Kilpapyöräilyn myötä- ja vastamäet
KAMPPAILUA, puuskutusta ja polkemista; vielä en kuitenkaan tuntenut todellista uupumusta; olin varma, että ponnistukseni maksaisivat vaivan. Olin johdossa 25 kilometrin nousun jälkeen Sveitsin ja Italian välisen Ison Sankt Bernhardin solan korkeimmassa kohdassa. Valmentajani viittilöi autostaan, että olin muutaman minuutin edellä muita pyöräilijöitä. Saatoin jo nähdä itseni voittajana maalissa ja jopa pukemassa keltaista johtajanpaitaa päälleni.
Ajoin huimapäisesti moottoripyörien ja autojen edessä solan toista puolta alas. Laskun puolivälissä syöksyin yhteen mutkaan liian lujaa. Takapyöräni luisti pois altani, ja lensin tiensivuun. Ajoin tuskallisesti etapin loppuun, mutta sain jättää hyvästit keltaiselle paidalle ja kunnialle. En voittanut vuoden 1966 Tour de l’Avenir -pyöräilykilpailua.
Miten innostuin pyöräilystä
Synnyin Bretagnessa toisen maailmansodan lopussa. Pyöräily on hyvin suosittua Länsi-Ranskassa, ja tältä alueelta on noussut monta mestaripyöräilijää. Seurasin poikana paikallisia kilpailuja eikä yksikään Ranskan ympäriajo, Tour de France, jäänyt minulta katsomatta televisiosta. Kun näin pyöräilijöiden ponnistelevan ylös henkeäsalpaavia vuoristosolia ja kiitävän alas toinen toistaan jyrkempiä vuorenrinteitä, he vaikuttivat minusta jumalilta.
17-vuotiaana päätin kokeilla kilpailemista. Erään pyöräkauppiaan avustuksella ostin käytettynä ensimmäisen kilpapyöräni. Minulla oli täysipainoinen ohjelma: harjoittelin joka sunnuntaiaamu sekä viikolla aina ennen jokaista työpäivää ja sen jälkeen. Vain kaksi kuukautta myöhemmin seisoin sydän pamppaillen ensimmäisen kilpailuni lähtöpaikalla. Olisin voittanut kilpailun, jollei joukko pyöräilijöitä olisi saanut minua kiinni vain kymmenen metriä ennen maaliviivaa! Kaikissa niissä kilpailuissa, joihin sen jälkeen osallistuin tuona vuonna, olin 15 parhaan joukossa.
Vuonna 1962 kauteni jäi lyhyeksi. Kilpailtuani kolme kuukautta ja saatuani useita voittoja minut kutsuttiin puoleksitoista vuodeksi asepalvelukseen Algeriaan. Palattuani Ranskaan käytin vuoden 1965 totuttautumalla uudestaan pyöräilyyn. Mutta seuraavana vuonna olin päättänyt jälleen kokea sen riemun, että minulle ojennettaisiin voittajan kukkakimppu.
Maaliskuusta 1966 eteenpäin saavutin voittoja toisensa jälkeen. Joka kerta kun tulin kilpailussa ensimmäiseksi tai toiseksi, sain pisteitä, jotka lopulta nostaisivat minut ylempään luokkaan, jossa kilpailu olisi kovempaa. Tuohon aikaan kuitenkin hioin ja kiillotin puulattioita työkseni isäni kanssa. Työ oli raskasta ja esti minua käyttämästä pyöräilyyn niin paljon aikaa kuin olisin halunnut. Niinpä kerättyäni luokassani pysymiseen tarvittavan pistemäärän tyydyin jäljellä olevissa kilpailuissa palkkiorahoihin mutta annoin muiden voittaa, jotten nousisi seuraavaan luokkaan.
Nopeaa edistystä
Kolme joukkuetta tarjosi minulle saavutusteni vuoksi kilpailusopimusta. Kieltäydyin, koska en halunnut jättää isääni. Itsepintaisin valmentaja taivutti kuitenkin isäni myöntämään minulle viikon loman, jotta voisin osallistua Ranskan ja Espanjan välisessä Pyreneiden vuoristossa käytävään vaikeaan kilpailuun. Sijoituin melko hyvin, joten jatkoimme matkaamme Espanjaan, missä voitin amatöörien Katalonian ympäriajon. Muutamaa päivää myöhemmin osallistuin Baleaarien ympäriajoon, jossa voitin ensimmäisen etapin ja puin päälleni johtajanpaidan. Menetin sen kuitenkin kilpailun viimeisenä päivänä, koska joukkueemme ei osallistunut eräälle väliaikalähtöiselle osuudelle.
Sitten tuli Nizzan lähistöllä ajettavan Route de France -etappiajon vuoro. Voitin monia osuuksia ja olin paras mäkien nousija. Hyvien saavutusteni vuoksi minut valittiin kymmenen parhaan ajajan joukkoon ja kutsuttiin edustamaan Ranskaa Tour de l’Avenir -ajossa, joka on amatööreille tarkoitettu versio Ranskan ympäriajosta.
Noina kuukausina perheeni sai tietää minusta vain sanomalehtien urheilusivuilta. Ajateltuani isääni ja sitä, että hän oli antanut minulle vain viikon loman, kieltäydyin tarjouksesta ja palasin kotiin. Valmentajani ja eräs urheilutoimittaja saivat isäni kuitenkin vakuuttumaan siitä, että olin yksi Ranskan toivoista pyöräilyssä, ja niinpä hän antoi minun mennä. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt unta. Vain muutamaa kuukautta aiemmin olin ollut kolmannen tai neljännen luokan amatööri, ja nyt minut valittiin maailman tärkeimpään amatöörien pyöräilykilpailuun! Kuten kerroin kirjoituksen alussa, kaatuminen vei mahdollisuuteni tuossa vuoden 1966 Tour de l’Avenir -ajossa.
Vuonna 1967 voitin kymmenisen kilpailua, osallistuin Pariisi–Nizza-ajoon ja tulin neljänneksi Bretagnessa käydyssä Tour du Morbihan -kilpailussa. Vuonna 1968 tein 24-vuotiaana ensimmäisen ammattilaissopimukseni ja liityin hollantilaisen ajajan Jan Janssenin joukkueeseen. Otimme osaa Ranskan ympäriajoon, ja Jan voitti sen tuona vuonna. Noihin aikoihin Rennesissä Bretagnessa ajetun väliaikalähtöisen kilpailun jälkeen tapasin Daniellen, joka oli tullut ensimmäisen kerran katsomaan pyöräilykilpailua. Siitä ei ollut tuleva hänen viimeistään, sillä menimme seuraavana vuonna naimisiin.
Se oli hyvin miellyttävää aikaa; nautin ryhmätyöskentelystä, matkalaukkuelämästä ja siitä, että näin uusia kaupunkeja ja maisemia joka päivä. Ansioni eivät olleet kovin suuret, mutta se ei vaivannut minua, koska kilpaileminen tuotti minulle suurta tyydytystä. Menestyin hyvin monissa kilpailuissa ja toivoin voittavani jonkin suuren kilpailun. Aloin kuitenkin tajuta, miten suuri kuilu on amatöörien ja ammattilaisten välillä.
Suuret mestarit – ja muut
Vuoden 1969 kaudella liityin yhteen kuuluisan ranskalaisen pyöräilijän Raymond Poulidorin kanssa. Osallistuin Pariisi–Roubaix-ajoon ja Belgiassa järjestettävään Flèche Wallonne -ajoon, jotka ovat huomattavia yhden päivän kilpailuja. Pysyin parhaiden pyöräilijöiden vauhdissa vuoristosolissa ja sijoituin melko hyvin useilla osuuksilla. Kaikkein eniten sain kuitenkin tyydytystä voittaessani Bretagnen paikallisia kilpailuja niiden katsojajoukkojen edessä, joita rakastin.
Monien muiden ajajien tavoin minulla ei vastoin toiveitani kuitenkaan ollut fyysisiä edellytyksiä suureksi mestaripyöräilijäksi. Eräällä Espanjan ympäriajon vaativalla osuudella minun täytyi keskeyttää lumen ja sateen vuoksi. Tajusin siellä, että suurilla mestareilla on hitusen verran enemmän sitä jotakin, minkä ansiosta he kestävät paahtavassa kuumuudessa ja hyytävässä kylmyydessä. En ollut esimerkiksi samaa luokkaa kuin Belgian mestari Eddy Merckx, joka tuohon aikaan hallitsi pyöräilyä. Hän jätti meidät muut selvästi varjoonsa. Kun hän osallistui kilpailuun, jäin aina hänen taakseen.
Yhteishenkeä kilpailijoiden keskuudessa
Yhteishenkeä ilmeni jopa keskenään kilpailevien joukkueiden välillä. Minä koin tämän yhdellä vuoden 1969 Ranskan ympäriajon vaikeimmista etapeista. Olimme saapuneet edellisenä iltana hotelliimme raskaiden vuoristo-osuuksien uuvuttamina. Herätyskello soi seuraavana aamuna kello seitsemän. Meitä odotti tavalliseen tapaan runsas aamiainen kolme tuntia ennen kilpailun alkua.
Lähtöpaikalla oli noin 150 pyöräilijää, jotka kertoilivat toisilleen edellisten päivien myötä- ja vastoinkäymisistä; he varoivat kuitenkin huolellisesti paljastamasta, millaista suunnitelmaa oma joukkue noudattaisi edessä olevassa kilpailussa. Päivästä tulisi uuvuttava. Tällä etapilla, joka alkoi Chamonix-Mont-Blancista kohti Briançonia, oli 220 kilometriä alppiteitä ja kolme suurta solaa ylitettävänä.
Vauhti oli kova alusta alkaen. Polkiessani ylös 1984 metrin korkeudessa olevaa Madeleine-solaa tiesin, ettei tästä tulisi hyvää päivää minulle. Satoi vettä, ja noustessamme korkeammalle sade muuttui lumisateeksi. Solan korkeimmalla kohdalla meitä oli kuusi kilpailijaa, kaikki eri joukkueista, jotka olimme jääneet monien minuuttien päähän kärjestä. Aloitimme laskun kylmän kangistamina; sormemme olivat niin kohmeessa, että kykenimme töin tuskin jarruttamaan panematta jalkaamme maahan. Alempana eräs toimitsija antoi ymmärtää, että meidät suljettaisiin epäilemättä pois kilpailusta myöhäisen saapumisemme vuoksi. Masennuin perin pohjin ajatellessani, että Ranskan ympäriajoni päättyisi vuoristossa – ympäristössä, jota rakastin eniten.
Vaikka ponnistelumme näyttivät tuhoon tuomituilta, joukkomme kokenein pyöräilijä rohkaisi meitä jatkamaan. Hän valoi meihin uutta henkeä, järjesti ryhmämme muodostelmaan ja ehdotti, että vuorottelisimme kärkipaikalla. Jatkoimme hellittämättä. Kun saavuimme huoltopisteeseen, se oli suljettu. Jaoimme kuitenkin mielellämme jäljellä olevan vähäisen ruoan keskenämme.
Kun olimme jälleen laaksossa, lämmin ilmanala antoi meille uusia voimia. Tunnit vierivät, ja edessämme oli päivän kaksi muuta estettä: 1670 metrin korkeudessa oleva Telegraphin sola sekä 2645 metrin korkeudessa oleva Galibier’in sola. Nousussa koimme suurenmoisen yllätyksen. Eräässä mutkassa saimme katselijoiden välistä silmiimme kirjavan joukon. Olimme tosiaankin saaneet muut kiinni. Ohitimme joitakuita, jotka olivat keskeyttäneet, ja muita, jotka makasivat voipuneina maassa. Näin yhden Belgian nuorista toivoista taluttavan pyöräänsä uupuneena. Tavoitin joukkueeni johtajan ja sijoituin maalissa melko hyvin.
Tämä opetti minulle tärkeän läksyn, jota en ole koskaan unohtanut: niin kauan kuin maaliviivaa ei ole ylitetty, kilpailua ei ole voitettu eikä hävitty. En myöskään tule koskaan unohtamaan sitä tukea, jota jopa kilpailevat joukkueet antoivat toisilleen.
Ensimmäiset kosketukset Raamattuun
Vuonna 1972 kuulin ensimmäisen kerran Raamatun sanomasta. Guy-niminen pyöräilijä, joka oli äskettäin jättänyt ammattiurheilun, poikkesi luoksemme ja kertoi uudesta uskostaan. Sanoin hänelle, etten ollut kiinnostunut ja että jokainen ajattelee juuri oman uskontonsa olevan paras. Guy näytti minulle joitakin kohtia Raamatusta ja vastasi vastaväitteisiini sanomalla, että koska monet uskonnot väittävät uskomustensa perustuvan Raamattuun, pitäisi olla helppo koetella näitä uskomuksia vertaamalla niitä Jumalan sanan totuuteen.
Olin kuullut Raamatusta, mutta koska en ollut aktiivinen katolilainen, en ajatellut sillä olevan mitään tekemistä uskontoni kanssa. Minusta kuitenkin tuntui, että keskustelumme osui oikeaan aikaan, koska katolisena lähetystyöntekijänä toimiva vaimoni miespuolinen sukulainen oli tulossa käymään ja voisimme keskustella kaikista näistä asioista hänen kanssaan.
Vaimoni sukulainen vahvisti sen, että Raamattu tosiaankin oli Jumalan sana. Hän kehotti meitä kumminkin olemaan varovaisia, koska hänen mukaansa Jehovan todistajat olivat kyllä hyviä ihmisiä mutta he johtivat harhaan muita. Nähdessäni Guyn uudestaan kysyin tätä asiaa häneltä. Hän selitti, että vastoin sitä, mitä minulle oli kirkossa opetettu, Raamatussa ei ole oppia ihmissielun kuolemattomuudesta (Hesekiel 18:4). Hän kysyi minulta myös, miksi vaimoni sukulainen ei käyttänyt Jumalan nimeä Jehova (Psalmit 83:19, UM).
Olin ällistynyt saadessani tietää, että Jumalalla on nimi. Kun näytin nämä jakeet vaimoni sukulaiselle, hän sanoi, ettei Raamattua pidä ottaa niin kirjaimellisesti. Keskustelumme Guyn kanssa eivät edenneet tämän pidemmälle, ja hän palasi Pariisiin, missä hän oli työssä.
Vuotta myöhemmin Guy tuli takaisin Bretagneen ja vieraili luonamme. Hän käynnisti keskustelumme uudelleen osoittamalla meille, että Raamattu oli myös ennustusten kirja. Tämä kannusti meitä perehtymään siihen lähemmin. Keskustelumme alkoivat muuttua säännöllisemmiksi. Guyn täytyi silti olla hyvin kärsivällinen minua kohtaan, koska elämäni keskittyi yhä pyöräilyn ja kaiken siihen liittyvän – muun muassa ystävien ja kannattajien – ympärille. Lisäksi koska sukumme olivat kotoisin Bretagnesta, jolla on syvään juurtuneet uskonnolliset perinteet, ne vastustivat vasta herännyttä kiinnostustamme Raamattuun.
Kilpaurani päättyi vuonna 1974 odottamatta liikenneonnettomuuteen. Tämä sai meidät ajattelemaan sitä, mikä oli todella tärkeää elämässämme. Vaimoni ja minä päätimme muuttaa pois kotikaupungistamme ja sukujemme vaikutuspiiristä. Tuossa vaiheessa aloimme käydä säännöllisesti Dinanin seurakunnan valtakunnansalissa. Edistyimme molemmat totuudessa, ja meidät kastettiin vuonna 1976.
Sen jälkeen minulla on ollut tilaisuus puhua Raamatusta monille oman sukupolveni kilpapyöräilijöille. Kulkiessani talosta taloon monet ihmiset tunnistavat minut ja keskustelevat mielellään kilpapyöräilijän urastani. Jotkut eivät kuitenkaan ole yhtä innoissaan, kun puhun Valtakunnan sanomasta.
Kun nykyään kaipaan reipasta liikuntaa, lähden perheeni kanssa pyöräilemään. Noina hetkinä ymmärrän seuraavien Paavalin sanojen totuudellisuuden: ”Ruumiillisesta valmennuksesta on hyötyä vähään, mutta jumalisesta antaumuksesta on hyötyä kaikkeen, koska se sisältää nykyisen ja tulevan elämän lupauksen.” (1. Timoteukselle 4:8.) (Kertonut Jean Vidament.)
[Tekstiruutu/Kartta s. 16, 17]
Ranskan ympäriajo, Tour de France
Maailman tunnetuin maantiellä ajettava pyöräilykilpailu Ranskan ympäriajo järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1903. Sen pituus on 4000–4800 kilometriä, ja se kestää noin kolme viikkoa. Nykyään tämä ajo päättyy Pariisiin. Tämän kilpailun reitti kulkee Ranskan maaseudun halki ja käväisee muutaman kerran naapurimaiden puolellakin, ja siihen osallistuu arviolta 200 ammattiurheilijaa. Reitin varrella katsojajoukot kannustavat huudoin kilpailijoita.
Jokaisena päivänä se ajaja, jolla on lyhin kokonaisaika, pukee päälleen keltaisen paidan. Se joka johtaa kokonaiskilpailua viimeisenä päivänä, on voittaja.
Jotkin lyhimmistä osuuksista ajetaan väliaikalähtöisinä kilpailuina, joissa yksilöt tai joukkueet tavoittelevat nopeinta aikaa. Väliaikalähtöisessä joukkuekilpailussa täytyy tietyn määrän saman joukkueen ajajia saapua maaliin yhtenä ryhmänä, samalla hetkellä.
[Kartta]
Ranskan ympäriajo
Ranska
ROUBAIX (lähtöpaikka)
PARIISI
[Kuva s. 16]
Vuonna 1968 Jean Vidament osallistui 24-vuotiaana Ranskan ympäriajoon
[Kuvan lähdemerkintä s. 15]
Mike Lichter/International Stock