Miksi kukaan ei pysty ennustamaan talouselämää

TULOJEN ja menojen pitäminen tasapainossa ei ole yhtä helppoa kuin ennen. Perheenemännältä kuluu kaupassa entistä enemmän rahaa yhä pienempään määrään ruokatavaroita. Hänen miehensä saa enemmän palkkaa kuin koskaan aikaisemmin, mutta pystyy hankkimaan rahallaan vähemmän. Muuttuuko tilanne paremmaksi?

Erityisesti ei-kommunististen länsimaitten talouden ennusteissa puhutaan kansallisen ja kansainvälisen rahajärjestelmän luhistumisesta. Omalaatuisena vastakohtana toiset asiantuntijat sanovat, että nykyinen taloudellinen ahdinkotila on ainoastaan talouselämän välivaihe sen mukautuessa syvältä käyviin uusiin vaikutuksiin. Heidän ennustuksensa mukaan talouselämä tulee pian jälleen voimakkaaseen nousukauteen.

Kuka on oikeassa? Sangen monet asiantuntijat varovat huolellisesti kallistumasta kumpaankaan äärimmäisyyteen. Sangen synkässä erikoisnumerossaan, joka käsittelee Yhdysvaltain ”velkataloutta”, Business Week -lehti sanoo, että ”kansakunnan velkataakka on kuin soittimen kieli, joka on jännitetty hyvin kireälle . . . Kieli ei ole katkennut ja ehkä se ei katkeakaan. . . . Kukaan ei kuitenkaan tiedä tarkkaa katkeamispistettä, ja vaikka on olemassa yllin kyllin suunnitelmia ja teorioita, kukaan ei todellisuudessa myöskään tiedä, miten jännitystä voitaisiin vähentää.”

Mutta miksi talouselämän tulevaisuutta on niin vaikea ennustaa? Miksi et voi olla varma siitä, miten paljon rahallasi saa huomenna – jos sillä saa yhtään mitään? Joidenkin talouselämän perustietojen kertaamisesta saattaa olla apua.

Kansantalous on järjestelmä

Yksinkertaisesti sanottuna kansantalous liittyy siihen, miten tavaroita ja palveluja tuotetaan ja jaetaan. Kansantaloustiede on siten järjestelmän tutkimista.

Melkeinpä joka yhteisössä ihmiset tarvitsevat sellaista, mitä toisilla on. Miehellä A on lampaita, jotka tuottavat villaa; toinen mies B omistaa kasvivärejä. Jos kumpikin niin haluaa, he yksinkertaisesti käyvät vaihtokauppaa. A saa kasvivärejä ja B saa villaa. Kansantalous on pohjimmaltaan yhteistoiminnallinen vaihtamisjärjestelmä.

Mutta otaksukaamme, että A haluaa B:ltä kasvivärejä, mutta B:llä on jo riittävästi A:n villaa. Mitä A silloin tekee? Tai entä jos molemmat tarvitsisivat kolmannen, C:n, tarjoamaa kutomispalvelua? Miten C saisi korvauksen? Talousjärjestelmän täytyy olla kyllin suuri hoitaakseen tällaiset jonkin verran monimutkaisemmat järjestelyt. Miten?

Käytetään rahaa. Raha eli valuutta edustaa jotakin, jolla on arvoa; sen avulla vaihtokauppajärjestelmästä tulee sangen joustava. Rahaa ei tulisi tietenkään sekoittaa todelliseen varallisuuteen. A:n todellista omaisuutta ovat hänen lampaansa. Toisaalta B:n ja C:n aitoa varallisuutta ovat kasvivärit ja taito. Raha näin ollen edustaa sellaista, millä on tosi arvoa.

Mutta mikä tekee jonkun ihmisen tuotteesta tai työstä arvokkaan? Sen kysyntä. Jos kukaan ei koskaan tarvitsisi villaa, sen arvo jäisi vähäiseksi. Toisaalta jos jokainen tarvitsisi ehdottomasti villaa vaatetuksekseen, tuon tuotteen kysyntä olisi suuri ja siten se olisi erittäin arvokasta.

Taloustieteen niin kutsuttu klassinen koulukunta, johon kuului esimerkiksi skotti Adam Smith 18. vuosisadalta, oli sitä mieltä, että talousjärjestelmän tuli sallia liikkua vapaasti ja veden tavoin etsiä oma tasonsa. Kysyntä ja tarjonta ratkaisisivat kunkin tuotteen tai palvelun ”tason”. Niinpä jos joku ihminen tai yritys tuottaa jonkin tavaran tai palvelun halvemmalla kuin toinen, kysyntä kohdistuisi edelliseen ja jälkimmäinen joutuisi syrjäytetyksi liike-elämästä.

Kysyntä määräisi myös hinnat. Kun kysyntä on kova ja tarjonta vähäistä, hinnat ovat korkeat. Mutta kun runsaasti saatavissa olevalla tuotteella on vain vähän kysyntää, sen hinta on halpa. Nämä ovat ”vapaan” talousjärjestelmän alkeita. Monet ovat ajatelleet, että häiritsemättä tämä järjestelmä jatkuisi loputtomasti.

Mutta tässä on paikallaan varoitus. Pelkästään se, että jokin järjestelmä on suunniteltu, ei merkitse sitä, että se on ”hyvä”.

Miten ”hyvä” talousjärjestelmä on?

Eräiden mittapuitten mukaan länsimainen talousjärjestelmä saattaa näyttää hyvin tehokkaalta. Mutta osoittautuuko se todella ”hyväksi”? Vai osoittautuuko se lopulta suuressa määrin itsetuhoon johtavaksi? Katsokaamme.

Erityisesti viime vuosikymmeninä talouselämän valvonta on lisääntynyt. Miksi? Miksi talousjärjestelmään tulisi vaikuttaa, jos se toimii kunnolla kysynnän ja tarjonnan määrätessä hinnat? Useita syitä on esitetty, mutta pääasiassa on kaksi tekijää.

Ensinnäkin on pelko – halu ”suojella” jotakin talouselämän osaa. Ihminen, yritys, ammatinharjoittajien ryhmä tai koko kansa tietää, että kilpailukyvyn menetys merkitsee työmahdollisuuksien menetystä.

Sellaiset yksilöt tai ryhmät saattavat tuntea talouselämän ”teorian” erittäin hyvin. He tietävät, että kysynnän vähentyessä heidän työnsä tai tuotteensa on tullut tarpeettomaksi ja että heidät pelkästään siirrettäisiin talousjärjestelmän toiseen osaan, missä he voivat olla tuottavampia ja antaa sitä, mistä on kysyntää.

Mutta he tietävät myös sellaisen merkitsevän jyrkkää muutosta heidän elämäänsä. Otaksukaamme, että mies on vanhahko ja on käyttänyt koko elämänsä oppiakseen ammatin, jota ei enää tarvita; tulisiko hänen odottaa oppivan äkisti jotakin täysin uutta? Entä sitten palkka? Ilmeisesti mies, joka siirretään pois toimintansa lopettaneen yrityksen ammattitaitoa vaativasta asemasta, ei ansaitse yhtä paljon rahaa joutuessaan työhön, johon hän ei ole saanut koulutusta. Se merkitsee suorastaan, että hänen perheellään on vähemmän rahaa käytettävänä elääkseen ja että hänen elintasonsa laskee. Kukapa sitä haluaisi?

Kysyntää ja tarjontaa koskeva teoria, vapaat, valvomattomat markkinat ym. saattavat näyttää hyvältä kaaviossa, joka käsittää useita sukupolvia tai vuosisatoja. Mutta se ei voi auttaa miestä, joka menettää työpaikkansa tänään. Niinpä talouselämän kirjoittaja Henry Hazlitt sanoo:

”Klassisen koulukunnan taloustieteilijöitten suuri ansio oli tarkalleen sanoen se, . . . että he olivat kiinnostuneita tietyn talouspolitiikan tai kehityksen kauaskantoisista vaikutuksista koko yhteisöön.”

Hazlitt kuitenkin lisää:

Mutta myös heidän puutteensa oli se, että omaksuessaan kauaskantoisen ja avaran tarkastelukulman he toisinaan myös laiminlöivät lähiaikojen ja kapean tarkastelukulman käyttämisen. He olivat liian usein taipuvaisia vähättelemään kehityksen välittömiä vaikutuksia erityisryhmiin tai unohtamaan ne kokonaan. . . . [Tämä tilanne] liittyy lähes kaikenlaiseen teolliseen ja taloudelliseen edistykseen.”

Tästä syystä useimmat nykyajan länsimaiset taloustieteilijät taipuvat toiseen äärimmäisyyteen ja unohtavat menettelyjensä kauaskantoisen vaikutuksen vaatiessaan työpaikkoja säilytettäviksi hinnalla millä tahansa. Tarkastelkaamme muutamaa sangen yksinkertaista esimerkkiä.

Otaksukaamme, että miehen villakankainen puku voidaan Yhdysvalloissa valmistaa ja myydä 80 dollarilla. Kuitenkin hongkongilaiset yritykset valmistavat saman puvun myytäväksi Yhdysvalloissa 40 dollarilla. Monet ostajat, elleivät kaikki, ostaisivat mieluummin kaksi hongkongilaista pukua yhden yhdysvaltalaisen puvun hinnalla. Jos tätä jatkuisi, amerikkalaisten pukujen kysyntä loppuisi ja tuhannet vaatetusteollisuuden työntekijät menettäisivät työnsä.

Niinpä Yhdysvaltoihin tuoduille puvuille asetetaan tulli, niitä verotetaan ankarasti. Tämä nostaa suuresti ulkomailla valmistettujen pukujen hintaa, ja yhdysvaltalaisten työpaikat pelastetaan. Pinnallisesti katsoen se vaikuttaa erinomaiselta, mutta katsokaamme pinnan alle.

Miten on ostajan laita? Hän maksaa puvusta 40 dollaria ylimääräistä. Tuo raha voitaisiin käyttää muilla talouselämän aloilla, sanokaamme televisiovastaanottimiin ja jääkaappeihin. Teoreettisesti ajatellen amerikkalainen vaatetustyöntekijä voisi siirtyä työskentelemään jollakin näistä teollisuudenhaaroista. Mutta tulli estää häntä joutumasta sellaisen epämukavan vaihdon eteen. Mutta miten on kiinalaisten vaatetustyöntekijöitten laita? He voisivat menettää työpaikkansa, koska heidän pukujensa kilpailukyky on veron tähden hävinnyt eikä niitä enää kysytä. Heidän on pakko tehdä jotakin muuta elääkseen. Ongelmaa ei ole todellisuudessa ratkaistu, tässä esimerkissä se on pelkästään sysätty Yhdysvaltain ulkopuolelle. Kansallisen suvereenisuuden vaatimusten voimistuttua suunnattomasti viime vuosikymmeninä talouselämään on lisätty yhä enemmän tällaisia ja muita samankaltaisia valvontakeinoja.

Samanlainen tapahtumasarja on ollut käynnissä kunkin maan rajojen sisäpuolella. Valaiskaamme: Dieselvetureitten ilmaannuttua lämmittäjät tulivat tarpeettomiksi; ei käytetty enää hiiltä, jota heidän olisi lapioitava. Ammattiyhdistykset onnistuivat kuitenkin säilyttämään lämmittäjän ammatin. Sen jälkeen lämmittäjille maksettiin tavallaan vain siitä, että he olivat mukana matkalla. Lämmittäjän ammatti pelastettiin, mutta se aiheutti lisäkustannuksia matkustajille ja rahtitavaran lähettäjille. Sen sijaan että lämmittäjät olisi siirretty valmistamaan pukuja, joista ehkä on kysyntää, yhteiskunta maksaa siitä, että hän pysyy rautateillä. Samalla asiakas maksaa enemmän puvuista, joita on vähän tarjolla, samoin kuin rautateitten palveluksista.

Tällaisen valvonnan määrä on kasvanut suuresti viime vuosikymmeninä ja ulottuu suunnilleen kaikille talouselämän tahoille, pikkuliikkeistä jättiläisyrityksiin ja maanviljelijöihin asti. Jokainen kansa, jokainen ammattiyhdistys, jokainen yritys, niin, jokainen ihminen etsii omaa etuaan. Sellaista pelkoa, joka on sangen ymmärrettävä nykyisissä olosuhteissa, kannustaa tietoisuus siitä, että jokaisen on huolehdittava itsestään, sillä kukaan muu ei hänestä huolehdi. Kuten olemme nähneet, yhteiskunta ei varmasti mukaudu toimimaan siten, ellei sitä ohjata jonkun ihmisen etujen mukaan.

Tämä osoittaa selvästi nykyisen talousjärjestelmän yhden huomattavan puutteen. Miten se voi säilyttää kysynnän ja tarjonnan kokonaisjärjestelmän loputtomasti, jos sen samanaikaisesti täytyy ryhtyä toimenpiteisiin, jotka rajoittavat tuota järjestelmää? Se on kuitenkin välttämätöntä, jotta ihmisillä olisi nyt työtä. Ei tarvitse olla taloustieteen nero nähdäkseen, että sellainen hankala, itseään vastaan toimiva järjestelmä tulee joskus luhistumaan omasta painostaan.

Järjestelmän pulmien moninkertaistuminen

Mutta ikään kuin tässä ei olisi riittävästi, vielä eräs vaikeasti valvottava tekijä astuu mukaan talouselämän synkkään kuvaan. Se on ahneus. Olipa todellinen tarve mikä tahansa, ihmiset haluavat yhä enemmän aineellista ja ”paremman elintason” jopa toisten kustannuksella. Jokainen työntekijä haluaa parempaa palkkaa ja jokainen valmistaja haluaa tuotteelleen paremman hinnan. Pariisilaisessa Le Monde -lehdessä Bruno Durieux viittaa ”yhteiskuntaryhmien jatkuvaan kamppailuun, jotta ne säilyttäisivät oman osuutensa kansan vauraudesta tai lisäisivät osuuttaan”.

Jos villapukuja tekemään palkattu mies vaatii korkeampaa palkkaa, sama nousu heijastuu myös lopullisen tuotteen hinnassa. Sitten toiset, jotka haluavat ostaa puvun, tarvitsevat enemmän rahaa omilta työnantajiltaan. Niinpä näiden valmistamat tuotteet ja tarjoamat palvelut myös kallistuvat ja syntyy hirvittävä kiertokulku. Huimaavasti kasvavan kysynnän tähden tuotteita ei pystytä valmistamaan kyllin nopeasti, ja niin hinnat jatkuvasti kohoavat. Tämä on yksi inflaation vahingollinen puoli.

Yhtä vahingollinen ellei vahingollisempi on hallitusten itsensä menettely niiden lietsoessa inflaatiota. Edellä todettiin, että raha pelkästään edustaa todellista varallisuutta. Kansakunnan rahavarojen ei teoriassa pitäisi ylittää sitä, mikä kansakunnan todellinen arvo on, se on, mitä se voi tuottaa. Nykyajan kansat ovat kuitenkin rikkoneet tätä perusperiaatetta ja painaneet rahaa paljon enemmän kuin sen todellinen arvo on. Tämän tekemisellä on tavallisesti ollut syy, esimerkiksi sotatarvikkeitten maksaminen kansallisen kriisin aikana. Mutta liikkeelle laskettu ylimääräinen raha lopulta vähentää rahan arvoa; kaikki maksaa enemmän ”markoissa ja penneissä” laskettuna.

Inflaation päästessä irti kansalaiset joutuvat maksamaan enemmän rahaa vähemmästä vastineesta. Raha toisin sanoen menettää arvoaan ja suhteessa muiden maiden valuuttaan sen arvo on pienempi kuin ennen inflaation alkua. Niinpä sen arvoa täytyy virallisesti alentaa maailmanmarkkinoilla, se täytyy devalvoida. Ulkomaalaiset pystyvät silloin ostamaan helpommin inflaation vitsaaman maan tällä tavalla halventuneita tuotteita, mikä vain pahentaa asiaa. Miten niin? He lisäävät niiden tuotteitten kysyntää, joita jo on niukasti, kysyntää, jonka tähden inflaatio suuressa määrin sai alkunsa. Entä seuraukset? Inflaatio pahenee! Valloilleen päässyt inflaatio vitsaa nyt useimpien länsimaitten talouselämää.

Devalvoitaessa raha menettää tietysti muutakin kuin vain nimellisarvoaan. Se menettää monien ihmisten luottamuksen. He lakkaavat sijoittamasta ja yrittävät pitää kiinni siitä, mitä heillä on. Niinpä liikemaailma ei saa lisää pääomaa, jota se tarvitsee laajentuakseen ja täyttääkseen kysynnän. Sen sijaan että se voi lisätä tuotantoaan, sen täytyy vähentää sitä, mutta hinnat pysyvät silti korkeina. Ihmiset joutuvat pois työpaikoistaan, ja ”taantuma” voi alkaa. Yhdysvalloissa ja muualla nykyisin vallitsevaa tilannetta jotkut sanovat eräänlaiseksi taantumaksi. Myös ennätysmäärä lakkoja on vähentänyt tuotantoa.

Inflaatio, taantuma ja työttömyys – kaikki samanaikaisesti – ovat kyllin järisyttäviä ajateltavaksi. Mutta nykyisten pulmien ylenpalttisuus on kasvanut painajaismaisiin mittoihin. Miten? Siten, että uudet odottamattomat tekijät ovat tulleet mukaan. Öljyn hinnat ovat nelinkertaistuneet, ja muita luonnonvaroja on entistä vaikeampi saada, joten ne ovat kalliimpia. Näillä jyrkillä muutoksilla – joista ei muutamia kuukausia sitten ollut kuultukaan – on ollut läntisen maailman käytännöllisesti katsoen jokaiseen teollisuudenhaaraan järisyttävä ja toisinaan tuhoisa vaikutus.

Huonot sääolot ovat vähentäneet satoja; yhä lukuisammat ostajat kilpailevat rajallisista varastoista. Niinpä kerran halpojen elintarvikkeitten, kuten papujen ja sokerin, hinta on moninkertaistunut. Lähes päivittäin yhä suurempi osa tavallisen ihmisen tuloista menee elämän välttämättömyyksien hankkimiseen.

Ihmisten halu saada yhä enemmän on vaikuttanut talousjärjestelmään vielä yhdellä tavalla, nimittäin luotolla ostamisen välityksellä. Kun talouselämä laajeni ja vaikutti vilkkaalta, luotonotto oli yleistä. Tällä hetkellä luotonotto näyttää jonkin verran vähentyneen, koska ihmiset tajuavat, etteivät he voi maksaa velkojaan inflaation nakertamalla rahallaan. Myös korkokannan nousu pelottaa pois lainaajat. Luotonoton vähentyminen merkitsee tuotteitten ja palvelujen myynnin vähentymistä, mikä supistaa tuotantoa entisestään. Kuitenkin viime aikoihin asti kaikki odottivat sokeasti taloudellisen kasvun jatkuvan edelleen. Yhdysvalloissa on kertynyt 2,5 biljoonan dollarin [9000000000000 mk:n] kokonaisvelka. Se on yli kaksi kertaa niin suuri kuin tuon maan bruttokansantuote (eli kansakunnan kaikkien palvelujen ja tuotteitten vuotuinen yhteissumma). Jokaista Yhdysvalloissa liikkeellä olevaa dollaria kohti on nyt 8 dollarin velka.

Todellisuudessa suuri osa länsimaitten viime vuosikymmenien näennäisestä ”talousihmeestä” on vain kangastusta, koska se perustuu suuressa määrin velkaan, lainattuun rahaan. Niinpä Thomas Oliphant kirjoittaa Boston Sunday Globe -lehdessä, että yhdysvaltalaiset ovat nykyään ”paljon huonommassa asemassa kuin heidän vanhempansa . . . Heidän suurempi aineellinen hyvinvointinsa näyttää olevan ainakin yhtä paljon seurausta lisääntyneistä luottomahdollisuuksista ja niiden käytöstä kuin terveemmästä talouselämästä.” Yhdysvallat on toisten tavoin toivottomasti velassa.

Ennustaminen mahdotonta

Onko mikään ihme, että kaikkien näiden ja satojen muiden tässä mainitsemattomien tekijöitten ahdistaessa länsimaitten talouselämää kukaan ei voi ennustaa täsmällisesti, mihin se on menossa? Ongelmat eivät rajoitu enää joihinkin kansoihin, vaan ne esiintyvät kaikkialla toisiinsa nivoutuneina. Vähäisinkin muutos jonkin valtion poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa voi järkyttää koko monimutkaista verkkoa.

Taloustieteilijät ovat näin ollen tuuliajolla talouselämän nykyisellä merellä ja räpiköivät pysyäkseen kaikkien toisten tavoin pinnalla. He ovat ymmällään toisiinsa vaikuttavien tekijöitten suunnattomasta määrästä. ”Ihmisen tieto hänen omista talousjärjestelmistään on vähäinen”, tunnustaa R. W. Everett New Yorkin Chase Manhattan Bankin taloudellisen tutkimuksen osastolta, ja hän lisää: ”Hyvä erittely on yhä vaikeampi tehdä siksi, että nämä järjestelmät jatkuvasti muuttuvat.”

Kolumnisti Max Lerner kuvailee värikkäästi talouselämän ennustajien edessä olevaa mahdotonta urakkaa:

”Tämä on taloustieteilijöitten kulta-aikaa. He eivät näytä tietävän kovinkaan paljon, ja siitä, minkä he tietävät, on vain vähän apua. Mutta on komeaa katseltavaa, kun näkee heidän parveilevan ja polskivan, rimpuilevan ja hyppelevän kuin kalat heidän ympärilleen kiertyvässä taloudellisten olosuhteitten verkossa.”

Useimmat heistä toivovat parasta, mutta eivät voi esittää mitään järkevää syytä uskoa, että tilanne korjautuisi. Vaikka talousjärjestelmä selviytyisikin nykyisestä kriisistä tilapäisesti, miten kukaan voi uskoa, että se voi ylläpitää tasapainoaan tulevaisuudessa? Kuten olemme nähneet, sen loppu vaikuttaa ilmeiseltä. Ainoa kysymys kuuluu: milloin se loppuu?

Raamattuun uskovat ihmiset tietävät, että maailmanmuutos – ei vain huomattava muutos talousjärjestelmässä – on tulossa. He tietävät Raamatun sanovan, että nykyinen maailmanlaajuinen järjestelmä ei kykene toimimaan vaan tullaan pian poistamaan ja korvaamaan Jumalan tekemällä järjestelmällä. Nykyäänkään, vaikka järjestelmä, jossa he elävät, selvästi vaikuttaa heihin, he eivät pane luottamustaan siihen. (Matt. 6:9, 10, 19–34) He etsivät täsmällistä ymmärrystä tulevaisuudesta muualta, nimittäin Jumalalta.

[Kaavio s. 17]

(Ks. painettu julkaisu)

YHDYSVALTAIN INFLAATIO ENSIMMÄISESTÄ MAAILMANSODASTA LÄHTIEN

ENSIMMÄINEN MAAILMANSOTA

SUURI LAMAKAUSI

TOINEN MAAILMANSOTA

KOREAN SOTA

VIETNAMIN SOTA

1915

1935

1955

1974

[Kuva s. 15]

”Tuo toinen aiheuttaa inflaation!”

MYYJÄ

TUOTTAJA

ÖLJY-YHTIÖ

ÖLJYNTUOTTAJA

HALLITUS

KULUTTAJA