukouksen, hän painoi meidät nopeasti upoksiin.
Pidätettynä
Aivan ensimmäinen kertani saarnaamistyössä oli liioittelematta tapauksekas. Tapasin vanhan koulutoverin, josta oli tullut pappi, ja meillä oli erinomainen keskustelu. Mutta jälkeenpäin hän selitti, että piispan käskyn mukaisesti hänen piti antaa pidättää minut. Sillä aikaa kun odotimme pormestarin toimistossa naapurikylästä saapuvia poliiseja, alkoi ulkopuolelle kerääntyä ihmisjoukko. Niinpä otin toimistosta kreikkalaisen Uuden testamentin ja aloin pitää heille puhetta, joka perustui Matteuksen 24. lukuun. Ihmiset eivät aluksi halunneet kuunnella, mutta pappi puuttui asiaan ja sanoi: ”Antakaa hänen puhua. Se on meidän Raamattumme.” Sain puhua puolitoista tuntia. Ollessani ensimmäistä päivää palveluksessa minulla oli näin myös tilaisuus pitää ensimmäinen esitelmäni. Koska poliisit eivät olleet vielä saapuneet, kun lopetin, pormestari ja pappi päättivät, että miesjoukko ajaisi minut ulos kaupungista. Tien ensimmäisessä mutkassa aloin juosta minkä jaloistani pääsin välttääkseni kivet, joita he heittivät perääni.
Seuraavana päivänä kaksi poliisia yhdessä piispan kanssa pidätti minut työpaikalla. Pystyin todistamaan heille Raamatusta poliisiasemalla, mutta koska raamatullisessa kirjallisuudessani ei ollut lain vaatimaa piispan leimaa, minua syytettiin käännytyksestä ja kielletyn kirjallisuuden levittämisestä. Minut vapautettiin odottamaan oikeudenkäyntiä.
Oikeudenkäyntini oli kuukautta myöhemmin. Puolustuksessani tähdensin, etten tehnyt muuta kuin tottelin Kristuksen käskyä saarnata (Matteus 28:19, 20). Tuomari vastasi purevan ivallisesti: ”Lapsi rakas, tuon käskyn Antaja ristiinnaulittiin. Minulla ei valitettavasti ole valtaa rangaista sinua samoin.” Muuan nuori asianajaja, jota en tuntenut, nousi kuitenkin puolustamaan minua ja sanoi, että koska kommunismi ja ateismi vaikuttivat voimakkaasti ympärillämme, oikeuden pitäisi olla ylpeä siitä, että jotkut nuoret miehet olivat valmiita puolustamaan Jumalan sanaa. Sitten hän tuli luokseni ja onnitteli minua lämpimästi kirjallisesta puolustuksestani, joka oli minua koskevien papereiden joukossa. Koska häneen teki vaikutuksen se, että olin niin nuori, hän tarjoutui puolustamaan minua maksutta. Kolmen kuukauden vähimmäistuomion asemesta minulle langetettiin ainoastaan kymmenen päivän vankeustuomio ja 300 drakhman sakko. Tällainen vastustus vain vahvisti päätöstäni palvella Jehovaa ja puolustaa totuutta.
Kun minut pidätettiin eräässä toisessa tilanteessa, tuomari pani merkille, miten helposti lainasin Raamattua. Hän pyysi piispaa lähtemään hänen toimistostaan ja sanoi: ”Olette tehnyt oman osuutenne. Tästä eteenpäin minä hoidan hänet.” Sitten hän otti esille Raamattunsa, ja puhuimme Jumalan valtakunnasta koko iltapäivän. Tällaiset tapaukset rohkaisivat minua jatkamaan vaikeuksista huolimatta.
Kuolemantuomio
Vuonna 1940 minut kutsuttiin sotapalvelukseen, ja kirjoitin kirjeen, jossa selitin, miksi en voisi astua palvelukseen. Kaksi päivää myöhemmin poliisit pidättivät minut ja hakkasivat minut pahasti. Sitten minut lähetettiin rintamalle Albaniaan, missä minut asetettiin sotaoikeuden eteen, koska kieltäydyin taistelemasta. Sotaviranomaiset kertoivat minulle, ettei heitä kiinnostanut niinkään se, olinko oikeassa vai väärässä, kuin se, miten esimerkkini vaikuttaisi sotilaisiin. Minulle langetettiin kuolemantuomio, mutta asiassani tehdyn juridisen virheen vuoksi tuomiota lievennettiin suureksi helpotuksekseni kymmeneksi vuodeksi pakkotyötä. Vietin muutamat seuraavat kuukaudet elämästäni sotilasvankilassa Kreikassa hyvin vaikeissa oloissa, minkä fyysisistä vaikutuksista kärsin vieläkin.
Vankila ei kuitenkaan saanut minua lopettamaan saarnaamista. Päinvastoin! Oli helppo aloittaa keskusteluja, koska monet ihmettelivät, mitä siviili teki sotilasvankilassa. Yksi näistä keskusteluista erään vilpittömän nuorenmiehen kanssa johti raamatuntutkisteluun vankilan pihalla. Tapasin tämän miehen jälleen 38 vuotta myöhemmin eräässä konventissa. Hän oli ottanut vastaan totuuden ja palveli seurakunnanvalvojana Leukasin saarella.
Kun Hitlerin sotajoukot tunkeutuivat Jugoslaviaan vuonna 1941, meidät siirrettiin etelämmäksi Prebezan vankilaan. Matkan aikana saattueemme joutui saksalaisten pommittajien hyökkäyksen kohteeksi eikä meille vangeille annettu ruokaa. Kun vähäinen leipämääräni loppui, rukoilin Jumalaa: ”Jos se on tahtosi, että kuolen nälkään sen jälkeen, kun olet pelastanut minut kuolemantuomiolta, niin tapahtukoon tahtosi.”
Seuraavana päivänä muuan upseeri kutsui minut sivuun nimenhuudon aikana ja saatuaan tietää, mistä olin, keitä vanhempani olivat ja miksi olin vankilassa, hän pyysi minua tulemaan mukaansa. Hän vei minut kaupungin upseerimessiin, ohjasi minut pöydän ääreen, jossa oli leipää, juustoa ja lampaanpaistia, ja käski minua käymään käsiksi ruokaan. Mutta selitin, että koska muilla 60 vangilla ei ollut mitään, omatuntoni ei sallisi minun syödä. Upseeri vastasi: ”En pysty ruokkimaan kaikkia! Isäsi oli hyvin antelias minun isälleni. Minulla on moraalinen velvollisuus sinua mutta ei muita kohtaan.” ”Siinä tapauksessa menen takaisin”, vastasin. Hän mietti hetken ja antoi minulle sitten suuren laukun, johon voisin panna niin paljon ruokaa kuin pystyin.
Palattuani vankilaan laskin laukun alas ja sanoin: ”Hyvät herrat, tämä on teille.” Sattumoisin minua oli edellisenä iltana syytetty siitä, että olin vastuussa toisten vankien ahdingosta, koska en rukoillut heidän kanssaan Neitsyt Mariaa. Muuan kommunisti oli kuitenkin puolustanut minua. Nähtyään nyt ruoan hän sanoi muille: ”Missä on teidän ’Neitsyt Marianne’? Sanoitte meidän kuolevan tämän miehen takia, mutta hän juuri tuo meille ruokaa.” Sitten hän kääntyi minua kohti ja sanoi: ”Emmanuel! Tule lukemaan ruokarukous.”
Saksan armeijan eteneminen sai pian sen jälkeen vankilan vartijat pakenemaan, ja näin meille avautui tie vapauteen. Lähdin Patrakseen löytääkseni toisia todistajia ennen kuin jatkaisin matkaani Ateenaan vuoden 1941 toukokuun lopussa. Onnistuin saamaan sieltä joitakin vaatteita ja kenkiä, ja kävin kylvyssä ensimmäisen kerran yli vuoteen. Miehityksen loppuun asti saksalaiset pysäyttivät minut säännöllisesti saarnatessani, mutta he eivät koskaan pidättäneet minua. Yksi heistä sanoi: ”Saksassa me ammumme Jehovan todistajat. Mutta täällä toivoisimme, että kaikki vihollisemme olisivat todistajia!”
Sodanjälkeistä toimintaa
Aivan kuin Kreikka ei olisi saanut tarpeekseen taisteluista, sisällissota repi maata entisestään vuosina 1946–49 aiheuttaen tuhansien kuoleman. Veljet tarvitsivat paljon rohkaisua pysyäkseen vahvoina aikana, jolloin pelkästään kokouksissa käyminen saattoi johtaa pidätykseen. Kuolemantuomio langetettiin useille veljille heidän puolueettoman kantansa vuoksi. Tästä huolimatta monet ihmiset ottivat vastaan Valtakunnan sanoman, ja kastoimme yhden tai kaksi ihmistä joka viikko. Vuonna 1947 aloin työskennellä Seuran toimistoissa Ateenassa päivisin, ja iltaisin vierailin seurakunnissa matkavalvojana.
Olin iloinen saadessani vuonna 1948 kutsun Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin Yhdysvaltoihin. Oli kuitenkin eräs ongelma. En saanut passia menneiden tuomioitteni takia. Yksi raamatuntutkisteluoppilaistani oli kuitenkin hyvissä väleissä erään kenraalin kanssa. Tämän oppilaan ansiosta sain passini vain muutamassa viikossa. Mutta huolestuin, kun vähän ennen lähtöäni minut pidätettiin Vartiotorni-lehden levittämisen takia. Muuan poliisi vei minut Ateenassa toimivan valtion turvallisuuspoliisin päällikön luo. Täydeksi yllätyksekseni tämä oli naapurini! Poliisi selitti, miksi minut oli pidätetty ja antoi hänelle lehtipaketin. Naapurini otti pöytälaatikostaan pinon Vartiotorni-lehtiä ja sanoi minulle: ”Minulla ei ole tuoreinta numeroa. Saanko ottaa yhden?” Kuinka helpottunut olinkaan nähdessäni Jehovan käden tällaisissa tilanteissa!
Gileadin 16. kurssi vuonna 1950 oli rikastuttava kokemus. Kurssin loppupuolella minulle annettiin määräalueeksi Kypros, missä pian havaitsin papiston vastustuksen olevan yhtä kiihkeää kuin Kreikassa. Meidän täytyi usein kohdata uskonnollisten fanaatikkojen joukkoja, joita ortodoksipapit olivat lietsoneet raivoon. Kyproksen viisumiani ei uusittu vuonna 1953, ja minut määrättiin seuraavaksi Istanbuliin Turkkiin. Oleskeluni jäi lyhyeksi myös siellä. Turkin ja Kreikan väliset kireät suhteet merkitsivät sitä, että kenttäpalveluksessa saaduista hyvistä tuloksista huolimatta minun täytyi lähteä toiselle määräalueelle – Egyptiin.
Ollessani vankilassa mieleeni tuli psalmi 55:6, 7. Daavid ilmaisi siinä kaipauksensa paeta autiomaahan. En koskaan voinut kuvitellakaan, että jonakin päivänä olisin juuri siellä. Useiden päivien jälkeen vuonna 1954 väsyttävä matka junalla ja Niilin jokilaivalla päättyi, ja saavuin vihdoinkin määränpäähäni – Khartumiin Sudaniin. Aivan ensimmäiseksi halusin käydä suihkussa ja mennä nukkumaan. Mutta unohdin, että oli keskipäivä. Poltin itseni vedellä, joka tuli katolla olevasta tankista, ja minun oli pakko käyttää hellekypärää useiden kuukausien ajan, kunnes päänahkani parani.
Tunsin usein olevani eristyksissä, yksin keskellä Saharaa, yli tuhannen kilometrin päässä lähimmästä seurakunnasta, mutta Jehova tuki minua ja vahvisti minua jatkamaan. Rohkaisu tuli joskus mitä odottamattomimmista lähteistä. Eräänä päivänä tapasin Khartumin museon johtajan. Hän oli ennakkoluuloton, ja meillä oli hieno keskustelu. Koska hän sai tietää, että olen syntyperältäni kreikkalainen, hän kysyi, tekisinkö hänelle palveluksen tulemalla museoon kääntämään joidenkin sellaisten esineiden piirtokirjoituksia, joita oli löytynyt 500-luvulta peräisin olevasta kirkosta. Oltuani viisi tuntia tunkkaisessa kellarissa löysin lautasen, jossa oli Jehovan nimi, tetragrammi. Kuvitelkaa riemuani! Ei ole harvinaista nähdä Jumalan nimi Euroopan kirkoissa, mutta se on erittäin epätodennäköistä keskellä Saharaa!
Kansainvälisen konventin jälkeen vuonna 1958 minut määrättiin vierailemaan vyöhykevalvojana veljien luona 26 maassa ja territoriossa Lähi-idässä ja Välimeren alueella. En useinkaan tiennyt, miten selviytyisin jostakin tukalasta tilanteesta, mutta Jehova valmisti aina poispääsytien.
Minuun teki jatkuvasti vaikutuksen se, miten Jehovan järjestö pitää huolta joidenkin maiden eristyksissä olevista todistajista. Tapasin erään kerran intialaisen veljen, joka työskenteli öljykentällä. Hän oli ilmeisesti maan ainut todistaja. Hänellä oli pukukaapissaan 18:lla eri kielellä julkaisuja, joita hän antoi työtovereilleen. Edes täällä, missä kaikki ulkomaiset uskonnot oli ankarasti kielletty, veljemme ei unohtanut vastuutaan saarnata hyvää uutista. Hänen työtovereihinsa teki vaikutuksen se, että hänen uskontonsa edustaja oli lähetetty vierailemaan hänen luonaan.
Vuonna 1959 vierailin Espanjassa ja Portugalissa. Molemmissa maissa oli sotilasdiktatuuri siihen aikaan, ja Jehovan todistajien työ oli ankaran kiellon alaisuudessa. Pystyin yhden kuukauden aikana pitämään yli sata kokousta, ja rohkaisin veljiä, jotteivät he antaisi periksi vaikeuksien takia.
Ei enää yksin
Yli 20 vuotta olin palvellut Jehovaa kokoaikaisessa palveluksessa naimattomana miehenä, mutta yhtäkkiä väsyin jatkuvaan matkusteluun ilman pysyvää asuinpaikkaa. Näihin aikoihin tapasin Annie Bianuccin, joka oli erikoistienraivaajana Tunisiassa. Menimme naimisiin vuonna 1963. Hänen rakkautensa Jehovaa ja totuutta kohtaan, hänen omistautumisensa palvelukseen ja hänen opetustaitonsa sekä hänen kielitaitonsa osoittautuivat todelliseksi siunaukseksi lähetys- ja kierrostyössämme Afrikan pohjois- ja länsiosissa sekä Italiassa.
Elokuussa 1965 vaimoni ja minut määrättiin Dakariin Senegaliin, missä minä sain organisoida paikallisen haaratoimiston. Senegal oli merkittävä maa uskonnollisen suvaitsevaisuuden osalta, mikä epäilemättä oli sen presidentin Léopold Senghorin ansiota; hän oli yksi harvoista Afrikan maiden päämiehistä, jotka kirjoittivat Malawin presidentille Bandalle Jehovan todistajien puolesta, kun heitä vainottiin hirvittävällä tavalla Malawissa 1970-luvulla.
Jehova siunaa runsaasti
Kun lähdin Gileadista Kyprokseen vuonna 1951, minulla oli seitsemän matkalaukkua. Kun lähdin Turkkiin, niitä oli enää viisi. Mutta koska matkustin niin paljon, minun täytyi tottua 20 kilon matkatavararajoitukseen; tähän painoon sisältyivät paperini ja piskuinen kirjoituskoneeni. Eräänä päivänä sanoin veli Knorrille, silloiselle Vartiotorni-seuran presidentille: ”Te suojelette minua materialismilta. Saatte minut tulemaan toimeen 20 kilolla, ja olen täysin tyytyväinen.” En koskaan tuntenut jääväni osattomaksi siitä syystä, ettei minulla ollut monenlaista tavaraa.
Suurin ongelmani matkustaessani oli päästä maahan ja sieltä ulos. Eräänä päivänä olin maassa, jossa työ oli kielletty, ja tullivirkailija alkoi perusteellisesti penkoa papereitani. Tämä aiheutti vaaran maan todistajille, joten otin takistani vaimoltani tulleen kirjeen ja sanoin hänelle: ”Huomaan, että pidätte postin lukemisesta. Haluaisitteko lukea myös vaimoni kirjeen, joka ei ole papereiden joukossa?” Nolostuneena hän pyysi anteeksi ja päästi minut läpi.
Vaimoni ja minä olemme vuodesta 1982 palvelleet lähetystyöntekijöinä Nizzassa Etelä-Ranskassa. Koska terveyteni heikkenee, en voi enää tehdä aivan niin paljon kuin ennen. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että ilomme olisi vähentynyt. Olemme havainneet, että ’vaivannäkömme ei ole turhaa’ (1. Korinttilaisille 15:58). Olen iloinnut nähdessäni monien sellaisten ihmisten, joiden kanssa olen saanut tutkia vuosien aikana, ja yli 40 sukulaiseni palvelevan uskollisesti Jehovaa.
En ole millään tapaa katunut niitä uhrauksia, joita elämäni on tuonut mukanaan, kun olen asettunut käytettäväksi. Eihän mikään uhrauksistamme vedä vertoja sille, mitä Jehova ja hänen Poikansa, Jeesus Kristus, ovat tehneet meidän hyväksemme. Muistellessani niitä menneitä 60:tä vuotta, joina olen tuntenut totuuden, voin sanoa, että Jehova on siunannut minua runsain määrin. Kuten Sananlaskujen 10:22:ssa sanotaan: ”Jehovan siunaus rikkaaksi tekee.”
Epäilemättä Jehovan ”rakkaudellinen huomaavaisuus on parempi kuin elämä” (Psalmit 63:3). Kun ikääntymisen vaivat lisääntyvät, mainitsen usein rukouksissani henkeytetyn psalmistan sanat: ”Sinuun, oi Jehova, olen turvautunut. Oi kunpa en koskaan joutuisi häpeään. Sillä sinä olet toivoni, oi Suvereeni Herra Jehova, se johon olen pannut luottamukseni nuoruudestani asti. Oi Jumala, sinä olet opettanut minua nuoruudestani asti, ja yhä vielä kerron ihmeellisistä teoistasi. Älä jätä minua, oi Jumala, vanhana ja harmaapäisenäkään.” (Psalmit 71:1, 5, 17, 18.)
[Kuva s. 25]
Vaimoni Annien kanssa nykyisin